Liitukausi

Liitukausi — dinosaurusten huipentuma ja modernin maailman synty

Liitukausi oli dinosaurusten pisin yksittäinen aikakausi — se kesti lähes 80 miljoonaa vuotta, jurakaudesta aina suureen sukupuuttoon asti 66 miljoonaa vuotta sitten. Se on samalla se aikakausi, jolloin maailma alkoi muuttua meille tutuksi. Mantereet olivat ajautuneet jo lähelle nykyisiä paikkojaan, ja niiden mukana dinosaurukset eriytyivät omilla teillään.

Liitukaudella on kaksi suurta tarinaa. Toinen on dinosaurusten huipentuma: silloin elivät kaikkien aikojen suurimmat maapedot ja raskaimmat maaeläimet, ja dinosaurusten monimuotoisuus oli suurempi kuin koskaan aiemmin. Toinen, hiljaisempi mutta yhtä mullistava tarina on modernin maailman synty. Liitukaudella ilmestyivät kukkakasvit, mehiläiset, muurahaiset, perhoset, käärmeet, nykyaikaiset linnut ja ensimmäiset istukkanisäkkäät. Suuri osa siitä elämästä, joka ympäröi meitä tänään, sai alkunsa juuri dinosaurusten viimeisen aikakauden aikana.

Ilmasto oli suurimman osan liitukaudesta lämmin ja tasainen. Napajäätiköitä ei ollut, ja trooppiset olosuhteet ulottuivat paljon nykyistä pohjoisemmaksi. Korkea merenpinta peitti laajoja osia mantereista matalien sisämerien alle. Vasta aivan kauden lopulla ilmasto alkoi muuttua epävakaammaksi — ja sitten kaikki päättyi äkkiä.

Liitukausi sai nimensä latinan liitua tarkoittavasta sanasta creta. Nimi juontaa juurensa kauden lopun valtavista, valkoisista liitukerrostumista, jotka syntyivät lukemattomien pienten merilevien ja planktoneliöiden kalkkikuorista meren pohjaan. Näitä liitukerrostumia näkyy yhä esimerkiksi Englannin ja Ranskan välisen salmen valkoisina kalliojyrkänteinä — ne ovat kirjaimellisesti liitukauden merten jäänteitä, kerrostuneina miljoonien vuosien aikana. Näin koko aikakausi on nimetty sen merten jättämän jäljen mukaan.

Liitukauden kaksi eepokkia

Liitukausi jaetaan kahteen pitkään jaksoon, joiden aikana maailma muuttui perusteellisesti.

Varhaisliitukausi (145–100 mvs) oli murroksen aikaa. Kukkakasvit ilmestyivät ja alkoivat levitä, mutta metsiä hallitsivat vielä havupuut ja käpypalmut. Kiinan Jehol-alueen tuhkakerrostumiin hautautui poikkeuksellisen hyvin säilyneitä höyhenpeitteisiä dinosauruksia, jotka mullistaisivat myöhemmin koko käsityksemme dinosauruksista. Petodinosaurukset monipuolistuivat, ja meriä hallitsivat vielä osittain jurakaudelta perityt ryhmät.

Myöhäisliitukausi (100–66 mvs) oli dinosaurusten kaikkien aikojen huippua. Silloin elivät Tyrannosaurus, Triceratops, valtavat ankannokkaiset hadrosaurit ja panssaroidut ankylosaurukset. Meriä valtasivat mosasaurukset, ja taivaalla liiteli kaikkien aikojen suurimpia lentäviä eläimiä. Kukkakasvit olivat nyt vallanneet maailman, ja niiden mukana koko ekosysteemi oli muuttunut. Tämä oli maailma, joka eli loistossaan aina kohtalokkaaseen päiväänsä saakka.

Näiden kahden eepokin välissä maailma muuttui monella tapaa. Varhaisliitukaudella mantereet olivat vielä lähempänä toisiaan, ja monet dinosaurusryhmät levisivät laajalle. Myöhäisliitukaudella mantereiden erkaneminen oli edennyt niin pitkälle, että eri maanosien dinosaurukset olivat kehittyneet toisistaan selvästi poikkeaviksi. Pohjois-Amerikan ja Aasian eläimistöt muistuttivat yhä toisiaan, koska mantereet olivat ajoittain yhteydessä Beringin seudulla, mutta eteläinen Gondwana kulki omaa polkuaan. Tämä alueellinen eriytyminen teki liitukauden lopusta monimuotoisimman hetken koko dinosaurusten historiassa.

