Lentävät dinosaurukset lentoliskot (Pterosauria)

Lentoliskot eli pterosaurit olivat ensimmäiset selkärankaiset, jotka valloittivat taivaan. Ne nousivat ilmaan myöhäisellä triaskaudella, noin 220 miljoonaa vuotta sitten — kymmeniä miljoonia vuosia ennen ensimmäisiä lintuja.

Lentoliskot hallitsivat taivaita koko dinosaurusten valtakauden ajan aina K-Pg-massasukupuuttoon asti 66 miljoonaa vuotta sitten. Niiden lentotaival kesti hämmästyttävät noin 155 miljoonaa vuotta — kaikkien aikojen menestynein lentävä selkärankaisryhmä ajallisesti mitattuna. Vertailun vuoksi: modernit linnut ovat olleet olemassa ”vain” noin 150 miljoonaa vuotta ja lepakot vasta noin 50 miljoonaa. Lentoliskot eivät olleet dinosauruksia vaan näiden läheisiä sukulaisia.

Missä päin maailmaa lentoliskot elivät?

Lentoliskot olivat todella maailmanlaajuinen ryhmä. 155 miljoonan vuoden aikana ne ehtivät levittäytyä kaikille mantereille ja kehittyä paikallisiin olosuhteisiin sopiviin muotoihin:

• Eurooppa — lentoliskotutkimuksen ”kotimaa”. Alppien Norian-kerrostumat tuottivat vanhimmat fossiilit (Preondactylus, Eudimorphodon), ja Saksan Solnhofen on maailmankuulu myöhäisjurakauden löydöistä (Pterodactylus, Rhamphorhynchus). Romanian Hațeg-saarella eli jätti-Hatzegopteryx.
• Aasia (Kiina) — Liaoningin Jehol Biota on tuottanut kymmeniä varhaisliitukauden lajeja: hyönteissyöjiä, tapejarideja ja siirtymälajeja (Darwinopterus, Wukongopterus).
• Etelä-Amerikka (Brasilia) — Araripe Basin on tuottanut poikkeuksellisen hyvin säilyneitä fossiileja pehmytkudoksineen; monilla oli näyttäviä, värikkäitä harjoja (Tapejara, Tupandactylus).
• Pohjois-Amerikka — Kansasin Niobrara tuotti Pteranodonin ja Texas jättiläisen Quetzalcoatluksen.
• Afrikka — Marokon Kem Kem sisältää jättisaalistajia (Alanqa) ja yhden viimeisistä lajeista, Phosphatodracon.
• Australia ja Antarktis — vähän mutta merkittäviä löytöjä (Ferrodraco); eteläisimmiltä mantereilta vain harvoja fragmentteja.

Eri alueet kehittivät hyvin erilaisia pterosauri-yhteisöjä — värikkäitä harjapäisiä rannikkoasukkaita Brasiliassa, pieniä hyönteissyöjiä Kiinassa, suuria kalansyöjiä Pohjois-Amerikassa. Tämä muistuttaa modernien lintujen alueellista jakautumista.

Vanhimmat lentoliskot — Italian Alpeilta

Maailman vanhimmat varmat fossiilit on löydetty Italian, Itävallan ja Sveitsin Alpeilta (Norian, n. 220–208 mya): Preondactylus, Eudimorphodon, Peteinosaurus. Mielenkiintoinen yksityiskohta: varhaisimmat lentoliskot olivat jo täysin kehittyneitä lentäjiä. Tämä viittaa siihen, että lentokyky kehittyi vielä aikaisemmin, mutta ”missing link” -fossiilit puuttuvat yhä — paleontologian suuri arvoitus.

Anatominen ihme — siipi neljännestä sormesta

Lentoliskojen siipi oli täysin erilainen kuin linnun tai lepakon. Sen muodosti yksi ainoa poikkeuksellisen pitkä neljäs sormi, johon kiinnittyi ohut mutta vahva nahkakalvo. Joillakin lajeilla kalvossa oli jäykisteitä eli aktinofibrilleja. Lepakon siipi muodostuu neljästä sormesta ja linnun siipi höyhenistä — kolme lentävää ryhmää kehitti kolme eri ratkaisua samaan ongelmaan, klassinen konvergentin evoluution esimerkki.

Pienestä jättiläiseen — uskomattomat kokoerot

Pienimmät lajit olivat varpusen kokoisia ja painoivat kymmeniä grammoja. Suurimmat — Quetzalcoatlus northropi ja Hatzegopteryx — saavuttivat 10–11 metrin siipien kärkivälin ja olivat kaikkien aikojen suurimpia lentäviä eläimiä, maassa kirahvin korkuisia (5–5,5 m) ja noin 200–250 kg. Vuoden 2021 tutkimus ehdotti, että jättiläiset nousivat ilmaan 2,5 metriä korkealla hyppäyksellä nelijalkaisesta asennosta, ja saattoivat liidellä 130 km/h ja kattaa 640 km päivässä.

Kaksi pääryhmää — varhaiset ja kehittyneet

Varhaiset lentoliskot eli ”rhamphorhynchoidit” olivat pieniä ja pitkähäntäisiä (Dimorphodon, Rhamphorhynchus, Sordes); nykyfylogenetiikassa tämä on parafyleettinen ryhmä. Kehittyneemmät pterodaktyloidit ilmestyivät jurakaudella ja korvasivat vähitellen hännälliset muodot — lyhyt häntä, pidempi kaula ja usein suurempi koko (Pteranodon, Quetzalcoatlus, Anhanguera).

Monipuolinen ruokavalio

Monet olivat kalansyöjiä, jotka pyydystivät saaliin veden pinnalta lennossa. Toiset, kuten Dsungaripterus, olivat erikoistuneet kovakuoristen murskaamiseen. Suuret azhdarchidit (Quetzalcoatlus, Hatzegopteryx) saalistivat todennäköisesti maassa kuin jättiläishaikarat — Witton ja Naish (2008) esittivät tämän ”ground-stalking”-hypoteesin. Hatzegopteryx oli Hațeg-saaren huippupeto, joka söi jopa kääpiödinosauruksia; Tapejara ja Tupuxuara saattoivat olla harvinaisia kasvinsyöjiä.

Karvapeite — eivät paljaita, vaan lämminverisiä

Lentoliskojen luut olivat ontot ja ohutseinäiset, joten kokonaisia fossiileja on vähän. Fossiileista on kuitenkin löydetty jälkiä pyknokuiduista — karva- tai höyhenmäisistä rakenteista. Yang ym. (2018) tunnisti niitä jopa neljää tyyppiä, mukaan lukien haarautuvia rakenteita kuten moderneilla höyhenillä. Jos tulkinta pitää, höyhenten alkuperä ulottuisi paljon kauemmas — dinosaurusten ja pterosaurien yhteiseen kantaisään. Asia on yhä kiistanalainen, mutta joka tapauksessa lentoliskot olivat todennäköisesti pehmeän peitteen suojaamia, lämminverisiä eläimiä.

Sukupuutto — taivaan tyhjeneminen

Lentoliskot kuolivat sukupuuttoon dinosaurusten kanssa 66 miljoonaa vuotta sitten. Liitukauden lopulla monimuotoisuus oli jo laskenut — jäljellä oli lähinnä jättiazhdarchideja, kun pienemmät lajit olivat korvautuneet linnuilla. Linnut eivät ole koskaan saavuttaneet lentoliskojen jättikokoa: suurin tunnettu lentävä lintu Pelagornis sandersi ylsi vain 6,4 metrin kärkiväliin. Quetzalcoatluksen kaltaista olentoa ei ole nähty taivaalla 66 miljoonaan vuoteen — eikä todennäköisesti nähdä koskaan enää.