Mary Anning

Köyhän työläisperheen tytär Englannin etelärannikolta nousi aikansa merkittävimmäksi fossiilien löytäjäksi. Mary Anning (1799–1847) ei saanut juuri lainkaan koulutusta eikä häntä koskaan hyväksytty tiedeyhteisön jäseneksi — mutta hänen löytönsä mullistivat käsityksen elämän historiasta ja auttoivat synnyttämään paleontologian tieteenä.

Lyme Regisin pieni rantakaupunki Dorsetin kreivikunnassa tunnetaan nykyään ”Jurakauden rannikkona”. Sen jyrkät, alituiseen sortuvat kalkkikivikalliot kätkevät satojen miljoonien vuosien takaisia meren eläimiä. 1800-luvun alussa kukaan ei vielä ymmärtänyt, mitä nämä kivettymät oikeastaan olivat — eikä sitä, kuinka kauas menneisyyteen ne ulottuivat.

Yksi ihminen oppi lukemaan niitä paremmin kuin yksikään aikansa oppinut, ja teki sen ansaitakseen elantonsa, ei harrastuksena.

Lapsuus köyhyydessä Lyme Regisissä

Mary Anning syntyi vuonna 1799 vaatimattomiin oloihin. Perhe kuului uskonnollisiin toisinajattelijoihin, jotka olivat eronneet Englannin kirkosta, ja eli jatkuvassa niukkuudessa. Isä Richard oli puuseppä, joka täydensi tulojaan keräämällä rannan kallioista fossiileja — niitä kutsuttiin tuolloin ”kuriositeeteiksi” — ja myymällä niitä kylpyläkaupungin kesävieraille. Kymmenestä lapsesta vain kaksi, tyttö ja hänen vanhempi veljensä Joseph, eli aikuisikään.

Eräs lapsuuden tarina on jäänyt elämään. Kun tyttö oli noin 15 kuukauden ikäinen, häntä sylissään pitänyt nainen seisoi kahden muun kanssa jalavan alla ukkosmyrskyssä. Salama iski puuhun ja surmasi kaikki kolme aikuista. Vauva selvisi. Aikalaiset uskoivat myöhemmin, että lapsen vilkkaus ja terävä äly olivat saaneet alkunsa tuosta hetkestä.

Isän kuoltua tuberkuloosiin vuonna 1810 perhe jäi vaille elättäjää. Velka painoi raskaasti, ja nuoret sisarukset jatkoivat fossiilien etsintää — nyt ei huvikseen vaan pakon edessä. Rannan kivettymistä tuli koko perheen toimeentulo, ja jo varhain tyttö oppi tuntemaan kalliot ja niiden kerrostumat kuin omat taskunsa.

Ensimmäinen ichthyosaurus

Löytö kallioista

Pian isän kuoleman jälkeen Joseph löysi kallion seinämästä oudon kallon, joka muistutti suunnatonta krokotiilia. Loput eläimestä jäivät aluksi piiloon. Vasta noin vuotta myöhemmin, kun myrsky oli syönyt palan kallion rinnettä, hänen sisarensa kaivoi esiin koko luurangon. Löytäjä, Mary Anning, oli tuolloin vasta noin kaksitoistavuotias.

Kivettymiä oli löydetty rannikolta ennenkin, mutta tämä oli ensimmäinen ichthyosauruksen luuranko, joka päätyi Lontoon tiedepiirien tietoon. Ichthyosaurus oli kalalisko — meressä elänyt matelija, joka muistutti ulkomuodoltaan delfiiniä mutta ei ollut sukua nisäkkäille.

Se ui jurakauden merissä kymmeniä miljoonia vuosia ennen kuin yksikään ihminen käveli maan päällä. Tällaisen olennon olemassaolo oli 1800-luvun alun ihmiselle hämmentävä ajatus.

