Ankannokkaiset dinosaurukset (Hadrosauridae)

Ankannokkaiset dinosaurukset – Liitukauden menestyneimmät kasvinsyöjät tuhansine hampaineen

 

Ankannokkaiset dinosaurukset eli hadrosaurit olivat yksi liitukauden menestyneimpiä ja runsaslukuisimpia kasvinsyöjäeläinten ryhmiä — niin yleisiä omana aikanaan, että paleontologit kutsuvat niitä joskus ”liitukauden lehmiksi” tai ”liitukauden lampaiksi”.

Niiden nimi tulee leveästä, litteästä kuonosta, joka ulkoisesti muistuttaa ankan nokkaa. Mutta tämä vertaus on harhaanjohtava — hadrosaurien suu oli todellisuudessa hämmästyttävä ruoanjauhamiskone, jollaista mikään muu eläinryhmä koskaan ei ole kehittänyt. Ne olivat aikansa ekologisia menestyjiä, jotka levisivät lähes kaikille mantereille ja muodostivat suuren osan myöhäisliitukauden kasvinsyöjien biomassasta.

Milloin hadrosaurit elivät?

Liitukausi oli dinosaurusten ”kulta-aikaa” ja kesti noin 145–66 miljoonaa vuotta sitten. Se on geologisen aikajaon viimeinen aikakausi ennen K-Pg-massasukupuuttoa, joka pyyhki pois kaikki ei-lintumaiset dinosaurukset.

Hadrosaurien esi-isät (iguanodontia-ryhmän jäsenet) ilmestyivät jo varhaisliitukauden aikana, mutta varsinainen Hadrosauridae-perhe kehittyi vasta myöhäisliitukauden alussa, noin 86–90 miljoonaa vuotta sitten. Sieltä alkoi nopea evoluutio ja levinneisyys eri mantereille. Niiden viimeiset edustajat kuolivat sukupuuttoon yhdessä T. rexin ja Triceratopsin kanssa 66 miljoonaa vuotta sitten, kun asteroidi iski nykyisen Meksikon Yucatánin niemimaalle.

Hadrosaurien aikakausi (myöhäisliitukausi) oli maailmassa, joka oli hyvin erilainen kuin nykyinen. Ilmasto oli paljon lämpimämpi, napajäätä ei käytännössä ollut, ja kukkakasvit olivat juuri kehittymässä ja levittäytymässä ekosysteemeihin. Hadrosaurit olivat ensimmäisiä suuria kasvinsyöjäeläimiä, jotka pystyivät hyödyntämään näitä uusia kukkakasvi-ekosysteemejä tehokkaasti.

Missä päin maailmaa hadrosaurit elivät?

Hadrosaurit olivat tunnetuista dinosauruksista yksi laajimmin levinneitä ryhmiä. Niiden fossiileja on löydetty miltei kaikilta mantereilta:

Pohjois-Amerikka — hadrosaurien todennäköinen alkuperäalue (tosin Aasia-alkuperä on myös ehdotettu) ja runsaslukuisin löytöalue. Erityisen rikkaat fossiililöydöt Albertan (Kanada), Montanan, Wyomingin, Utahin ja New Mexicon alueilta. Myöhäisliitukaudella Pohjois-Amerikka oli jakautunut kahteen mantereeseen, joita erotti laaja matala meri (Western Interior Seaway). Hadrosaurit hallitsivat erityisesti länsipuolen mannerta nimeltä Laramidia.

Aasia — toinen tärkeä keskus. Löytöjä Mongolian Gobin autiomaasta, Kiinasta (erityisesti Shandongin alueelta) ja Venäjän kaukoidästä. Japanista on löydetty viime aikoina mielenkiintoisia uusia lajeja kuten Yamatosaurus izanagii ja Kamuysaurus japonicus. Kiinalainen Shantungosaurus giganteus on yksi suurimpia koskaan löydettyjä hadrosaureja.

Eurooppa — myöhäisliitukauden Eurooppa oli saaristoa, jossa pienille saarille kehittyi omia hadrosaurilajeja. Tunnettuja löytöpaikkoja ovat Espanja, Ranska, Italia ja Romania, jossa eli kääpiöityneitä hadrosaureja kuten Telmatosaurus transsylvanicus. Saari-ekosysteemit aiheuttivat klassista ”saari-kääpiöitymistä”, joka tunnetaan myös modernilta Sardinialta ja Madagaskarilta.

