Corythosaurus casuarius – Kypäräpää – Korintin kypärä ja kasuaari yhdistettynä yhdessä päässä
Dino-kortti:
- Nimi: Corythosaurus casuarius
- Suomeksi: Kypäräpää
- Nimen merkitys: Kreik. korythos = Korintin soturin kypärä, saura = lisko; lajinimi casuarius viittaa kasuaari-lintuun, jolla on samanlainen kypärämäinen kasvanne
- Eli: Myöhäinen liitukausi, kampanian aika, noin 77–76 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Pohjois-Amerikka – Dinosaur Park -muodostuma ja Oldman-muodostuma, Alberta
- Pituus: Noin 9 metriä
- Paino: Arviolta 3–4 tonnia
- Ruokavalio: Kasvinsyöjä
- Tunnusmerkit: Pyöreä kypärämäinen ontto pään harja äänielimenä, fossiloituneista ihonjäljistä erottuvat suomukuviot, herkkä matalataajuinen kuulo (columella vain 50 mm pituinen, 2,5 mm leveä), mahalaukun sisältöä säilynyt – havupuiden neulasia, siemeniä, oksia ja hedelmiä
Corythosaurus on yksi tunnetuimmista ja ikonisimmista ankannokkaisista dinosauruksista. Sen nimi tarkoittaa ”kypäräpäistä liskoa” ja viittaa antiikin Kreikan Korintin soturin kypärään, jota Corythosauruksen pään päällä kohonnut puolikuun muotoinen harja muistuttaa. Lajinimi casuarius puolestaan viittaa kasuaariin, lentokyvyttömään Australian sademetsälintuun, jonka päässä on luumainen ”kypärä” – Corythosauruksen harjan elävänä vastineena. Suomeksi tätä dinosaurusta kutsutaan yksinkertaisesti kypäräpääksi.
Kypäräpää eli myöhäisellä liitukaudella noin 77–76 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Kanadan Albertan alueella. Fossiileita on löydetty erityisesti Dinosaur Park -muodostumasta sekä hieman vanhemmasta Oldman-muodostumasta. Aikuinen Corythosaurus oli noin 9 metriä pitkä ja painoi 3–4 tonnia – keskikokoinen ankannokkainen. Sen löytöjen joukossa on muutamia paleontologian merkittävimpiä yksilöitä koskaan: lähes täydellisiä luurankoja, mukana säilyneitä ihonjälkiä, ja jopa kivettyneitä mahalaukun sisältöjä, joista voidaan tunnistaa eläimen viimeinen ateria.
Löytöhistoria – Brown ja Red Deer -joen luurangot
Corythosauruksen tarina alkaa kuuluisasta amerikkalaisesta paleontologista Barnum Brownista, joka oli aikansa tunnetuin fossiilinmetsästäjä ja työskenteli New Yorkin American Museum of Natural Historylle. Vuonna 1912 hän keräsi Albertan Red Deer -joen jyrkänteistä lähes täydellisen luurangon – yksilön, joka oli ajautunut joen mukana ja säilynyt poikkeuksellisen hyvin. Mukana oli laajoja ja erinomaisesti säilyneitä ihon jälkiä, jotka säilyttivät jopa suomukuvioiden hienovaraiset yksityiskohdat.
Brown kuvasi löydön tieteellisesti vuonna 1914 ja antoi sille nimen Corythosaurus casuarius. Holotyyppi, näyte AMNH 5240, on edelleen American Museum of Natural Historyn kokoelmissa alkuperäisessä kuolemanasennossaan. Toinen erinomainen yksilö (AMNH 5338) löytyi vuonna 1914 Brownin ja Peter Kaisenin retkikunnalta. Brown julkaisi näiden pohjalta yksityiskohtaisen kuvauksen vuonna 1916, ja siitä tuli yksi varhaisen vuosisadan paleontologian klassikoita.
Lambeosauriinien tutkimukselle tyypilliseen tapaan Corythosauruksen taksonomia räjähti aluksi käsiin. 1920- ja 1930-luvuilla nimettiin jopa seitsemän eri lajia: C. excavatus (Gilmore 1923), C. bicristatus, C. brevicristatus, C. frontalis (kaikki Parks 1935) ja C. intermedius (Parks 1923). Peter Dodson osoitti vuonna 1975 klassisessa tutkimuksessaan, että suurin osa eroista selittyy sukupuolella ja iällä, ei lajirajalla. Nykyisin tunnustetaan kaksi lajia: C. casuarius ja hieman nuorempi C. intermedius.
C. intermedius perustuu kalloon ROM 776, jonka Levi Sternberg löysi vuonna 1920 ja jonka William Parks nimesi vuonna 1923 ensin nimellä Stephanosaurus intermedius. Vielä samana vuonna hän siirsi sen Corythosaurus-sukuun. Vuoden 2009 morfologinen tutkimus tuki sen erottamista C. casuariuksesta: kallot eroavat hienovaraisesti, ja stratigrafisesti intermedius elää hieman myöhempänä – noin 75,8–75,7 miljoonaa vuotta sitten, kun casuarius on 76,6–75,9 mya.
