Edward Drinker Cope

Hän julkaisi ensimmäisen tieteellisen artikkelinsa 19-vuotiaana ja kuvasi elämänsä aikana yli tuhat sukupuuttoon kuollutta lajia. Edward Drinker Cope (1840–1897) oli amerikkalaisen paleontologian poikkeuksellisen tuottelias hahmo — ja toinen osapuoli tieteenhistorian kuuluisimmassa kilpailussa, luusodassa.

1800-luvun jälkipuolisko oli amerikkalaisen paleontologian kultakautta. Yhdysvaltain valtavat läntiset erämaat paljastivat rautateiden ja tutkimusretkien myötä lukemattomia fossiileja, joita kukaan ei ollut vielä kuvannut. Kahden kunnianhimoisen tiedemiehen kilpajuoksu näiden löytöjen nimeämisestä mullisti tieteenalan — ja samalla repi sen kahtia. Edward Drinker Cope oli tämän kilpajuoksun toinen osapuoli. Hän oli lahjakas, äärimmäisen ahkera ja hermostuneen kiivas tiedemies, jolla ei ollut juuri lainkaan muodollista koulutusta. Hänen uransa oli yhtä aikaa loistava ja traaginen: se tuotti tieteelle valtavan määrän uutta tietoa, mutta päättyi katkeruuteen ja taloudelliseen ahdinkoon. Copen tarina on erottamaton hänen kilpailijastaan Othniel Charles Marshista.

Ihmelapsi kveekariperheestä

Varhainen lahjakkuus

Cope syntyi vuonna 1840 Philadelphiassa varakkaaseen kveekariperheeseen. Hänen isänsä oli innokas puutarhanhoidon harrastaja, joka opetti pojalleen kasvien ja eläinten nimiä sekä luonnon tarkkailua. Nuori Cope osoittautui poikkeukselliseksi lahjakkuudeksi, joka kiinnostui luonnontieteistä jo hyvin varhain. Hän julkaisi ensimmäisen tieteellisen artikkelinsa, joka käsitteli salamantereiden luokittelua, jo 19-vuotiaana vuonna 1859. Isä yritti aluksi kasvattaa pojastaan herrasmiesmäistä maanviljelijää, mutta antoi lopulta periksi tämän tieteellisille pyrkimyksille. Näin alkoi yksi paleontologian historian tuotteliaimmista urista.

Oppia Leidyn johdolla

Vuosina 1860–1862 Cope opiskeli vertailevaa anatomiaa Pennsylvanian yliopistossa Joseph Leidyn johdolla, joka oli aikansa arvostetuin amerikkalainen paleontologi. Leidyn kannustuksesta hänet otettiin myös Philadelphian Academy of Natural Sciencesin jäseneksi. Samaan aikaan Cope luetteloi akatemian matelijakokoelmaa ja kävi tutkimassa Smithsonian-instituutin aineistoja. Hän pyysi isäänsä maksamaan saksan ja ranskan kielten opetuksen, jotta voisi lukea tieteellistä kirjallisuutta. Muodollista tutkintoa Cope ei kuitenkaan koskaan suorittanut loppuun. Hän jäi koko uransa ajan suurelta osin itseoppineeksi tutkijaksi.

Matka Eurooppaan

Vuosina 1863–1864 Cope matkusti Euroopassa, osin Yhdysvaltain sisällissodan vuoksi. Hänen isänsä halusi pitää poikansa erossa sotaväenotosta ja mahdollisesti myös eräästä epäonnistuneesta rakkaussuhteesta. Matkalla Cope tutustui aikansa arvostetuimpiin museoihin ja tieteellisiin seuroihin. Berliinissä hän tapasi nuoren amerikkalaisen tutkijan Othniel Charles Marshin, ja miehistä tuli aluksi ystävät. Kumpikaan ei tuolloin aavistanut, kuinka katkerasti heidän tiensä myöhemmin erkanisivat. Eurooppa antoi Copelle laajan kuvan luonnonhistoriasta tieteenä.

Tutkimusmatkat Villiin länteen

Haverfordista kentälle

Palattuaan Euroopasta Cope toimi vuosina 1864–1867 vertailevan eläin- ja kasvitieteen professorina Haverford Collegessa Pennsylvaniassa. Akateeminen opetustyö ei kuitenkaan vastannut hänen luonnettaan, ja hän kaipasi kenttätyötä. Cope luopui professuurista keskittyäkseen tutkimukseen ja fossiilien etsintään. Hän aloitti löytöjensä tekemisen Yhdysvaltain itäosissa, muun muassa New Jerseyn marmorimaakuopilla. Vähitellen hänen huomionsa kääntyi kuitenkin lännen valtaviin, vielä tutkimattomiin fossiilikenttiin. Siellä odotti työ, joka täytti loppuelämän.

Fossiilit lännen aavikoilla

Cope teki 1870- ja 1880-luvuilla toistuvia matkoja Yhdysvaltain länteen, Texasista Wyomingiin asti. Hän työskenteli osan ajasta Yhdysvaltain geologisten tutkimusretkikuntien paleontologina, muun muassa Ferdinand Haydenin johtamilla retkillä. Olot kentällä olivat ankarat: kuumuus, kuivuus ja pitkät välimatkat koettelivat tutkijoita. Cope kuvasi lännestä lukuisia sukupuuttoon kuolleita kaloja, matelijoita ja nisäkkäitä. Hän palkkasi myös ammattimaisia fossiilinkerääjiä työskentelemään puolestaan. Näiltä matkoilta kertyi aineisto, joka teki hänestä kuuluisan.

Tuhat uutta lajia

Copen tieteellinen tuottavuus oli aikalaisten silmissä lähes käsittämätön. Hän kuvasi ja nimesi yli tuhat sukupuuttoon kuollutta selkärankaislajia ja julkaisi elämänsä aikana noin 1 400 tieteellistä kirjoitusta. Tämä julkaisumäärä on yhä ennätyksellinen. Hänen kuvaamiinsa dinosauruksiin kuuluvat muun muassa Camarasaurus, Coelophysis ja Dryptosaurus. Cope osti vuonna 1878 oman tiedelehden, American Naturalistin, jotta saisi löytönsä julkaistua mahdollisimman nopeasti. Nopeus oli kilpailussa ratkaisevan tärkeää.

Luusota Marshin kanssa

Ystävyydestä vihollisuuteen

Cope ja Marsh olivat tavanneet Berliinissä ystävinä, mutta heidän suhteensa muuttui 1870-luvun alussa katkeraksi kilpailuksi. Miehet olivat luonteiltaan hyvin erilaisia: Cope oli kiivas, kunnianhimoinen ja itseoppinut, Marsh järjestelmällinen, varakas ja muodollisesti koulutettu. Kilpailu kiristyi kiistaksi siitä, kummalla oli oikeus tiettyihin löytöihin ja tutkimusalueisiin. Tästä alkoi noin kahdenkymmenen vuoden mittainen taistelu, joka tunnetaan nimellä luusota. Se määritti molempien miesten uran ja maineen. Harva tieteellinen kiista on ollut yhtä henkilökohtainen.

Elasmosauruksen pää

Yksi luusodan tunnetuimmista tapauksista koski Copen rekonstruoimaa Elasmosaurus-merimatelijaa. Cope oli erehdyksessä asettanut eläimen pään väärään päähän luurankoa, lyhyen hännän sijasta pitkän kaulan päähän. Joseph Leidy ja Marsh huomasivat virheen ja toivat sen julki. Tapaus nolasi Copen syvästi ja jätti pysyvän jäljen miesten väleihin. Se on jäänyt kuuluisaksi esimerkiksi siitä, kuinka kova julkaisukiire saattoi johtaa virheisiin. Cope yritti myöhemmin ostaa pois koko virheellisen julkaisun painoksen.

Kahdenkymmenen vuoden taistelu

Luusota ei rajoittunut tieteellisiin erimielisyyksiin vaan muuttui avoimeksi vihollisuudeksi. Molemmat miehet syyttivät toisiaan vakoilusta, fossiilien varastamisesta ja epärehellisyydestä. Cope menetti vuonna 1879 pääsynsä valtion geologisen tutkimuslaitoksen resursseihin, kun Marshista tuli sen johtava selkärankaispaleontologi. Kilpailu kiihdytti molempien työtahtia mutta vahingoitti samalla heidän mainettaan ja taloudellista asemaansa. Lopulta Cope julkaisi sanomalehdessä raskaita syytöksiä Marshia vastaan. Riita jatkui käytännössä molempien kuolemaan asti.