Etelä-Amerikka — hadrosaurit saapuivat tänne myöhään liitukauden aikana. Argentiinasta on löydetty muutamia lajeja kuten Secernosaurus koerneri.

Afrikka — pitkään luultiin, että hadrosaurit eivät päässeet Afrikkaan ollenkaan, koska se oli Gondwanan eristynyt osa. Vuonna 2020 Marokosta kuvattiin kuitenkin Ajnabia odysseus (Longrich ym., Cretaceous Research) — pieni, vain noin 3 metriä pitkä lambeosauriini, jonka olemassaolo tarkoittaa, että hadrosaurit ylittivät satoja kilometrejä avomerta päästäkseen Afrikkaan, todennäköisesti uimalla tai ajelehtimalla. Lajinimi odysseus viittaa kreikkalaisen tarustosadun seikkailijaan.

Antarktis ja Australia — eteläisimmiltä mantereilta on löydetty vain harvalukuisia hadrosauroidi-fossiileja. Liitukauden Antarktis ei ollut jäätikön peitossa vaan oli mannerten välillä yhteydessä Etelä-Amerikkaan ja Australiaan, mutta hadrosaurien levinneisyys sinne oli rajoitettua.

Tällainen lähes maailmanlaajuinen levinneisyys on harvinaista dinosaurusten joukossa. Se osoittaa, että hadrosaurit olivat ekologisesti erittäin sopeutuvaisia — ne menestyivät trooppisissa metsissä, lauhkeilla rannoilla ja jopa kuivilla aroilla. Vielä tärkeämpää on, että Ajnabia odysseus -löytö Marokosta osoitti, että hadrosaurit pystyivät jopa ylittämään valtameriä uimalla — kyky, joka aiemmin luultiin mahdottomaksi suurille maaeläimille.

Ihmeellinen hammaspatteri

Hadrosaurien hampaisto oli yksi luonnonhistorian ihmeitä. Yhdellä yksilöllä saattoi olla useita satoja hampaita — suurimmilla lajeilla, kuten Shantungosauruksella, jopa 1 500 hammasta järjestyneenä tiiviiksi hammaspatteriksi, joka toimi kuin liikkuva raastin.

Kun yläleuan ja alaleuan hammaspatterit puristivat yhteen, ne jauhoivat kovaakin kasviainesta — havuneulasia, käpyjä ja myöhemmin kukkakasvien lehtiä ja hedelmiä. Kuluneet hampaat korvautuivat jatkuvasti uusilla, joten hadrosaurin suu oli käytännössä ikiliikkuva ruoanjauhamiskone.

Vertailun vuoksi: nisäkkäillä, kuten lehmillä ja hevosilla, on vain noin 30–40 hammasta yhteensä. Hadrosaurit kantoivat siis suussaan käytännössä koko nisäkkään hammaspopulaation moninkertaisena. Tutkijat kutsuvat tätä rakennetta ”dental battery” -nimellä — sen tehokkuus oli verrattavissa modernien hevosten ja märehtijöiden ruoanjauhamiseen.

Harjalliset ja harjattomat — kaksi pääryhmää

Hadrosaurit jaetaan kahteen pääryhmään: harjallisiin (lambeosauriinit) ja harjattomiin (saurolofiinit eli aiemmin hadrosauriineiksi kutsutut).

Harjalliset hadrosaurit kuten Parasaurolophus, Corythosaurus ja Lambeosaurus kehittivät näyttäviä, onttoja luuharjoja päänsä päälle. Nämä harjat olivat yhteydessä nenäkäytäviin ja toimivat resonanssikammioina — dinosaurus pystyi puhaltamaan ilmaa harjan läpi ja tuottamaan matalia, kaikuvia ääniä.

David Weishampelin (1981) tutkimukset Parasaurolophuksen harjasta osoittivat, että aikuiset yksilöt pystyivät tuottamaan 48–240 hertsin taajuusalueella olevia ääniä — hyvin matalia, jotka kantautuvat pitkien matkojen päähän tiheässäkin metsässä. Vertailun vuoksi modernin tuuban matalin sävel on noin 30–40 Hz, joten Parasaurolophuksen ääni saattoi muistuttaa tuubaa.

Jokaisen lajin harja tuotti hieman erilaisen äänen, mikä auttoi eri lajeja tunnistamaan toisensa — kuin lintujen laulu nykyajan metsissä. Lisäksi nuoret yksilöt tuottivat korkeampia ääniä kuin aikuiset, koska niiden harjat olivat pienempiä.

