Jurakausi

Vihreä ja lämmin maailma

Jurakausi alkoi triaskauden joukkosukupuuton jälkeen noin 201 miljoonaa vuotta sitten, ja sen myötä dinosaurukset nousivat lopullisesti maapallon hallitseviksi maaeläimiksi. Pangea-supermanner alkoi hitaasti halkeilla kahtia: pohjoinen Laurasia ja eteläinen Gondwana erkanivat toisistaan, ja niiden väliin syntyi laajeneva Tethys-meri. Atlantin valtameri alkoi muodostua kapeana merikäytävänä.

Ilmasto muuttui perusteellisesti. Triaskauden polttava kuivuus väistyi, ja tilalle tulivat lämpimät, kosteat olosuhteet, jotka olivat ennennäkemättömän suotuisat elämälle. Sademäärät kasvoivat merkittävästi, ja kasvillisuus rehevöityi valtavasti kaikkialla maapallolla. Saniaismetsät, käpypalmut ja havupuut — erityisesti araukariat ja sypressit — peittivät mantereet sakeina metsinä.

Jurakausi oli geologisesti rauhallinen jakso: tulivuoritoimintaa oli vähän, vuorenpoimutuksia ei tapahtunut ja ilmasto pysyi tasaisen leutona vuosimiljoonien ajan. Tämä vakaus mahdollisti elämän kukoistamisen ennennäkemättömällä tavalla. Rehevä kasvillisuus tarjosi rajattomasti ravintoa, ja dinosaurukset vastasivat tarjontaan kasvamalla ennennäkemättömän suuriksi. Jurakaudesta tuli jättiläisten aika.

Sauropodit — maapallon historian suurimmat maaeläimet

Jurakausi oli sauropodien kukoistusaikaa. Nämä pitkäkaulaiset, nelijalkaiset kasvinsyöjät kasvoivat suuremmiksi kuin mikään maaeläin ennen tai jälkeen niiden. Niiden anatomia oli suunniteltu äärimmäisen tehokkaaksi: pitkä kaula ylsi puiden latvoihin minne mikään muu eläin ei yltänyt, ja pieni pää kevensi kaulan kuormitusta. Sauropodit eivät pureskelleet ruokaansa vaan nielivät kasviaineksen kokonaisena ja käyttivät mahassaan olevia kiviä ruoansulatuksen apuna.

Brachiosaurus kohosi 12 metriä korkeaksi — tarpeeksi korkeaksi kurkottaakseen viisikerroksisen talon ikkunaan. Se painoi noin 40 tonnia, ja sen etujalat olivat poikkeuksellisen pitkät, mikä antoi sille kirafimaisen ryhdin. Brachiosaurus kulutti päivässä arviolta 200–400 kiloa kasviainesta.

Diplodocus oli yksi pisimmistä dinosauruksista — jopa 32 metriä pitkä, vaikka se painoi kevyen rakenteensa ansiosta "vain" 12–15 tonnia. Sen häntä oli piiskamainen ja niin pitkä, että se saattoi iskiessään rikkoa äänivallin.

Apatosaurus, aiemmin tunnettu nimellä Brontosaurus, oli massiivinen 23-metrinen jättiläinen. Sauropodit söivät valtavia määriä — jotkut tutkijat arvioivat suurimpien yksilöiden kuluttaneen yli tonnin kasviainesta päivässä. Niiden ontot luut, ilmapussijärjestelmä ja tehokas aineenvaihdunta mahdollistivat kokoluokan, jota mikään nisäkäs ei ole koskaan saavuttanut.

Jurakauden pedot ja puolustajat

Suurten kasvinsyöjien rinnalla kehittyivät yhä suuremmat ja tehokkaammat saalistajat. Allosaurus oli jurakauden pelätyin peto — 9 metriä pitkä ja noin kahden tonnin painoinen teropodi, joka hallitsi myöhäisen jurakauden Pohjois-Amerikkaa. Allosauruksen kallo toimi kuin kirves: se iski ylhäältä alas avoimella leualla, leikaten lihaa uhristaan kuin sahalla. Useat fossiililöydöt viittaavat siihen, että Allosaurus saattoi saalistaa laumoissa ja pystyi näin kaatamaan jopa nuoria sauropodeja.

Ceratosaurus oli toinen jurakauden merkittävä peto, tunnistettavissa nenänsarvesta ja selkänsä luulevyistä. Se oli Allosaurusta pienempi mutta vahvasti rakennettu, ja sen hampaat olivat suhteessa suuremmat. Ceratosaurus saattoi olla erikoistunut kalastamiseen tai pienempien saaliiden pyydystämiseen.

