Dinosaurusten evoluutio
Matelijoista jättiläisiksi ja jättiläisistä linnuiksi
230 miljoonan vuoden kehitystarina. Miten pienet matelijat muuttuivat maapallon hallitsijoiksi — ja lopulta taivaalla lentäviksi linnuiksi.
Mistä dinosaurukset tulivat?
Dinosaurukset eivät ilmestyneet tyhjästä. Ne kehittyivät arkosaurien joukosta — laajasta matelijaryhmästä, johon kuuluvat myös krokotiilit, lentoliskot ja kaikki linnut. Arkosaurit puolestaan kehittyivät varhaisista matelijoista permikauden lopulla, noin 250 miljoonaa vuotta sitten, juuri ennen historian tuhoisinta joukkosukupuuttoa.
Permikauden lopun "suuren kuoleman" jälkeen arkosaurit jakautuivat kahteen päähaaraan: pseudosuchiat eli krokotiilien linja ja ornithodiat eli dinosaurusten ja lintujen linja. Triaskaudella molemmat haarat kukoistivat, mutta pseudosuchiat hallitsivat maata lähes 30 miljoonaa vuotta ennen kuin dinosaurukset saivat tilaisuutensa.
Dinosaurusten tärkein anatominen innovaatio oli niiden jalkojen asento. Siinä missä muiden matelijoiden jalat työntyvät sivuille vartalosta — kuten liskoilla ja krokotiileilla nykyään — dinosaurusten jalat kasvoivat suoraan vartalon alle. Tämä "parantunut asento" teki niistä tehokkaampia liikkujia usealla tavalla: ne pystyivät juoksemaan nopeammin, pidempään ja vähemmällä energialla. Mikä tärkeintä, pystyasento mahdollisti samanaikaisen hengittämisen ja liikkumisen, mitä sivuille levittyvät jalat eivät sallineet — sivusuunnassa taipuva vartalo puristaa keuhkoja kasaan joka askeleella.
Tämä yksinkertainen mutta ratkaiseva ero mahdollisti kaiken, mitä dinosauruksista myöhemmin tuli: nopeat juoksijat, jättiläismäiset kasvinsyöjät ja lopulta taivaalle nousseet linnut.
Kaksi suurta lahkoa
Dinosaurukset jaetaan perinteisesti kahteen pääryhmään niiden lantion rakenteen perusteella. Tämä jako tehtiin jo vuonna 1887, ja se on yhä paleontologian peruspilareita.
Liskonlantioiset (Saurischia) — nimi viittaa liskon kaltaiseen lantiorakenteeseen, jossa häpyluu osoittaa eteenpäin. Tähän lahkoon kuuluvat petodinosaurukset eli teropodit (kuten T. rex, Velociraptor ja kaikki linnut) sekä pitkäkaulaiset jättiläiset eli sauropodit (kuten Brachiosaurus ja Diplodocus). Paradoksaalisesti juuri liskonlantioista kehittyivät linnut — ei linnunlantioisista.
Linnunlantioiset (Ornithischia) — näillä dinosauruksilla häpyluu osoittaa taaksepäin, samaan tapaan kuin linnuilla, mutta yhteys on puhtaasti pinnallinen. Linnunlantioiset olivat enimmäkseen kasvinsyöjiä: sarvidinosauurukset (Triceratops), panssaridinot (Ankylosaurus, Stegosaurus), paksupäiset (Pachycephalosaurus) ja ankannokkaiset hadrosaurit (Parasaurolophus).
Vuonna 2017 brittiläinen tutkija Matthew Baron julkaisi tutkimuksen, joka ehdotti radikaalisti erilaista luokittelua. Tämä "Ornithoscelida"-hypoteesi herätti kiihkeää keskustelua, eikä paleontologien yhteisö ole vielä saavuttanut yksimielisyyttä asiasta. Se muistuttaa siitä, että dinosaurusten tutkimus on yhä aktiivisesti kehittyvä tieteenala.
Höyhenten vallankumous
Yksi viime vuosikymmenten hämmästyttävimmistä paleontologisista löydöistä on ollut se, kuinka yleisiä höyhenet olivat dinosaurusten keskuudessa. Vielä 1990-luvulla valtaosa ihmisistä kuvitteli dinosaurukset suomuisiksi, krokotiilimaisiksi olennoiksi. Nykyään tiedämme, että höyhenet olivat yleisiä ainakin teropodien keskuudessa, ja jopa joillakin kasvinsyöjillä saattoi olla yksinkertaisia höyhenrakenteita.
Höyhenet eivät kehittyneet alun perin lentämistä varten. Ne kehittyivät paljon aikaisemmin, todennäköisesti eristämään kylmältä, houkuttelemaan parittelukumppaneita tai viestimään lajitovereille. Vasta myöhemmin, kun eturaajojen höyhenet pitenivät ja muuttuivat monimutkaisemmiksi, niistä tuli lennon mahdollistavia rakenteita.
Kiinasta on löydetty hämmästyttäviä fossiileja, jotka ovat mullistaneet käsityksemme dinosaurusten ulkonäöstä. Yutyrannus huali, T. rexin 9-metrinen sukulainen, oli kauttaaltaan höyhenten peitossa — todiste siitä, että suuretkin teropodit saattoivat olla höyhenpeitteisiä. Sinosauropteryx prima oli ensimmäinen dinosaurus, jonka väritys pystyttiin selvittämään fossiloituneista pigmenttisoluista: se oli ruskea-valkoinen raidallisella hännällä. Microraptor gui oli hämmästyttävä nelisiipinen dinosaurus, jolla oli lentohöyhenet sekä käsissä että jaloissa.
Dinosauruksesta linnuksi
Siirtymä dinosauruksista linnuiksi ei tapahtunut yhdessä yössä vaan kymmenien miljoonien vuosien kuluessa. Se oli asteittainen prosessi, jossa pienet teropodit kehittivät vähitellen yhä enemmän linnuille tyypillisiä piirteitä — ontot luut, toiveluun (furcula), eturaajojen pidentyminen, hännän lyhentyminen ja lopulta lentoon riittävät siivet.
Nykyään paleontologit pitävät lintuja elävinä dinosauruksina. Rajanveto dinosaurusten ja lintujen välillä on keinotekoinen — linnut ovat yksinkertaisesti yksi teropodien alaryhmistä, joka selviytyi 66 miljoonan vuoden takaisesta sukupuutosta. Biologisessa mielessä kotikana on yhtä lailla dinosaurus kuin T. rex oli.
Tämä tarkoittaa, että dinosaurukset eivät itse asiassa koskaan kuolleet sukupuuttoon. Ne ovat ympärillämme joka päivä — laulamassa puiden oksilla, lentämässä taivaalla ja nokkimassa siemeniä pihoissamme. Seuraavan kerran kun katsot kanaa tai emua, kiinnitä huomiota niiden suomuisiin jalkoihin. Ne näyttävät täsmälleen dinosaurusten jaloilta — koska sitä ne ovatkin. Dinosaurusten 230 miljoonan vuoden tarina ei ole päättynyt. Se jatkuu yhä.
Evoluution avainhetket
Tiesitkö — Kanan jalat ovat dinosauruksen jalat
Jos haluat nähdä dinosauruksen jalan, katso kanaa. Lintujen jalat ovat lähes identtiset pienten teropodien jalkojen kanssa — kolme eteenpäin osoittavaa varvasta, suomut ja kynnet. Vuonna 2015 tutkijat onnistuivat manipuloimaan kananpoikasten geenejä niin, että niille kasvoi dinosaurusten kaltaiset jalat normaalien lintujalkojen sijaan. Se todisti, kuinka lähellä linnut yhä ovat dinosauruksia — vain muutama geeni erottaa ne toisistaan.
🎧 Kuuntele DinojenMaailma
Dinosaurusten evoluutio äänisarjana.