Edmontosauruksen yllätys — pehmytkudosharja

Harjattomat hadrosaurit kuten Edmontosaurus ja Saurolophus eivät kehittäneet yhtä näyttäviä luurakenteita, mutta joillakin niistä saattoi olla pehmytkudoksesta muodostuneita harjoja tai pullistumia, jotka eivät yleensä säily fossiileina.

Vuonna 2014 Bell, Fanti, Currie ja Arbour julkaisivat Current Biology -lehdessä tutkimuksen Edmontosauruksen yksilöstä (UALVP 53722), jossa oli säilynyt kukon harjaa muistuttava pehmytkudosrakenne pään päällä. Tämä löytö osoitti, että dinosaurusten ulkonäössä saattoi olla paljon enemmän vaihtelua kuin pelkät luut kertovat — mahdollisesti monilla ”harjattomilla” hadrosaureilla oli pehmytkudosharjoja, koristeita tai värikkäitä iho-pullistumia, joita emme näe fossiileista.

Jättiläisistä pienokaisiin

Hadrosaurit olivat suuria eläimiä. Useimmat lajit kasvoivat 7–12 metriä pitkiksi, mutta suurimmat kuten kiinalainen Shantungosaurus giganteus saattoivat yltää jopa 15–17 metriin ja painaa 13–16 tonnia.

Tämä tekee Shantungosauruksesta yhden suurimpia tunnettuja kasvinsyöjädinosauruksia ylipäätään — verrattavissa pieneen sauropodiin. Sen kallo yksinään mittasi yli 1,6 metriä. Sen olisi pitänyt syödä yli 200 kg kasveja päivässä pysyäkseen elossa.

Toisessa ääripäässä olivat Ajnabia odysseuksen kaltaiset kääpiömuodot ja nuoret yksilöt, jotka kuoriutuivat pienistä munista ja kasvoivat nopeasti aikuiskokoon. Maiasauralla tehtyjen luuhistologiatutkimusten mukaan poikaset saavuttivat aikuiskoon vain noin 8 vuodessa — todella nopea kasvuvauhti.

Laumaeläimiä ja huolehtivia vanhempia

Hadrosaurit elivät todennäköisesti suurissa laumoissa, mikä tarjosi suojaa petoja vastaan. Fossiililöydöt tukevat tätä: useista paikoista on löydetty kymmeniä tai jopa satoja hadrosaurien luurankoja yhdessä, mikä viittaa joukkokuolemiin tulvissa, mutavyöryissä tai tulivuorenpurkauksissa.

Laumakäyttäytymisen lisäksi hadrosaurit olivat todennäköisesti huolehtivia vanhempia. Maiasaura peeblesorum — jonka nimi tarkoittaa ”hyvää äitiliskoa” — löydettiin Choteaun lähellä Montanasta vuonna 1978 (Marion Brandvold) ja kuvattiin tieteellisesti vuonna 1979 (Jack Horner ja Bob Makela, Nature-lehdessä).

Löytöalueesta tunnetaan Willow Creek Anticline ja Two Medicine Formation, ja se sisältää pesiä, munia ja eri-ikäisiä poikasia. Lähellä sijaitsevasta paikasta nimeltä ”Egg Mountain” löytyi myöhemmin lisää pesimisestä todistavia fossiileja. Tämä on yksi paleontologian merkittävimpiä löytöjä koskaan — se osoitti, että vanhemmat ruokkivat ja suojelivat jälkeläisiään pesässä, aivan kuten modernit linnut. Maiasaura on Montanan virallinen ”osavaltio-fossiili”.

T. rexin saalis — paljaita todisteita

Hadrosaurit olivat erityisen runsaslukuisia myöhäisliitukauden Pohjois-Amerikassa, jossa ne muodostivat suuren osan suurten kasvinsyöjien biomassasta. Niiden suuri lukumäärä teki niistä myös liitukauden tärkeimpiä saaliseläimiä.

Tyrannosaurus rex saalisti todennäköisesti hadrosaureja säännöllisesti. Vuonna 2013 DePalma kollegoineen julkaisivat PNAS-lehdessä kiistämättömän todisteen T. rexin saalistuksesta: Edmontosauruksen kahdesta yhteenkasvaneesta häntänikamasta löytyi T. rexin hampaan kruunu, jonka ympärille luu oli ehtinyt parantua. Tämä tarkoittaa, että T. rex hyökkäsi elävän hadrosaurin kimppuun, hadrosaurus pakeni ja jatkoi elämäänsä jonkin aikaa hampaan kanssa selkärangassaan.