Kypärä, joka antoi nimen
Corythosauruksen tavaramerkki on pään päällä kohonnut puolikuun muotoinen, sivuilta litistynyt harja. Korkeimmillaan se kurottaa lähes pystysuoraan ylös ja taakse, ja sivulta katsottuna se muistuttaa silmiinpistävästi antiikin Korintin soturin pronssikypärää – täsmälleen sitä yhtäläisyyttä, jota Brown halusi nimellä korostaa. Sukulaislajeilla kuten Hypacrosauruksella harja on hieman erilainen, mutta perusrakenne on sama.
Sisältä harja oli ontto ja sisälsi monimutkaisen ilmakanavien verkoston. Kanavat alkoivat sieraimista, kiersivät harjan yläosaan ja palasivat sieltä takaisin nielun suuntaan – aivan kuten trumpetin putkisto kiertyy soittajan kämmenten välillä. Tämä ei ollut pelkkä koriste, vaan toimiva osa hengitysteitä ja todennäköisesti äänielimistöä.
Trumpetin tavoin – harjan akustiikka ja herkkä kuulo
Tutkimukset ovat osoittaneet, että lambeosauriinien harjat toimivat resonointielimenä matalien, kumisevien äänten tuottamisessa. David Evans, Ryan Ridgely ja Lawrence Witmer julkaisivat vuonna 2009 (The Anatomical Record) Lambeosauruksen, Corythosauruksen ja Hypacrosauruksen aivoja ja sisäkorvaa koskevan tutkimuksen, joka osoitti näiden lajien olleen viritetty matalataajuisen äänen tuottamiseen ja kuulemiseen.
Erityisen huomionarvoinen on yksittäisestä Corythosauruksen kallosta löytynyt täydellisesti säilynyt kuuloluu eli columella: vain 50 mm pitkä ja 2,5 mm leveä – uskomattoman herkkä rakenne 9-metriselle eläimelle. Se kykeni todennäköisesti aistimaan matalia värähtelyjä jopa paremmin kuin monet nykyiset nisäkkäät. Tämä tarkoittaa, että kypäräpää kuuli, mitä se itse tuotti – matalia kutsuhuutoja, jotka kantoivat pitkän matkan jokialankojen sankan kasvillisuuden läpi, kun näköetäisyys oli rajallinen.
Iän ja sukupuolen mukaan muuttuva harja
Corythosauruksen aineisto on poikkeuksellisen rikas: sieltä löytyy poikasia, nuoria, puolikasvuisia ja täysikasvuisia yksilöitä, ja niissä kaikissa harja näyttää erilaiselta. Nuorilla harja oli pieni ja matala, aikuisuuden saavuttaneilla suuri ja näyttävä. Tämä kehityskaari tuottaa myös äänellisen ulottuvuuden – pienempi harja resonoi korkeammilla taajuuksilla, suurempi matalammilla. Lauman jäsenet pystyivät siis pelkän äänen perusteella arvioimaan toistensa iän.
Aikuisilla yksilöillä on havaittu kahdenlaisia harjamuotoja: suuria ja näyttäviä sekä pienempiä ja matalampia. Aluksi nämä erot tulkittiin eri lajeiksi, mutta Dodsonin 1975 tutkimuksen jälkeen vallitseva tulkinta on sukupuolinen dimorfismi – isompi harja koirailla, pienempi naarailla. Sama kuvio toistuu muillakin lambeosauriineilla, kuten Lambeosauruksella ja Parasaurolophuksella. Harja oli siis paitsi äänielin myös sukupuolivalinnan signaali, jota toiset sukupuolen edustajat saattoivat arvioida silmämääräisesti.
Mahalaukussa säilynyt ateria
Yhden Corythosauruksen rintaonteloon säilyi fossiloitumisen myötä eläimen viimeinen ateria – harvinainen löytö, joka antaa suoraa tietoa lajin ruokavaliosta. Sisältöjen joukosta on tunnistettu havupuiden neulasia, siemeniä, oksien palasia ja hedelmiä. Tämä vahvistaa, että kypäräpää oli aito kasvinsyöjä, joka söi sekoituksen sekä matalaa että korkeampaa kasvillisuutta. Erityisen kiinnostavaa on hedelmien ja siementen läsnäolo: kypäräpää saattoi toimia myös siementen levittäjänä subtrooppisessa metsässä, samaan tapaan kuin nykyiset suuret kasvinsyöjät levittävät kasvien siemeniä ulostaessaan.
Sen suussa oli ankannokkaisille tyypillinen hammaspatteri – satoja tiheästi pakattuja hampaita, jotka muodostivat jauhinpinnan kuten myllyn kivet. Vanhojen hampaiden kuluessa uudet työntyivät tilalle, eikä yksilö koskaan jäänyt ilman puruvälineitä. Corythosaurus kykeni kävelemään sekä kahdella että neljällä jalalla – matalaa kasvistoa varten neljä jalkaa, korkeampia oksia tavoitellessaan nousu kahdelle.
