Dinosaurukset maailmalla

Dinosauruksia jokaisella mantereella

Dinosauruksia eli kaikkialla — jokaisella mantereella, jokaisessa ilmastossa ja lähes jokaisessa ekosysteemissä. Ne vaelsivat trooppisissa sademetsissä, kuivilla aavikoilla, vuoristoisilla ylänköalueilla ja jopa napa-alueiden pimeässä talvessa. Dinosaurusten levinneisyys kattoi koko maapallon, ja niiden tarina on samalla mantereiden itsensä tarina — tarina siitä, miten maapallon pinta on liikkunut, hajonnut ja muotoutunut uudelleen satojen miljoonien vuosien aikana.

Kun dinosaurukset ilmestyivät triaskaudella noin 230 miljoonaa vuotta sitten, kaikki mantereet olivat yhdistyneenä yhdeksi jättiläismäiseksi supermantereeksi nimeltä Pangea. Tämä tarkoitti, että varhaiset dinosaurukset pystyivät levittäytymään vapaasti kaikkialle maailmaan ilman meriesteitä. Siksi triaskaudella ja varhaisella jurakaudella samat dinosaurusryhmät esiintyvät fossiileissa ympäri maailmaa — samat prosauropodit Euroopassa, Etelä-Amerikassa ja Afrikassa, samat varhaiset teropodit joka puolella.

Mutta sitten Pangea alkoi hajota. Jurakaudella supermantere repeytyi ensin kahtia — pohjoiseen Laurasiaan (nykyinen Pohjois-Amerikka, Eurooppa ja Aasia) ja eteläiseen Gondwanaan (nykyinen Etelä-Amerikka, Afrikka, Intia, Australia ja Antarktis). Näiden kahden supermantereen väliin levisi laajeneva Tethys-meri. Liitukaudella hajoaminen jatkui: Atlantin valtameri avautui, Afrikka ja Etelä-Amerikka erkanivat toisistaan, Intia irtosi Afrikasta ja lähti ajelehtimaan kohti Aasiaa.

Juuri tämä mannerten liike tekee dinosaurusten levinneisyydestä niin kiehtovan tutkimuskohteen. Kun tiedämme, milloin mantereet olivat yhteydessä toisiinsa ja milloin ne olivat eristyksissä, voimme selittää, miksi tietyt dinosaurusryhmät esiintyvät vain tietyillä alueilla ja toiset taas levisivät laajalle. Fossiilien sijainti kertoo siis paitsi dinosauruksista myös maapallon menneisyydestä — mannerlaattojen hitaasta vaelluksesta, merten noususta ja laskusta sekä ilmaston suurista muutoksista. Nämä kaksi tarinaa, elämän ja maapallon, kietoutuvat erottamattomasti yhteen.

Eristäytynyt evoluutio — jokaisella mantereella omat lajit

Mantereiden eriytyminen johti siihen, että eri puolilla maailmaa kehittyi omia, ainutlaatuisia dinosauruspopulaatioita. Eristyneet mantereet toimivat kuin jättiläismäisiä saaria, joissa evoluutio kulki omia polkujaan. Pohjois-Amerikan tyrannosaurit ja ceratopsiaanit, Etelä-Amerikan jättiläismäiset titanosaurit ja abelisaurit, Euroopan kääpiödinosaurukset, Aasian höyhenpeitteiset teropodit ja Australian omaleimaiset ornithopodit — kaikki olivat vastauksia paikallisiin olosuhteisiin ja eristäytyneeseen evoluutioon.

Samalla jotkin yhteydet säilyivät yllättävän pitkään. Pohjois-Amerikan ja Aasian välillä oli ajoittain maayhteys Beringin alueen kautta, mikä mahdollisti dinosaurusten vaelluksen mantereiden välillä. Tämä selittää, miksi jotkut dinosaurusryhmät — kuten tyrannosaurit ja ankylosaurit — esiintyvät sekä Pohjois-Amerikassa että Aasiassa mutta eivät eteläisillä mantereilla. Etelä-Amerikan ja Pohjois-Amerikan välillä ei sen sijaan ollut maayhteyttä suurimman osan liitukaudesta, mikä eristäytti niiden dinosaurusfaunat toisistaan ja johti Etelä-Amerikan ainutlaatuisten titanosaurien ja abelisaurien kehittymiseen.

Saaristokääpiöt ja paikalliset erikoisuudet

Yksi mannerliikkeen kiehtovimmista seurauksista oli saaristokääpiöityminen. Liitukaudella Eurooppa ei ollut yhtenäinen manner vaan hajanainen saaristo, jossa saaret olivat pieniä ja resurssit rajallisia. Tämä johti siihen, että normaalisti valtavat dinosaurukset kutistuivat dramaattisesti. Europasaurus, sauropodi joka eli nykyisen Saksan alueella, kasvoi vain noin 6 metriä pitkäksi — sen mantereen sukulaiset kasvoivat yli 20-metrisiksi. Magyarosaurus, Romanian saarilta löydetty titanosauri, painoi vain noin 750–900 kiloa — murto-osan mantereen titanosaurien painosta. Sama ilmiö tunnetaan nykyäänkin: Indonesian saarilla elää kääpiönorsuja ja Kreetan saarella eli muinaisia kääpiövirtahepoja.

Mantereiden erilaiset olosuhteet johtivat myös täysin erilaisiin saalistaja–saalis-suhteisiin. Pohjois-Amerikassa liitukauden lopun ekosysteemejä hallitsi klassinen vastakkainasettelu: T. rex vastaan Triceratops. Etelä-Amerikassa vastaava rooli oli abelisaureilla — lyhytkäsisillä, voimakasrakenteisilla pedoilla kuten Carnotauruksella — jotka saalistivat titanosaureja. Aasiassa höyhenpeitteiset teropodit kuten Therizinosaurus kehittivät jopa lähes metrin pituiset kynnet, joiden käyttötarkoituksesta tutkijat kiistelevät yhä.

Dinosaurusten maantieteellinen jakautuminen kertoo meille paljon enemmän kuin pelkästä levinneisyydestä. Se kertoo mannerliikunnasta, ilmastonmuutoksista, merenpinnan vaihteluista ja eristäytyneestä evoluutiosta. Jokainen manner on kuin oma lukunsa dinosaurusten maailmanhistoriassa — ja kun luemme niitä yhdessä, kokonaiskuva on hämmästyttävä.

Fossiileja joka puolelta maailmaa

Nykyään dinosaurusfossiileja löydetään kaikilta mantereilta, Antarktis mukaan lukien. Fossiilien löytyminen ei kuitenkaan ole tasaista — se riippuu siitä, missä oikean ikäistä kallioperää on paljastuneena maanpinnalle. Pohjois-Amerikka ja Kiina ovat tuottaneet eniten löytöjä, koska niissä on laajoja mesotsoisen kauden sedimenttikerrostumia kuivilla, vähäkasvisilla alueilla, joissa eroosio paljastaa fossiileja jatkuvasti. Etelä-Amerikka on jättiläisten ja varhaisimpien dinosaurusten koti, Afrikka on Spinosauruksen manner, Eurooppa on tutkimuksen kehto ja saariston kääpiöiden maa, ja Australia-Antarktis on viimeinen rajaseutu, jossa suurimmat yllätykset saattavat olla vielä edessä.

Uusia dinosauruslajeja nimetään yhä keskimäärin yksi viikossa. 2000-luvulla on löydetty enemmän uusia lajeja kuin koko aiemman paleontologian historian aikana yhteensä. Erityisesti Kiinan, Argentiinan ja Marokon alueilta tulee jatkuvasti mullistavia löytöjä, jotka muuttavat käsitystämme dinosaurusten monimuotoisuudesta, ulkonäöstä ja käyttäytymisestä. Dinosaurusten tarina ei ole vielä läheskään kokonaan kerrottu — jokainen vuosi tuo uusia lukuja.

Dinosaurusten lisäksi jokaisella mantereella eli omaleimaisia lentoliskoja, meripetoja ja muita mesotsoisen ajan eläimiä. Brasilian Santana-laguunit säilyttivät värikkäitä Tapejara- ja Anhanguera-lentoliskoja. Pohjois-Amerikan Läntinen sisämeri kuhisi Pteranodonia, Tylosaurusta ja Xiphactinusta. Euroopan Solnhofen ja Holzmaden antoivat tieteelle ensimmäisen Pterodactyluksen ja jurakauden meriliskoaineistot. Kiinan Liaoning tuotti yli 30 lentoliskolajia tulivuoren tuhkan suojassa. Marokon Kem Kem on yksi monimuotoisimmista lentoliskoyhteisöistä. Australian Eromanga-sisämeri jäätyi talvella ja säilytti jopa opaaliutuneita fossiileja. Jokaisella maanosa-sivulla on oma syvällinen osionsa, jossa kerrotaan kunkin alueen lentoliskot, meripedot, ekosysteemit ja keskeiset paleontologit. Klikkaa alla olevaa mantereen korttia ja sukella kunkin alueen omaan tarinaan.