Tämä löytö Hell Creek Formationista Etelä-Dakotasta on ensimmäinen ehdoton todiste siitä, että T. rex saalisti eläviä eläimiä eikä pelkästään syönyt raatoja. Tutkijat arvioivat hampaan kuuluneen alaikäiselle T. rexille, mikä tarkoittaa että jopa nuoret tyrannosaurit hyökkäsivät hadrosaureihin.

Kenen kanssa hadrosaurit elivät

Hadrosaurit eivät eläneet tyhjiössä. Ne olivat osa rikkaita liitukauden ekosysteemejä, joissa samalla alueella saattoi elää useita suuria kasvinsyöjälajeja yhtä aikaa — sarvidinosauruksia, panssaridinosauruksia, paksupäitä ja pienempiä kasvinsyöjiä. Erityisen hyvin tämä yhteiselo tunnetaan Albertan Dinosaur Park -muodostumasta (noin 76,5–75 miljoonaa vuotta vanha), joka on yksi maailman lajirikkaimmista myöhäisliitukautisista kohteista: siitä tunnetaan lähes 20 suurikokoisen kasvinsyöjän lajia.

Miten näin monta suurta kasvinsyöjää mahtui samaan ekosysteemiin kilpailematta toisiaan hengiltä? Vastaus on ekologinen lokerojako. Jordan Mallonin ja Jason Andersonin (2013, PLOS ONE) tutkimus Dinosaur Park -muodostuman kasvinsyöjien kallorakenteista osoitti, että ankylosaurit, sarvidinosaurukset ja hadrosaurit olivat erikoistuneet käsittelemään erilaista kasvustoa. Samat tutkijat kollegoineen (Mallon ym. 2013, BMC Ecology) esittivät lisäksi, että lajit ruokailivat eri korkeuksilta. Hadrosaurit kykenivät leveällä kuonollaan ja hammaspatterillaan käsittelemään laajaa kirjoa kasviainesta, kun taas sarvidinosaurukset nappasivat terävällä nokallaan tiukemmin tietynlaista kasvustoa. Lajit eivät siis niinkään ”tulleet toimeen” keskenään kuin jakoivat ravintovarat niin, ettei suoraa kilpailua syntynyt.

Selkein lajien välinen suhde oli kuitenkin saalistajan ja saaliin välinen. Hadrosaurit olivat aikansa keskeisintä saaliseläintä: suuret tyrannosauridit pystyivät saalistamaan aikuisiakin yksilöitä, kun taas pienemmät petodinosaurukset kuten dromaeosauridit uhkasivat etenkin poikasia ja munia. Tästä kertoo edellä kuvattu T. rexin hammas, joka jäi kiinni elävän Edmontosauruksen häntään.

Tappelivatko hadrosaurit keskenään?

Oman lajin sisäiset suhteet näyttävät hadrosaureilla perustuneen näyttöön ja ääneen, eivät väkivaltaan. Toisin kuin paksupäillä, joiden paksut kallot sopivat päiden puskemiseen, tai sarvidinosauruksilla, joiden kauluksissa ja sarvissa näkyy parantuneita taisteluvammoja, hadrosaureilta ei tunneta vastaavia merkkejä fyysisestä keskinäisestä taistelusta.

Sen sijaan harjallisten lajien näyttävät luuharjat ja matalat, kaikuvat äänet toimivat todennäköisesti viestintä- ja näyttövälineinä. David Evansin ja kollegoiden (2009, The Anatomical Record) tutkimukset lambeosauriinien sisäkorvasta tukevat ajatusta, että nämä eläimet sekä tuottivat että kuulivat matalia ääniä — juuri sitä taajuusaluetta, jonka Weishampel oli Parasaurolophukselle ennustanut. Harjan koko ja äänen sävy kertoivat luultavasti yksilön iästä, sukupuolesta ja kunnosta — samaan tapaan kuin nykylintujen laulu ja höyhenpuku. Kilpailu lajitovereista käytiin siis todennäköisesti näyttävyydellä ja äänellä, ei iskuilla.