Ihon kuvioista mumioihin
Brownin alkuperäisestä holotyyppilöydöstä ja myöhemmistä Corythosaurus-fossiileista on saatu kerätyksi laajoja ihon jälkiä. Nämä ”dinosaurusmumiot” osoittavat, että kypäräpäällä oli suomuinen iho: pieniä monikulmaisia rakeisia suomuja sekä paikoitellen suurempia kohousuomuja. Suomukuviot vaihtelivat eri ruumiinosissa – selkä, kyljet ja häntä muodostivat oman alueensa. Samankaltaisia kuvioita on dokumentoitu myös sukulaislajilta Lambeosaurus lambeilta ja Aasian Saurolophukselta.
Mitä ihon väri oli, jää arvailujen varaan. Säilyneitä melanosomeja eli pigmenttirakeita ei ole vielä tunnistettu Corythosauruksen fossiileista – toisin kuin joillakin pieniltä höyhenistä dinosauruksilta. On kuitenkin mahdollista, että koirilla oli parittelukauteen liittyvää näyttävää väritystä, kuten monilla nykyisillä matelijoilla ja linnuilla.
Dinosaur Park – Gorgosauruksen varjossa
Corythosaurus eli yhdessä monien muiden ikonisten dinosaurusten kanssa Dinosaur Park -muodostuman jokialangolla: Lambeosaurus, Parasaurolophus, Prosaurolophus ja Gryposaurus muiden ankannokkaisten joukossa, sarvidinosaurukset Centrosaurus, Styracosaurus ja Chasmosaurus sekä panssaridinosaurukset Edmontonia ja Euoplocephalus.
Alueen huippupeto ei ollut Daspletosaurus, kuten joskus virheellisesti väitetään – sen sijaan suurin ja yleisin saalistaja oli Gorgosaurus libratus, kevyemmin rakennettu mutta tehokas tyrannosauridi. Daspletosaurus esiintyi samalla alueella mutta huomattavasti harvinaisempana. Aikuinen Corythosaurus oli liian iso yksittäisellä Gorgosauruksella otettavaksi, mutta poikaset ja sairaat yksilöt olivat alttiita. Lauman valppaus ja matalien kutsujen kantama äänellinen viestiverkko olivat olennaisia selviytymisvälineitä.
SS Mount Temple – sodan jaloissa kadonneet aarteet
Corythosauruksen tarinaan liittyy yksi paleontologian surullisimmista käänteistä. Vuonna 1912 fossiilinetsijä Charles H. Sternberg ja hänen poikansa Levi keräsivät Dinosaur Park -alueelta kaksi poikkeuksellisen hyvin säilynyttä Corythosaurus-luurankoa, jotka oli tarkoitus toimittaa Englannin Lontooseen, Brittiläisen luonnonhistoriallisen museon paleontologille Arthur Smith Woodwardille.
Joulukuun 6. päivänä 1916 rahtilaiva SS Mount Temple oli matkalla Atlantilla kohti Eurooppaa, kun sen pysäytti saksalainen pinta-alus SMS Möwe – ei sukellusvene, kuten usein virheellisesti väitetään, vaan voimakkaasti aseistettu kauppaliikenteen häirintä-alus. Möwen miehistö otti matkustajat vangiksi, asetti räjähteet Mount Templen runkoon ja upotti aluksen lasteineen 4 725 metrin syvyyteen Azoreilta luoteeseen. Aluksen mukana meni 3 000 tonnia vehnää, 700 hevosta ja arvioiden mukaan tuhansia fossiileja, mukaan lukien Sternbergin Corythosaurus-näytteet. Ne ovat yhä Atlantin pohjassa.
Kypäräpään perintö
Corythosaurus on yksi niistä harvoista ankannokkaisista, jotka ovat saavuttaneet laajan populaarikulttuurisen tunnettuuden – sen kypärämäinen silhuetti esiintyy lukuisissa dinosauruskirjoissa, elokuvissa ja televisiosarjoissa. Sen pää on niin omaleimainen, että kerran nähtynä sitä ei unohda.
Tieteellisesti kypäräpää on klassinen lambeosauriini, jonka kautta on opittu suuri osa siitä, mitä ankannokkaisten elämästä, äänistä ja sosiaalisesta käyttäytymisestä tiedetään tänään. Brownin alkuperäisestä 1912 löydöstä Evansin ja Witmerin 2009 aivotutkimukseen – ja eteenpäin nykypäivän digitaalisiin akustiikkamalleihin – Corythosaurus on toiminut lambeosauriinien arkkityyppinä yli sadan vuoden ajan. Se muistuttaa siitä, että liitukauden Albertassa kaikui pitkiä, matalia trumpettiääniä, ja niiden tuottajilla oli sekä korva että nokka sosiaaliseen elämään.