Kohu Lontoossa

Luuranko ostettiin, asetettiin näytteille pääkaupunkiin ja herätti suuren kohun. Aikana, jolloin useimmat britit uskoivat maapallon olevan vain muutaman tuhannen vuoden ikäinen, eläin nostatti kiusallisia kysymyksiä: mikä olento tämä oli, ja miksi sitä ei enää ollut olemassa? Löytö kiehtoi sekä oppineita että suurta yleisöä.

Ichthyosauruksen kaltaiset löydöt tekivät fossiileista muodikkaita. Lyme Regisin kaltaisiin rantakaupunkeihin alkoi virrata keräilijöitä ja uteliaita matkailijoita, ja kivettymien etsimisestä kasvoi vähitellen vakavasti otettava tiede sen sijaan, että se olisi jäänyt pelkäksi varakkaiden ajanvietteeksi.

Tunnustus ja toimeentulo

Tieteellisen kuvauksen löydöstä kirjoitti anatomi Everard Home sarjassa artikkeleita vuodesta 1814 alkaen. Yhdessäkään niistä ei mainittu, kuka fossiilin oli löytänyt ja vaivalloisesti puhdistanut. Tiede oli herrasmiesten harrastus, ja köyhä rannikkoperhe katsottiin pelkiksi kauppiaiksi, joille kuului korkeintaan maksu työstään. Tämä jäi toistuvaksi kuvioksi koko uran ajaksi.

Perheen ahdinko kosketti erästä varakasta keräilijää, Thomas Birchiä. Hän järjesti oman fossiilikokoelmansa huutokaupattavaksi noin vuonna 1820 ja lahjoitti tuotot — huomattavan summan — sisaruksille. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin perheellä oli edes vaatimaton taloudellinen turva.

Plesiosaurus, lentolisko ja oma fossiilikauppa

Ensimmäinen plesiosaurus

Seuraava suuri löytö tuli vuonna 1823. Kallioista paljastui lähes täydellinen, oudon näköinen meren eläin: pienipäinen mutta hyvin pitkäkaulainen olento. Se oli ensimmäinen kokonainen plesiosauruksen luuranko.

Eläin näytti niin erikoiselta, että ranskalainen anatomi Georges Cuvier — aikansa arvostetuin asiantuntija — epäili löytöä aluksi väärennökseksi. Vasta tarkat piirrokset vakuuttivat hänet. Geologisen seuran kokouksessa fossiilin kuvasi William Conybeare.

Oma fossiilikauppa

Vuonna 1826 Mary Anning avasi omilla säästöillään oman liikkeen, Anning’s Fossil Depotin. Kauppa veti Lyme Regisiin keräilijöitä ja tutkijoita kaukaa — sen asiakkaina kävi geologian merkkihahmoja niin Britanniasta kuin Manner-Euroopasta.

Lentolisko ja tieteelliset havainnot

Joulukuussa 1828 kallioista paljastui jälleen jotakin ennennäkemätöntä: siivekkään olennon sekava luuröykkiö. Kyseessä oli ensimmäinen lentolisko, joka löydettiin Saksan ulkopuolelta — eläin, joka tunnetaan nykyään nimellä Dimorphodon. Seuraavana vuonna löytyi Squaloraja, kummallinen kala, jonka arveltiin edustavan haiden ja rauskujen välimuotoa.

Löytöjen ohella tämä itseoppinut tutkija teki myös tarkkanäköisiä havaintoja. Hän huomasi, että tietyt kivettymät — joita kutsuttiin ”bezoaarikiviksi” — olivat itse asiassa kivettynyttä ulostetta. Geologi William Buckland kehitti tästä koprolitti-käsitteen, joka avasi ikkunan muinaisten eläinten ruokavalioon. Hän pani merkille myös sen, että belemniittien kivettymät sisälsivät mustepusseja, aivan kuten nykyiset mustekalat.

Vaarallista työtä rannan kallioilla

Fossiilien etsiminen Lyme Regisin kallioilla ei ollut Mary Anningille turvallista puuhaa. Parhaat löydöt paljastuivat talvikuukausina, kun rankkasateet ja myrskyt saivat kalliot sortumaan ja toivat esiin tuoretta kiveä. Juuri silloin oli mentävä — ennen kuin nouseva vuorovesi peitti löydöt jälleen tai vei ne mereen. Työ vaati tarkkaa silmää, kärsivällisyyttä ja rohkeutta.