Iguanodon — hadrosaurien evolutionaarinen sukulainen

Yksi mielenkiintoisimmista hadrosaureihin liitetyistä dinosauruksista on Iguanodon, joka ei tiukassa mielessä kuulu hadrosaureihin vaan niiden lähisukulaisiin Iguanodontia-kladiin.

Iguanodon oli yksi ensimmäisistä koskaan löydetyistä ja nimetyistä dinosauruksista — sen fossiilit kuvasi tieteellisesti Gideon Mantell vuonna 1825, ennen kuin koko sana ”dinosaurus” oli olemassa! (Richard Owen otti sanan ”Dinosauria” käyttöön vasta 1842.) Iguanodon on mukana tässä kategoriassa, koska se edustaa sitä evoluutiolinjaa, josta hadrosaurit myöhemmin kehittyivät, ja koska se on rakenteeltaan ja elintavoiltaan hyvin samankaltainen.

Edmontosaurus

Edmontonin lisko Edmontosaurus oli yksi suurimmista ja yleisimmistä hadrosauureista — jopa 13 metriä pitkä ja 4 tonnia painava. Se eli aivan liitukauden lopussa, 73–66 miljoonaa vuotta sitten, samoilla alueilla T. rexin kanssa Pohjois-Amerikassa. Edmontosaurus on yksi harvoista dinosauruksista, joista on löydetty mumifioitunutta ihoa, ja yhdestä fossiiilista löytyi jälkiä kukon harjaa muistuttavasta pehmytkudosrakenteesta pään päällä.

Lue kattava artikkeli Edmontosaurus dinosauruksesta tästä

Lambeosaurus

Lamben lisko Lambeosaurus oli yksi suurimmista harjallisista hadrosauureista — jopa 12 metriä pitkä. Sen pään päällä oli erikoinen, kirveen muotoinen luuharja, joka teki siitä yhden näyttävimmistä hadrosauureista. Se eli noin 76–75 miljoonaa vuotta sitten Pohjois-Amerikassa. Lambeosauruksen harjan muoto vaihteli huomattavasti yksilöiden välillä, mikä viittaa siihen, että harja oli tärkeä yksilöiden ja sukupuolten tunnistamisessa.

Lue kattava artikkeli Lambeosaurus dinosauruksesta tästä

 

Corythosaurus

Kypärälisko Corythosaurus tunnistaa pyöreästä, kypärämäisestä luuharjasta pään päällä, joka muistuttaa kreikkalaisen sotilaan kypärää — mistä sen nimikin tulee. Se eli noin 77–75 miljoonaa vuotta sitten Pohjois-Amerikassa ja kasvoi noin 9 metriä pitkäksi. Corythosauruksen harja toimi resonanssikammiona äänen tuottamiseen, ja eri-ikäisten yksilöiden harjat olivat eri muotoisia, mikä on aiheuttanut sekaannusta lajien luokittelussa.

Lue kattava artikkeli Corythosaurus dinosauruksesta tästä

 

Shantungosaurus

Shantungin lisko Shantungosaurus on suurin tunnettu hadrosauuri ja yksi suurimmista kasvinsyöjädinosauruksista ylipäätään. Se kasvoi jopa 15–17 metriä pitkäksi ja painoi arviolta 16 tonnia — suurempi kuin monet sauropodit. Se löydettiin Kiinasta Shandongin maakunnasta ja eli noin 73 miljoonaa vuotta sitten. Shantungosauruksella oli yli 1 500 hammasta tiiviissä hammasparistoissa, ja sen koko tekee siitä todisteen siitä, etteivät vain sauropodit voineet kasvaa jättimäisiksi.

Lue kattava artikkeli Shantungosaurus dinosauruksesta tästä

 

Charonosaurus

Jopa 13-metrinen lambeosauriini myöhäiseltä liitukaudelta Kiinasta, noin 70 miljoonaa vuotta sitten. Charonosaurus on Parasaurolophuksen aasialainen sukulainen — sillä oli samanlainen pitkä, taaksepäin kaartuva torviharja, mutta se oli kokoluokkaan suurempi. Nimi tulee Kharonista, kreikkalaisen mytologian Styx-joen lauttamiehestä, sillä fossiilit löydettiin Amur-joen varrelta. Se on hieno esimerkki evoluution rinnakkaiskehityksestä — sama harjaratkaisu syntyi kahdessa eri maanosassa.