Pienemmät teropodit kuten Compsognathus — yksi pienimmistä tunnetuista dinosauruksista, vain kanan kokoinen — saalistavat hyönteisiä ja pieniä liskoja. Ornitholestes oli toinen pienikokoinen saalistaja, joka mahdollisesti pyydysti pieniä nisäkkäitä nopeiden hyökkäystensä avulla.

Kasvinsyöjät eivät kuitenkaan olleet puolustuskyvyttömiä. Stegosaurus, yksi jurakauden ikonisimmista dinosauruksista, kantoi selässään valtavia levymäisiä luukilpiä ja hännässään neljää terävää piikkiä. Hännän piikit — joita paleontologit kutsuvat epävirallisesti "thagomizeriksi" — olivat tehokkaita puolustusaseita, jotka saattoivat aiheuttaa vakavia vammoja hyökkääville pedoille. Stegosauruksen aivot olivat tunnetusti pienet suhteessa sen kokoon — suunnilleen pähkinän kokoiset 9-metrisellä eläimellä.

Merten hirviöt — jurakauden vedenalainen maailma

Dinosaurukset eivät koskaan valloittaneet meriä — mutta niiden sukulaisista kehittyneet merimateliat hallitsivat jurakauden valtameriä yhtä ehdottomasti kuin dinosaurukset maata. Jurakauden meret olivat täynnä saalistajia, joiden rinnalla nykyinen valkohait vaikuttaa vaatimattomalta.

Iktyosaurukset olivat delfiinimuotoisia merimatelioita, jotka olivat sopeutuneet mereen niin täydellisesti, että ne muistuttivat enemmän kaloja kuin matelijoita. Ne olivat nopeita uimareita ja saalistivat kaloja ja mustekaloita. Iktyosaurukset synnyttivät eläviä poikasia vedessä — ne eivät voineet palata maalle munimaan kuten kilpikonnat. Ophthalmosaurus — "silmälisko" — tunnetaan valtavista silmistään, joiden halkaisija oli jopa 23 senttimetriä. Se saattoi sukeltaa syviin, pimeisiin vesiin saaliin perässä.

Plesiosauurukset olivat pitkäkaulaisia merimatelioita, jotka uivat neljällä räpylällä kuin pingviini. Liopleurodon oli jurakauden merien huippupeto — jopa 7 metriä pitkä ja arviolta 1–2 tonnia painava. Se oli voimakas saalistaja, jonka leuat murskasivat helposti ammoniitin kuoret.

Merimateliat eivät olleet dinosauruksia, mutta ne elivät samanaikaisesti ja katosivat samassa sukupuutossa 66 miljoonaa vuotta sitten. Ne ovat osoitus siitä, kuinka monipuolisesti matelijat hallitsivat mesotsoista maailmaa — maalla, vedessä ja ilmassa.

Ensimmäiset linnut — evoluution käännekohta

Jurakauden merkittävin evoluutiokäänne tapahtui pienissä, höyhenpeitteisistä teropodeissa. Niistä kehittyivät ensimmäiset linnut — tapahtuma, jonka merkitystä on vaikea yliarvioida, sillä juuri nämä pienet olennot selviytyisivät 80 miljoonaa vuotta myöhemmin tapahtuneesta suuresta sukupuutosta.

Archaeopteryx lithographica, noin 150 miljoonaa vuotta sitten elänyt harakankokoinen eläin, on evoluutiohistorian kuuluisimpia fossiileja. Se löydettiin vuonna 1861 Saksan Solnhofenin kalkkikivilouhoksesta vain kaksi vuotta Charles Darwinin Lajien synnyn jälkeen, ja se näytti olevan juuri se "puuttuva rengas", jota Darwin oli ennustanut.

Archaeopteryxillä oli höyhenet ja siivet kuten linnulla, mutta myös hampaat, käsien kynnet ja pitkä luinen häntä kuten dinosauruksella. Se ei todennäköisesti lentänyt kovin hyvin — siltä puuttui nykylintujen voimakas rintalasta, joka tukee lentolihaksia. Archaeopteryx lienee liidellyt puusta puuhun tai juossut maata pitkin ja ponnistanut ilmaan lyhyisiin liitelyihin.

Nykyään tiedämme, että Archaeopteryx ei ollut ainoa höyhenpeitteinen dinosaurus. Kiinasta on löydetty kymmeniä höyhenfossiileja, jotka osoittavat, että höyhenet olivat yleisiä pienten teropodien keskuudessa jo jurakaudella. Höyhenet eivät kehittyneet alun perin lentämistä varten vaan todennäköisesti eristämään kylmältä, houkuttelemaan parittelukumppaneita tai viestimään lajitovereille.