Vaara oli todellinen. Sortuvat kalliot saattoivat haudata kerääjän alleen hetkessä. Eräs maanvyörymä surmasi tutkijan uskollisen koiran Trayn, joka oli ollut hänen seuralaisensa lukemattomilla keräysretkillä — ja vain täpärästi hän itse säästyi samalta kohtalolta. Silti hän palasi rannalle yhä uudelleen. Kallioiden lukeminen oli hänelle sekä elinkeino että kutsumus, eikä vaara saanut häntä luovuttamaan.

Löydetty fossiili oli vasta työn alku. Hauras kivettymä piti irrottaa kalliosta ehjänä, kantaa rantaa pitkin ja puhdistaa kärsivällisesti — toisinaan viikkojen tai kuukausien ajan — ennen kuin se oli valmis myytäväksi tai tutkittavaksi. Tähän tarkkaan valmistelutyöhön tarvittiin yhtä paljon taitoa kuin itse löytämiseen. Juuri se teki Lyme Regisin fossiileista niin arvokkaita tutkijoille, vaikka työn tekijä jäi harvoin maininnan arvoiseksi tieteellisissä julkaisuissa.

Nainen tiedeyhteisön ulkopuolella

Itseoppinut asiantuntija

Ilman muodollista koulutusta tämä rannikon tutkija opetti itse itselleen geologian, anatomian, paleontologian ja tieteellisen kuvituksen.

Hänen tietämyksensä fossiilien rakenteesta oli niin syvä, että aikansa oppineet kävivät hänen kanssaan keräysretkillä ja keskustelivat hänen kanssaan teorioista. Eräs aatelisnainen, Lady Harriet Silvester, ihmetteli päiväkirjassaan, kuinka vaatimattomista oloista tuleva nainen oli päässyt sellaiseen tietämykseen, että professorit myönsivät hänen ymmärtävän tieteenalasta enemmän kuin kukaan muu koko valtakunnassa.

Aikansa professorit myönsivät hänen ymmärtävän tieteestä enemmän kuin kukaan muu koko kuningaskunnassa.

Suljettuna tieteen ulkopuolelle

Monet aikansa nimekkäimmistä geologeista oppivat häneltä. He matkustivat Lyme Regisiin kävelläkseen rannalla hänen rinnallaan ja kuullakseen, mitä hän osasi kivettymistä kertoa. Useat heistä myönsivät yksityisesti, kuinka paljon olivat hänelle velkaa. Silti juuri samat miehet esittelivät löydöt tiedeyleisölle omissa nimissään, ja näin hänen osuutensa katosi vähitellen näkyvistä.

Tunnustusta ei silti tullut. Naisena häntä ei voitu hyväksyä Lontoon geologisen seuran jäseneksi — naisia ei otettu seuran jäseniksi vasta kuin 1900-luvun alussa. Naiset eivät tuohon aikaan saaneet äänestää, toimia julkisissa viroissa tai opiskella yliopistossa. Niinpä fossiilien tieteelliset kuvaukset julkaisivat lähes poikkeuksetta ne herrasmiehet, jotka näytteet häneltä ostivat — usein jättäen löytäjän nimen kokonaan mainitsematta.

Kyse ei ollut vain sukupuolesta vaan myös yhteiskuntaluokasta. Tiede oli herrasmiesten aluetta, ja se, että tutkija ansaitsi elantonsa fossiileilla, tuntui aikalaisten mielestä alentavan ”puhdasta” tiedonjanoa. Häntä pidettiin amatöörinä, vaikka hän tunsi kivettymät paremmin kuin monet niitä ostaneista oppineista. Kohtelu jätti jälkensä: nuori seuralainen Anna Pinney kirjoitti hänen kokeneen, että maailma oli kohdellut häntä kaltoin.