Lue kattava artikkeli Charonosaurus dinosauruksesta tästä

 

Iguanodon

Iguaaninhammas Iguanodon on yksi dinosaurusten tutkimuksen historiallisimmista lajeista — se nimettiin vuonna 1825 ja oli vasta toinen dinosaurus, joka sai tieteellisen nimen. Nimi tarkoittaa ”iguaanin hammasta”, koska sen hampaat muistuttivat eteläamerikkalaisten iguaaniliskojen hampaita. Iguanodon oli noin 10 metriä pitkä ja pystyi liikkumaan sekä kahdella että neljällä jalalla. Sen peukalo oli muuttunut teräväksi piikiksi, jota se todennäköisesti käytti puolustautumiseen.

Lue kattava artikkeli Iguanodon dinosauruksesta tästä

 

Tsintaosaurus

Jopa 8–10-metrinen lambeosauriini myöhäiseltä liitukaudelta Kiinasta, noin 72 miljoonaa vuotta sitten. Tsintaosauruksen tavaramerkki on suoraan ylöspäin nouseva yksisarvimainen harja pään päältä — aivan eri muoto kuin minkään muun ankannokkaisen. Pitkään tätä piikkiä epäiltiin rekonstruktiovirheeksi, mutta vuoden 2013 uudet fossiilit vahvistivat sen todelliseksi. Tsintaosaurus on todellinen ”yksisarvidinosaurus” ja yksi Aasian erikoisimmista hadrosaureista.

Lue kattava artikkeli Tsintaosaurus dinosauruksesta tästä

 

Velafrons

Noin 7,5-metrinen lambeosauriini myöhäiseltä liitukaudelta Meksikosta, Coahuilan osavaltiosta, noin 73,5 miljoonaa vuotta sitten. Velafronsin nimi tarkoittaa ”purjeotsaa” — sen kupumainen harja muistuttaa purjelaivan purjetta ylös kaartuvana otsalla. Se on ensimmäinen uusi lambeosauriinisuku Pohjois-Amerikassa yli 70 vuoteen — kuvattiin tieteellisesti vasta 2007. Meksikon tärkein ankannokkainen, ja todiste siitä että lambeosauriinit menestyivät myös Pohjois-Amerikan eteläosissa subtrooppisilla alueilla.

Lue kattava artikkeli Velafrons dinosauruksesta tästä

 

Brachylophosaurus

Noin 9-metrinen saurolofiini myöhäiseltä liitukaudelta Montanasta ja Albertasta, noin 78 miljoonaa vuotta sitten. Brachylophosauruksen tavaramerkki on lyhyt, litteä lapiomainen harja otsalla — kuin pieni hyllypylväs pään päällä. Tunnetaan erityisesti ”Leonardosta” — yhdestä dinosaurusmumioista, joista on säilynyt ihoa, lihasta ja jopa sisäelimiä. Leonardon löytö vuonna 2000 oli mullistava, koska se antoi paleontologeille ensimmäisen suoran näkökulman hadrosauridin pehmytkudoksiin ja sisäisiin rakenteisiin.

Lue kattava artikkeli Brachylophosaurus dinosauruksesta tästä

 

Gryposaurus

Noin 9-metrinen saurolofiini myöhäiseltä liitukaudelta Pohjois-Amerikasta, noin 77 miljoonaa vuotta sitten. Gryposauruksen tavaramerkki on kyhmynenä — nenän päällä nouseva luinen kohouma, joka antaa sille roomalaisen sotilaan profiilin. Nimi tarkoittaa ”koukkunokkaista liskoa”. Kolme tunnettua lajia, kohtuullinen fossiilinäyttö, mukaan lukien säilyneitä ihonjälkiä. Gryposaurus on visuaalisesti tunnistettava heti kyhmynenäisen profiilinsa vuoksi — eri näköinen kuin kaikki muut saurolofiinit.

Lue kattava artikkeli Gryposaurus dinosauruksesta tästä

 

Haolong dongi

Haolong dongi on Kiinan Yixianin muodostumasta helmikuussa 2026 kuvattu kasvinsyöjä-iguanodonti — uusi laji, joka eli noin 125 miljoonaa vuotta sitten. Sen erikoispiirre on aiemmin tuntematon ihon piikkien tyyppi — onttoja, keratiinipinnoitettuja piikkejä, jotka peittivät suuren osan kehosta. Tämä on ensimmäinen kerta, kun tällainen iho-rakenne on dokumentoitu millään dinosauruksella.

Lue kattava artikkeli Haolong dongi dinosauruksesta tästä