Cope evoluutioteoreetikkona

Cope ei ollut pelkkä fossiilien kuvaaja vaan myös kunnianhimoinen evoluutioteoreetikko. Hän kehitti niin sanotun kinetogeneesin teorian, jonka mukaan eläinten omat liikkeet ja ponnistelut vaikuttivat niiden ruumiinosien kehitykseen. Tämä ajatus johti hänet avoimesti kannattamaan Jean-Baptiste Lamarckin näkemystä hankittujen ominaisuuksien periytymisestä. Cope nousi yhdeksi 1800-luvun lopun uuslamarckismin johtohahmoista. Hän ei siis hyväksynyt Charles Darwinin luonnonvalintaa elämän kehityksen pääasialliseksi selitykseksi. Tämä asetti hänet osin vastakkain aikansa valtavirran kanssa. Copen nimeen liitetään myös niin sanottu Copen sääntö. Sen mukaan eläinten kehityslinjat pyrkivät ajan myötä kasvattamaan ruumiinkokoaan. Cope perusti havaintonsa laajaan fossiiliaineistoon, jota hän oli itse kerännyt ja kuvannut. Vaikka sääntö ei päde poikkeuksetta, se on yhä tunnettu ja keskusteltu käsite paleontologiassa. Se osoittaa, että Copen ajattelu ulottui yksittäisten löytöjen taakse. Hän pyrki ymmärtämään elämän kehityksen suuria linjoja. Copen teoreettiset näkemykset eivät kaikilta osin kestäneet ajan testiä, sillä uuslamarckismi väistyi myöhemmin darwinistisen evoluutioteorian tieltä. Hänen laaja fossiiliaineistonsa ja tarkat kuvauksensa säilyivät kuitenkin arvokkaina. Cope myös esitti merkittäviä ajatuksia nisäkkäiden hammasrakenteen alkuperästä. Hänen teoreettinen rohkeutensa kuvasti hänen koko luonnettaan. Hän ei tyytynyt keräämään fossiileja vaan halusi selittää, mitä ne kertoivat. Tämä kunnianhimo teki hänestä monipuolisen tiedemiehen.

Vararikko ja viimeiset vuodet

Copen taloudellinen tilanne romahti 1880-luvulla. Hän oli perinyt isältään huomattavan, noin 250 000 dollarin omaisuuden, mutta menetti sen lähes kokonaan epäonnistuneisiin kaivosspekulaatioihin. Kultakauden Yhdysvalloissa tällaiset sijoitushuijaukset olivat yleisiä. Omaisuuden menetys pakotti Copen rajoittamaan tutkimusmatkojaan ja etsimään muita tulonlähteitä. Hän joutui muun muassa pitämään yleistajuisia luentokiertueita elättääkseen perheensä. Loiston vuosien jälkeen koitti taloudellisen ahdingon aika. Vaikeuksista huolimatta Cope jatkoi tieteellistä työtään loppuun asti. Hän asui Philadelphian Pine Streetillä kahdessa vierekkäisessä rivitalossa: toisessa hän asui itse, toisessa hän säilytti tuhansien fossiilien kokoelmaansa. Lopulta hänen oli taloudellisen tilanteensa vuoksi myytävä suuri osa kokoelmastaan. Henry Fairfield Osbornin välityksellä kokoelma päätyi New Yorkin American Museum of Natural Historyyn vuodesta 1894 alkaen. Näin Copen elämäntyö siirtyi suuren museon haltuun. Siellä se palveli tiedettä myös hänen kuolemansa jälkeen. Edward Drinker Cope kuoli Philadelphiassa 12. huhtikuuta 1897, vain 56 vuoden ikäisenä. Hän oli pyytänyt testamentissaan, että hänen ruumistaan käytettäisiin tieteellisenä näytteenä. Hänen luunsa ja aivonsa päätyivät lopulta tutkimuskokoelmaan. Copen kuolema päätti yhden amerikkalaisen tieteen myrskyisimmistä urista. Hän oli ehtinyt antaa paleontologialle enemmän kuin lähes kukaan aikalaisensa. Samalla hänen elämänsä viimeiset vuodet jäivät katkeruuden ja köyhyyden varjoon. Taloudellisista vaikeuksista huolimatta Edward Drinker Cope säilytti palavan intohimonsa tieteeseen aivan loppuun asti. Hän ei koskaan vakavasti harkinnut luopuvansa tutkimuksesta, vaikka se olisi ollut taloudellisesti järkevää. Sen sijaan hän etsi jatkuvasti uusia tapoja rahoittaa työnsä ja jatkaa fossiilien kuvaamista. Cope työskenteli vielä elämänsä viimeisinä vuosina Texasin geologisen tutkimuslaitoksen palveluksessa. Hän teki kaksi matkaa Texasiin ja löysi sieltä kokonaan uusia fossiilikenttiä. Näin Edward Drinker Cope pysyi aktiivisena ja tuotteliaana tutkijana siitäkin huolimatta, että hänen elämänsä oli muuttunut aiempaa vaatimattomammaksi.

Copen perintö

Edward Drinker Cope jätti jälkeensä valtavan tieteellisen perinnön. Hänen kuvaamansa yli tuhat lajia ja noin 1 400 julkaisua muodostavat aineiston, jota tutkijat käyttävät yhä. Vaikka osa hänen nimeämistään suvuista on myöhemmin yhdistetty toisiin, monet ovat edelleen voimassa. Hänen työnsä loi yhdessä kilpailijansa kanssa pohjan amerikkalaiselle dinosaurustutkimukselle. Cope osoitti, kuinka paljon yksi tutkija saattoi saada aikaan. Hänen tuottavuutensa on yhä vertailukohta koko tieteenalalla. Copen perintöön kuuluu myös luusodan synkempi puoli. Hänen ja Marshin kilpailu osoitti, kuinka kunnianhimo ja henkilökohtainen viha saattoivat vahingoittaa tiedettä. Kiire julkaista johti virheisiin, ja molempien miesten maine kärsi. Samalla kilpailu kuitenkin vauhditti löytöjä ennennäkemättömällä tavalla. Luusota on jäänyt tieteenhistoriaan sekä varoittavana että kiehtovana esimerkkinä. Se kertoo ihmisluonteesta yhtä paljon kuin tieteestä. Nykyään Cope muistetaan yhtenä paleontologian tuotteliaimmista ja kiistellyimmistä hahmoista. Hänen tarinansa yhdistää poikkeuksellisen lahjakkuuden, rajattoman ahkeruuden ja inhimilliset heikkoudet. Hän oli tiedemies, joka antoi alalleen valtavasti mutta maksoi siitä kovan henkilökohtaisen hinnan. Copen elämä kuvastaa amerikkalaisen tieteen kultakauden energiaa ja sen ristiriitoja. Hänen panoksensa dinosaurustutkimukseen on kiistämätön. Luusodan tarinaa ei voi kertoa ilman häntä. Edward Drinker Cope edustaa amerikkalaisen tieteen kultakauden henkeä poikkeuksellisen kirkkaasti. Hän oli rohkea, kunnianhimoinen ja valmis työskentelemään lähes rajattomasti tavoitteidensa eteen. Samalla hänen tarinansa muistuttaa, että suuretkin tiedemiehet ovat ihmisiä heikkouksineen. Hänen kiivas luonteensa ja kova kilpailuhenkensä johtivat sekä loistaviin saavutuksiin että katkeriin riitoihin. Jälkipolvet ovat oppineet arvostamaan Edward Drinker Copen valtavaa tieteellistä panosta ja samalla näkemään luusodan opetukset selvemmin. Hänen elämänsä on yhä yksi paleontologian historian kiehtovimmista tarinoista.

Muut luusodan tutkijat

Edward Drinker Cope oli yksi 1800-luvun lopun kuuluisan luusodan keskeisistä hahmoista. Tutustu kahteen muuhun saman aikakauden tutkijaan:

› Kaikki paleontologian tutkijat ja historia