Unohdettu nimi

Vain yksi lyhyt teksti tiedetään julkaistun hänen omalla nimellään. Lähes kaikki muu hänen tietämyksestään välittyi muiden kynän kautta — ja katosi näin helposti historian saatossa. Tämä on yksi syy siihen, miksi hänen nimensä jäi pitkäksi aikaa unohduksiin, vaikka hänen löytönsä olivat kaikkien tiedossa.

Viimeiset vuodet ja perintö

Tunnustusta ja sairautta

Vuonna 1838 — osin geologi William Bucklandin vaikutuksesta — Mary Anningille myönnettiin valtiollinen 25 punnan vuosieläke kiitoksena hänen panoksestaan geologialle. Se toi viimein vakautta vuosikausien epävarmuuden jälkeen.

Elämän viimeinen vuosikymmen oli raskas. Rintasyöpä heikensi voimia, ja löydöt vähenivät.

Vuonna 1846, kun tieto sairaudesta levisi, geologinen seura keräsi jäseniltään rahaa hänen tuekseen, ja vasta perustettu Dorsetin kreivikunnan museo nimitti hänet ensimmäiseksi kunniajäsenekseen. Mary Anning kuoli 9. maaliskuuta 1847, 47 vuoden ikäisenä, ja haudattiin Lyme Regisin Pyhän Mikaelin kirkon hautausmaalle.

Muistettu monin tavoin

Kuoleman jälkeen geologisen seuran puheenjohtaja Henry De la Beche luki seuran kokouksessa muistopuheen — ensimmäisen, jonka seura omisti naiselle, vaikka tämä ei ollut koskaan saanut olla sen jäsen. Vuonna 1850 Pyhän Mikaelin kirkkoon paljastettiin lasimaalaus hänen muistokseen, seuran jäsenten lahjoituksin kustannettu. Kirjailija Charles Dickens kirjoitti hänen elämästään vuonna 1865 ja korosti, kuinka paljon vähäväkinenkin ihminen voi saada aikaan tieteen hyväksi.

Kansanperinteessä hänen nimeensä on liitetty myös vanha englantilainen kielenharjoitus ”She sells seashells by the seashore”. Tarinan todenperäisyydestä ei ole varmuutta, mutta se kertoo paljon siitä, kuinka tiiviisti hänet yhdistetään meren rannan fossiileihin. Lyme Regisiin on sittemmin pystytetty hänelle muistopatsas, ja kaupungin museo toimii hänen entisen kotinsa ja kauppansa paikalla.

Löytöjen perintö tieteelle

Löytöjen merkitys oli syvällinen. Ennen niitä monet uskoivat, ettei mikään eläinlaji koskaan kuole sukupuuttoon. Lyme Regisin kallioista nousseet oudot olennot olivat raskasta todistusaineistoa sitä vastaan: ne osoittivat, että maapallolla on elänyt eläimiä, joita ei enää ole.

Samalla ne haastoivat käsityksen vain muutaman tuhannen vuoden ikäisestä maailmasta. Henry De la Bechen kuuluisa maalaus Duria Antiquior, ensimmäinen laajalle levinnyt kuva esihistoriallisesta elämästä, perustui suurelta osin juuri näihin löytöihin.

Pitkään tämä uranuurtaja jäi tieteen historian marginaaliin. Viime vuosikymmeninä hänen merkityksensä on viimein tunnustettu: vuonna 2010 Royal Society nimesi Mary Anningin yhdeksi kymmenestä vaikutusvaltaisimmasta naistutkijasta Britannian historiassa. Lyme Regisin rannalla, samojen kallioiden juurella, kävijät etsivät yhä fossiileja — ja jokainen löytö muistuttaa tytöstä, joka opetti maailman lukemaan kiveä.

Muut paleontologian pioneerit

Mary Anning kuului tutkijasukupolveen, joka loi paleontologian perustan 1700- ja 1800-luvuilla. Tutustu muihin tämän aikakauden uranuurtajiin: