Bernissart

Iguanodonien hautakaivos

Belgian Hainaut'n maakunnassa sijaitseva pieni Bernissartin kunta on yksi dinosaurustieteen kuuluisimmista nimistä. Vuonna 1878 sen hiilikaivoksen syvyyksistä paljastui jotakin ennennäkemätöntä: kokonainen lauma Iguanodon-dinosaurusten luurankoja — lähes 40 yksilöä — säilyneenä yli kolmensadan metrin syvyydessä maan alla.

Löytö oli aikanaan vailla vertaa. Siihen asti dinosauruksia tunnettiin lähinnä yksittäisistä luista ja luunsiruista, mutta täältä paljastui kerralla kymmeniä lähes täydellisiä luurankoja. Se mullisti käsityksen siitä, millaisia dinosaurukset olivat ja miten ne elivät.

Luut ovat peräisin varhaiselta liitukaudelta, noin 125 miljoonan vuoden takaa. Tuolloin alue oli rehevää, kosteaa suometsää, jota halkoivat joet ja jolla oli soita ja lampia. Tämä vehreä ympäristö elätti suuria kasvinsyöjälaumoja — juuri sellaisia, joiden jäänteet kaivoksesta löytyivät.

Dinosaurukset eivät kuitenkaan hautautuneet sinne, missä ne nykyään tavataan. Ne löytyivät syvältä maan alta, koska niiden ruumiit olivat aikoinaan vajonneet syvään maanrakoon, joka myöhemmin täyttyi savella ja hautautui hiilikerrosten alle.

Varhaisliitukauden Eurooppa oli aivan toisenlainen kuin nykyinen. Mannerten asema oli erilainen, ilmasto lämpimämpi, ja suuri osa nykyisestä Euroopasta oli matalien merien ja saarten pirstomaa. Belgian seutu oli tuolloin alavaa, kosteaa maata, jossa kasvinsyöjädinosaurukset löysivät runsaasti ravintoa rehevästä kasvillisuudesta.

Bernissartin merkitys dinosaurustieteelle on valtava. Sen luurangoista tuli ensimmäisiä koskaan museoon pystytettyjä dinosauruksia, ja niiden pohjalta luotu malli ohjasi sitä, miten dinosauruksia esitettiin yli vuosisadan ajan.

Vuoden 1878 löytö

Kaikki alkoi helmikuussa 1878. Kaivosmiehet Jules Créteur ja Alphonse Blanchard työskentelivät Sainte-Barben hiilikaivoksessa, 322 metrin syvyydessä, kun heidän työkalunsa osuivat johonkin outoon. He löysivät kovia, kullanhohtoisia kappaleita, joita he luulivat aluksi kivettyneiksi puunrungoiksi.

Kyse ei ollut puusta eikä kullasta. Luut olivat peittyneet pyriittiin eli rikkikiisuun — kiiltävään mineraaliin, jota kutsutaan myös "tyhmän kullaksi". Pian kävi ilmi, että kyseessä olivat dinosaurusten luut, ja huhtikuussa 1878 löydöstä lähetettiin sähke Brysselin luonnontieteelliseen museoon.

Löytö ajoittui tieteen kannalta otolliseen hetkeen. Käsitys dinosauruksista oli vasta muotoutumassa, ja juuri tällaista aineistoa — runsasta, kokonaista ja hyvin säilynyttä — tutkijat kipeästi tarvitsivat. Sana löydöstä levisi nopeasti, ja se herätti huomiota kaikkialla Euroopan tiedeyhteisössä.

Museo lähetti paikalle tutkijan, ja toukokuussa 1878 alkoi mittava kaivaustyö Louis de Pauw'n johdolla. Luut olivat hauraita ja hajosivat helposti ilman vaikutuksesta, joten niiden esiin saaminen oli hidasta ja vaativaa työtä syvällä kaivoksessa. Kaivaukset kestivät vuosia, ja niiden aikana saatiin esiin lähes 40 Iguanodonin luurankoa.

Luurankojen kokoaminen oli oma urakkansa. Niiden tutkiminen ja pystyttäminen lankesi nuoren paleontologin Louis Dollon tehtäväksi. Koska luurankoja oli niin paljon ja ne olivat niin suuria, työ tehtiin Brysselissä rakennuksessa, joka oli ainoa riittävän tilava — ja ensimmäinen koottu luuranko asetettiin näytteille jo vuonna 1882.

Dollosta tuli yksi aikansa merkittävimmistä paleontologeista, ja hän omisti suuren osan elämästään näiden luurankojen tutkimiseen. Hän julkaisi vuosikymmenten ajan tieteellisiä artikkeleita löydöistä ja loi pohjan sille tavalle, jolla dinosauruksia tutkittiin ja esiteltiin myöhemmin. Hänen työnsä teki belgialaisesta luonnontieteellisestä museosta yhden Euroopan johtavista dinosaurustutkimuksen keskuksista.

Bernissartin löydöt

Vaikka löytöpaikka tunnetaan ennen kaikkea Iguanodoneista, kaivoksesta paljastui myös muiden eläinten ja kasvien jäänteitä. Yhdessä ne piirtävät kuvan kokonaisesta varhaisliitukautisesta suometsän ekosysteemistä.

Iguanodon oli aikansa tyypillinen suuri kasvinsyöjä. Se saattoi yltää lähes kymmenmetriseksi, ja sen suussa oli tehokas hammaslaitteisto kovan kasviravinnon jauhamiseen. Eläimen kuuluisin piirre oli peukalossa sijaitseva terävä luupiikki. Aluksi tutkijat luulivat sitä nenäsarveksi, mutta lopulta kävi ilmi, että se oli osa etukättä — todennäköisesti puolustusase tai työkalu ravinnon käsittelyyn.

Iguanodonit ovat silti löytöpaikan tähtiä. Niiden lähes täydelliset luurangot tekivät mahdolliseksi tutkia eläintä kokonaisuutena — ei vain yksittäisiä luita. Se, että niin monta yksilöä löytyi samalta paikalta, viittasi tutkijoiden mukaan siihen, että ainakin osa dinosauruksista eli laumoissa.

Kuka söi ketä suometsässä

Bernissartin varhaisliitukautinen suometsä elätti ravintoketjun, jonka perustana olivat suuret kasvinsyöjälaumat. Ylivoimaisesti yleisin eläin oli Iguanodon, joka laidunsi rehevää kasvillisuutta — saniaisia, kortteita ja havupuiden versoja. Sen rinnalla eli sukulaisensa Mantellisaurus, hieman pienempi ja siroempi kasvinsyöjä.

Kiinnostavaa kyllä, alueelta ei tunneta suuria petodinosauruksia. Suometsän saalistajan rooli kuului krokotiileille: vesistöissä vaani useita lajeja, joista pienin oli vain noin metrin mittainen Bernissartia. Se oli erikoistunut pieneen saaliiseen, kuten simpukoihin ja äyriäisiin, kun taas suuremmat krokotiilit saattoivat hyökätä isompienkin eläinten kimppuun.

Ravintoketjun pohjan muodostivat kasvit ja vesistöjen runsas kalakanta. Iguanodonien valtava määrä kertoo, että ympäristö pystyi elättämään suuria laumoja — ja juuri tämä runsaus selittää, miksi kaivoksesta löytyi kerralla niin monta yksilöä. Bernissart on harvinainen esimerkki ekosysteemistä, jossa pedon roolissa olivat krokotiilit eivätkä petodinosaurukset.

Miten lauma päätyi syvälle maan alle

Yksi löytöpaikan suurimmista arvoituksista oli aluksi se, miksi dinosaurusten luut olivat yli kolmensadan metrin syvyydessä — keskellä paljon nuorempia hiilikerroksia.

Selitys löytyi maaperän rakenteesta. Varhaisella liitukaudella alueella oli syvä maanrako — eräänlainen kuilu, joka oli syntynyt maankuoren liikkeiden ja vanhempien kivikerrosten liukenemisen seurauksena. Dinosaurusten ruumiit päätyivät tähän kuiluun, joko putoamalla tai veden kuljettamina, ja peittyivät saveen. Vuosimiljoonien aikana kuilu ja sitä ympäröineet kerrokset hautautuivat syvälle maan alle.

Juuri tämä epätavallinen hautautumistapa teki löydöstä niin poikkeuksellisen. Kuilun pohjalla, hapettomassa savessa, ruumiit säilyivät rauhassa raadonsyöjiltä ja säältä. Sen sijaan, että luut olisivat hajaantuneet tasangon pinnalle, ne kerääntyivät yhteen paikkaan ja säilyivät usein kokonaisina luurankoina. Ilman tätä luonnon ansaa Bernissartin Iguanodonit tuskin olisivat säilyneet jälkipolville.

Tutkimus jatkuu yhä

Vaikka löydöstä on kulunut lähes 150 vuotta, Bernissartin Iguanodonit ovat edelleen aktiivisen tutkimuksen kohteena. Modernit menetelmät ovat tuoneet vanhoihin luurankoihin uutta tietoa.

Tutkimuksen kohteena on ollut myös itse hautautumistapahtuma. Tutkijat ovat pohtineet, kuolivatko kaikki eläimet samaan aikaan vai kerääntyivätkö niiden luut kuiluun pidemmän ajan kuluessa. Kysymys on tärkeä, sillä siitä riippuu, kertovatko luurangot yhden lauman äkillisestä tuhosta vai useiden eri eläinten kohtaloista. Lopullista vastausta ei vielä ole, ja juuri tällaiset arvoitukset pitävät vanhan löydön elävänä tutkimusaiheena.

Yksi merkittävä muutos koskee eläimen asentoa. Louis Dollo pystytti luurangot pystyssä seisovaan, kengurumaiseen asentoon, jossa häntä lepäsi maassa. Myöhempi tutkimus on osoittanut, että tämä oli virheellinen — Iguanodon piti todellisuudessa selkänsä ja häntänsä suunnilleen vaakatasossa ja pystyi liikkumaan sekä kahdella että neljällä jalalla. Dollon alkuperäinen asento ohjasi silti dinosaurusten kuvaamista vuosikymmenten ajan.

Myös lajien luokittelu on tarkentunut. Osa kaivoksen Iguanodoneista on osoittautunut omaksi suvukseen, Mantellisaurukseksi. Lisäksi 2000-luvun alussa alueella tehtiin uusia kairauksia, joiden avulla tutkijat ovat selvittäneet tarkemmin, millainen muinainen maanrako oli ja miten dinosaurukset sinne päätyivät.

Vanhat luurangot tarjoavat yhä uutta tietoa. Modernit kuvantamismenetelmät tekevät mahdolliseksi tutkia luiden sisärakennetta vahingoittamatta niitä, ja tämä on valaissut esimerkiksi sitä, miten eläimet kasvoivat ja kuinka vanhoja ne olivat kuollessaan. Lähes 150 vuotta vanha löytö on siis edelleen elävää tutkimusaineistoa, joka vastaa kysymyksiin, joita sen löytäjät eivät osanneet edes kysyä.

Bernissartin perintö

Kaivoksesta löytyneet Iguanodonit ovat edelleen esillä Brysselin luonnontieteellisessä museossa, jossa ne muodostavat yhden maailman vaikuttavimmista dinosaurusnäyttelyistä. Kokonainen lauma luurankoja samassa salissa on näky, jota harva muu museo voi tarjota.

Löytöpaikan suurin merkitys on kuitenkin siinä, miten se muutti dinosaurustiedettä. Ennen vuotta 1878 dinosaurukset olivat tieteelle vielä hämärä ja hajanainen ryhmä. Kokonaisten luurankojen löytö teki niistä ensimmäistä kertaa konkreettisia — eläimiä, jotka voitiin koota, pystyttää ja asettaa näytteille.

Löytö vaikutti myös yleisön mielikuviin. Kun ihmiset pääsivät ensimmäistä kertaa näkemään kokonaisia dinosaurusten luurankoja museon salissa, näistä muinaisista eläimistä tuli osa yleistä mielikuvitusta. Iguanodonista tuli yksi maailman tunnetuimmista dinosauruksista, ja luurankojen näkeminen herätti monessa kävijässä elinikäisen kiinnostuksen muinaiseen elämään.

Tutustu muihin löytöalueisiin

Muut löytöpaikat Euroopassa

Dinosauruksia jokaisella mantereella