Liitukauden pituus on itsessään vaikea käsittää. Se kesti lähes 80 miljoonaa vuotta — pidempään kuin meitä erottaa dinosaurusten sukupuutosta. Kun puhumme "liitukauden dinosauruksista", puhumme siis eläimistä, jotka saattoivat elää kymmenien miljoonien vuosien päässä toisistaan. Esimerkiksi varhaisliitukauden höyhendinosaurukset Kiinassa ja myöhäisliitukauden Tyrannosaurus erottaa toisistaan suunnilleen yhtä pitkä ajanjakso kuin T. rexiä ja nykyihmistä. Tämä valtava aikaikkuna auttaa ymmärtämään, miksi liitukausi tuotti niin uskomattoman kirjon erilaisia eläimiä.

Kukkien vallankumous — angiospermit valtaavat maailman

Jurakauden maailma oli vehreä mutta väritön: siinä ei ollut ainuttakaan kukkaa. Liitukaudella tapahtui yksi elämän historian suurimmista mullistuksista, kun kukkakasvit eli angiospermit ilmestyivät ja valtasivat maailman. Tätä tapahtumaa kutsutaan liitukauden maavallankumoukseksi (Cretaceous Terrestrial Revolution).

Ensimmäiset kukkakasvit ilmestyivät noin 130 miljoonaa vuotta sitten, aluksi vaatimattomina ja harvinaisina. Mutta ne kantoivat mukanaan vallankumouksellista keksintöä: kukkaa ja sen mukana tehokasta, hyönteisten avulla tapahtuvaa pölytystä sekä hedelmää, joka suojasi ja levitti siemeniä. Näiden etujen ansiosta angiospermit levisivät räjähdysmäisesti noin 125–90 miljoonaa vuotta sitten ja syrjäyttivät vähitellen vanhat hallitsijat — havupuut, käpypalmut ja saniaiset — suuresta osasta maailmaa.

Kukkien myötä maailma sai värit ja tuoksut. Magnoliat olivat varhaisten kukkakasvien joukossa, ja niitä muistuttavia kukkia kehittyi ympäri maailmaa. Kauden loppuun mennessä maisemaa hallitsivat monet nykyäänkin tutut kasviryhmät. Jopa ensimmäiset ruohot ilmestyivät myöhäisliitukaudella — niiden jäänteitä on löydetty jättisauropodien kivettyneistä ulosteista Intiasta, mikä osoittaa, että dinosaurukset ehtivät maistaa ruohoa, vaikka laajat ruohotasangot syntyisivät vasta paljon myöhemmin.

Kukkakasvien nousu ei muuttanut vain kasvimaailmaa vaan koko elämän verkoston. Se loi pohjan sille monimuotoisuuden räjähdykselle, joka koskisi hyönteisiä, lintuja, nisäkkäitä ja lopulta koko modernia elämää.

Miksi kukkakasvit menestyivät niin hyvin? Salaisuus oli lisääntymisen tehokkuudessa. Havupuut ja käpypalmut luottivat tuuleen siitepölyn levittäjänä, mikä on tuhlailevaa ja hidasta. Kukkakasvit sen sijaan houkuttelivat hyönteisiä värillä, tuoksulla ja makealla medellä, ja saivat nämä kuljettamaan siitepölyn suoraan kukasta kukkaan. Lisäksi angiospermit kasvoivat ja lisääntyivät nopeammin kuin vanhat kasviryhmät, joten ne valtasivat häiriintyneet ja avoimet alueet salamannopeasti. Hedelmä puolestaan houkutteli eläimiä syömään ja levittämään siemeniä kauas.

Tämä nopeus muutti myös eläinten maailmaa. Ravinteikkaammat, nopeasti uusiutuvat kukkakasvit tarjosivat enemmän ravintoa kuin sitkeät havupuut, mikä saattoi osaltaan tukea liitukauden valtavien kasvinsyöjälaumojen syntyä. Kukkien vallankumous ei siis ollut vain kasvitieteellinen tapahtuma — se muokkasi koko ravintoverkon pohjia myöten ja teki maailmasta rikkaamman ja monimuotoisemman kuin koskaan ennen.

Pölyttäjien synty — kukkien ja hyönteisten yhteisevoluutio

Kukat ja hyönteiset kehittyivät liitukaudella käsi kädessä. Tätä ilmiötä kutsutaan yhteisevoluutioksi: kukat tarvitsivat hyönteisiä siitepölyn kuljettamiseen, ja hyönteiset saivat kukista ravintoa. Molemmat hyötyivät, ja niin syntyi yksi luonnon menestyneimmistä kumppanuuksista, joka jatkuu yhä tänään joka kesäisellä niityllä.

Ennen kukkia hyönteiset olivat tietysti olleet olemassa jo satoja miljoonia vuosia — jo hiilikaudella lenteli jättikokoisia sudenkorentoja. Mutta kukkien myötä hyönteisten monimuotoisuus räjähti aivan uudelle tasolle. Kukat tarjosivat aivan uudenlaisia ravintolähteitä — mettä ja siitepölyä — ja tämä ruokavarasto synnytti kokonaan uusia hyönteisryhmiä, jotka olivat erikoistuneet niiden hyödyntämiseen. Samalla kukat kehittivät yhä tarkempia keinoja houkutella juuri tietynlaisia pölyttäjiä: värejä, jotka näkyvät hyönteisen silmään, tuoksuja ja kukan muotoja, jotka sopivat tietyn hyönteisen ruumiiseen.

Pölyttäjiä oli monenlaisia. Koppakuoriaiset, jotka olivat kehittyneet jo paljon aiemmin, monipuolistuivat liitukaudella valtavasti ja olivat todennäköisesti varhaisten kukkien tärkeitä pölyttäjiä. Niiden rinnalle nousivat perhoset ja yöperhoset, kärpäset sekä pistiäiset. Koppakuoriaiset ovat nykyään maapallon lajirikkain eläinryhmä, ja suuri osa tuosta monimuotoisuudesta juontaa juurensa juuri liitukauden kukkavallankumoukseen.

Yksi liitukauden hienoimmista fossiililöydöistä on Angimordella burmitina, pieni noin neljän millimetrin pituinen kovakuoriainen, joka on säilynyt noin 99 miljoonaa vuotta vanhassa Burman meripihkassa. Sen ympäriltä löydettiin kymmeniä kukkakasvin siitepölyhiukkasia takertuneena eläimen karvoihin — se on vanhin suora fossiilitodiste hyönteisen suorittamasta kukkakasvien pölytyksestä. Angimordellalla oli kaareva, kukan sisään ulottumaan sopiva ruumis ja siitepölyn keräämiseen erikoistuneet suuosat, aivan kuten nykyisillä kukkia rakastavilla kovakuoriaisilla. Ennen tätä löytöä vanhimmat suorat todisteet hyönteispölytyksestä olivat vasta eoseenikaudelta, noin 48 miljoonan vuoden takaa — Angimordella siirsi tämän todisteen kymmeniä miljoonia vuosia taaksepäin, keskelle dinosaurusten aikaa. Vaikka tuoreimmat tutkimukset arvioivat sen olleen pikemminkin yleispölyttäjä kuin tarkkaan erikoistunut, se todistaa kiistatta, että hyönteiset vierailivat kukissa ja levittivät niiden siitepölyä jo varhain liitukaudella.

Ehkä kiehtovin uusi pölyttäjäryhmä olivat mehiläiset. Burman meripihkasta on löydetty noin 100 miljoonaa vuotta vanha pieni hyönteinen, Melittosphex burmensis, jota pidettiin pitkään maailman vanhimpana tunnettuna mehiläisenä. Uudempi tutkimus on kuitenkin osoittanut sen olevan pikemminkin mehiläisten ja ampiaisten välimuoto — sillä on sekä ampiaismaisia takajalkoja että mehiläisten haaroittuneita, siitepölyä kerääviä karvoja. Oli se sitten varsinainen mehiläinen tai sen esiaste, se kertoo, että juuri liitukaudella hyönteiset alkoivat erikoistua elämään kukkien ravinnolla.

Mehiläisten synty on suoraan sidoksissa kukkien vallankumoukseen. Mehiläiset kehittyivät saalistavista ampiaisista, mutta jossain vaiheessa niiden esi-isät vaihtoivat ravintonsa saaliseläimistä kukkien siitepölyyn ja meteen. Tämä oli valtava muutos: siitepöly on erinomaista, valkuaispitoista ravintoa, ja sitä keräävästä hyönteisestä tuli samalla tehokas pölyttäjä. Mehiläiset kehittivät haaroittuneita karvoja siitepölyn kuljettamiseen ja oppivat vierailemaan järjestelmällisesti samanlajisissa kukissa — juuri sitä kukat tarvitsivat lisääntyäkseen. Näin kukat ja mehiläiset ajoivat toistensa kehitystä eteenpäin, ja tuloksena syntyi yksi luonnon tiiveimmistä kumppanuuksista, jota ilman monet nykyiset kasvit eivät voisi lisääntyä.

Muurahaiset ovat toinen liitukauden suuri menestystarina. Yksi maailman vanhimmista tunnetuista muurahaisista on Sphecomyrma freyi, joka on säilynyt noin 92 miljoonaa vuotta vanhassa meripihkassa. Sen nimi tarkoittaa "ampiaismuurahaista", ja se onkin täydellinen välimuoto: siinä yhdistyvät sekä ampiaisen että muurahaisen piirteet. Sphecomyrma osoittaa, että muurahaiset kehittyivät ampiaisista juuri liitukaudella. Aluksi ne olivat harvinaisia, mutta noin 100 miljoonaa vuotta sitten ne alkoivat monipuolistua, ja niiden yhteiskuntaelämä teki niistä lopulta yhden maapallon menestyneimmistä eläinryhmistä. Nykyään muurahaisia arvioidaan olevan enemmän kuin lähes mitään muuta hyönteistä — ja kaikki alkoi dinosaurusten aikana.

Muurahaisten menestyksen salaisuus oli yhteiskuntaelämä. Toisin kuin useimmat hyönteiset, muurahaiset elävät suurina yhdyskuntina, joissa työläiset, sotilaat ja kuningatar jakavat tehtävät keskenään. Tällainen yhteistyö teki niistä tehokkaita ravinnonkerääjiä ja puolustajia. On kiehtovaa ajatella, että samaan aikaan kun jättiläisdinosaurukset talloivat maata, niiden jalkojen juuressa kehittyi hiljaa yksi tulevaisuuden menestyneimmistä eläinryhmistä — pieni, mutta lukumäärältään ja yhteistyöltään ylivoimainen. Meripihkaan säilyneet varhaiset muurahaiset osoittavat, että jo liitukaudella ne olivat alkaneet muodostaa yhdyskuntia.

Muurahaisten ohella liitukaudella kehittyi toinen suuri hyönteisyhteiskuntien ryhmä: termiitit. Poikkeuksellisen tärkeä löytö on Krishnatermes yoddha, joka tunnetaan noin 100 miljoonaa vuotta vanhasta Burman meripihkasta. Sen merkitys on siinä, että samasta lajista on säilynyt useita eri kasteja kerralla: siivellinen lisääntyjä, työläinen sekä sotilaskastin edustaja. Tämä on ratkaisevaa, sillä aiemmin kaikki liitukauden termiitit tunnettiin vain yksittäisinä siivellisinä yksilöinä, ja vanhimmat tunnetut työläiset ja sotilaat olivat vasta kymmenien miljoonien vuosien takaa. Krishnatermes osoittaa, että pitkälle eriytynyt, työnjakoon perustuva yhteiskunta oli olemassa jo varhaisella liitukaudella. Termiitit kehittyivät torakoista, ja niistä tuli puuta syödessään yksi maapallon menestyneimmistä hyönteisryhmistä.

Juuri torakat sitovat tämän tarinan yhteen. Cretaperiplaneta kaonashi on liitukautinen torakka Burman meripihkasta, ja se kuuluu jo samaan nykyaikaiseen torakkaheimoon (Blattidae) kuin tutut nykytorakat. Torakat olivat kehittyneet jo kauan ennen dinosauruksia, mutta juuri liitukaudella niiden joukosta erottuivat modernit muodot — ja samasta juuresta kehittyivät myös termiitit. Näin liitukauden meripihka tallentaa hetken, jolloin sekä nykytorakat, termiitit että muurahaiset saivat muotonsa. Hyönteisten yhteiskunnat, jotka yhä hallitsevat maapalloa lukumäärältään, syntyivät dinosaurusten aikakaudella.

Kaikki liitukauden uudet hyönteiset eivät olleet ystävällisiä pölyttäjiä. Burman meripihkasta on löydetty myös Priscoculex burmanicus, yksi vanhimmista tunnetuista hyttysistä, noin 99 miljoonan vuoden takaa. Sen rakenne viittaa siihen, että jo tämä varhainen hyttynen imi verta — se tarkoittaa, että myös dinosaurukset joutuivat todennäköisesti kärsimään hyttysten pistoista aivan kuten me tänään. Meripihka, joka on kivettynyttä puiden pihkaa, on säilyttänyt nämä pienet olennot uskomattoman tarkasti, ja se toimii ikkunana liitukauden pikkueläinten maailmaan.

Kaikkia näitä hyönteisiä vaani sama vihollinen, joka vaanii niitä yhä tänään: verkkohämähäkki. Liitukaudelta tunnetaan vanhin varmistettu pyöröverkon kutoja, Mesozygiella dunlopi, jonka kaksi yksilöä on säilynyt noin 140 miljoonaa vuotta vanhassa Espanjan meripihkassa. Se muistuttaa hämmästyttävän paljon nykyisiä pihojemme verkkohämähäkkejä ja todistaa, että kolme suurta pyöröverkkoa kutovaa hämähäkkiheimoa oli jo kehittynyt liitukauden alkuun mennessä. Silkinteko oli tuolloin jo satojen miljoonien vuosien takaista perua ja seittikehruu pitkälle kehittynyttä: liitukauden meripihkasta ja kerrostumista tunnetaan jopa vanhimmat fossiilisena säilyneet hämähäkinseitit — noin 130 miljoonaa vuotta vanha liimapisaroin varustettu seittilanka sekä noin 110 miljoonaa vuotta vanha verkonpätkä, johon oli tarttunut kokonainen pieni saalisto: kovakuoriainen, punkki, ampiaisen jalka ja kärpänen. Näin kukkien, hyönteisten ja niitä pyydystävien hämähäkkien muodostama verkosto — sananmukaisesti — oli täydessä toiminnassa jo dinosaurusten aikana.

Meripihka on paleontologian aarreaitta juuri siksi, että se säilyttää sellaista, mikä muuten katoaa jäljettömiin. Kun hyönteinen tarttui puun pihkaan ja pihka kovettui, eläin jäi loukkuun täydellisesti säilyneenä — usein siivet, karvat ja jopa värit tallella. Näin meripihka on antanut meille tarkkoja kuvia liitukauden hyttysistä, muurahaisista, hämähäkeistä ja mehiläisistä, joita kivettyneet luut eivät voisi koskaan paljastaa. Burman meripihka on erityisen rikas, ja siitä on löytynyt satoja liitukautisia lajeja — kokonainen pienoismaailma dinosaurusten jalkojen juuresta. Ilman meripihkaa emme tietäisi läheskään yhtä paljon siitä hiljaisesta vallankumouksesta, joka tapahtui hyönteisten ja kukkien välillä.

Modernin maailman aamunkoitto

Kukkien ja hyönteisten ohella liitukaudella nousi joukko muita eläinryhmiä, jotka ovat yhä keskuudessamme. Tässä mielessä liitukausi ei ollut vain dinosaurusten aikaa — se oli myös aikaa, jolloin rakennettiin se elämä, jonka me tunnemme.

Yksi liitukauden merkittävimmistä uusista ryhmistä olivat käärmeet. Argentiinasta löydetty Najash rionegrina on yksi tärkeimmistä varhaisista käärmeistä: se eli noin 95 miljoonaa vuotta sitten, ja poikkeuksellista kyllä, sillä oli vielä toimivat takaraajat. Najash on todiste siitä, että käärmeet kehittyivät nelijalkaisista liskomaisista esi-isistä ja menettivät raajansa vähitellen. Se auttaa tutkijoita ymmärtämään, miten yksi maailman menestyneimmistä matelijaryhmistä sai alkunsa — juuri dinosaurusten aikakaudella.

Käärmeiden alkuperästä on kiistelty pitkään: kehittyivätkö ne maalla kaivautuvista liskoista vai vedessä uivista esi-isistä? Najashin kaltaiset takaraajalliset käärmeet ovat tärkeitä juuri siksi, että ne tallentavat tämän muutoksen keskivaiheen — hetken, jolloin raajat olivat vielä jäljellä mutta jo surkastumassa. Liitukauden lopulla käärmeet olivat jo monipuolistuneet, ja ne hyötyivät samasta pikkueläinten runsaudesta, jonka kukkien ja hyönteisten vallankumous oli synnyttänyt. Kun dinosaurukset katosivat, käärmeet olivat valmiina leviämään ja monipuolistumaan edelleen — ne ovat yksi niistä liitukauden keksinnöistä, jotka ovat yhä täydessä kukoistuksessaan.

Myös perhoset saivat todennäköisesti alkunsa liitukaudella kukkien myötä, vaikka niiden fossiilihistoria on hankala. Perhosten esi-isät, yöperhoset, olivat kehittyneet jo paljon aiemmin — vanhin tunnettu perhostyyppinen fossiili, Archaeolepis, on peräisin jopa jurakautta edeltävältä ajalta. Molekyylitutkimusten mukaan varsinaiset päiväperhoset erosivat omaksi ryhmäkseen liitukaudella, mutta niiden vanhimmat kiistattomat fossiilit ovat vasta dinosaurusten sukupuuton jälkeiseltä ajalta. Perhoset edustavat siis sitä samaa kukkien mukana syntynyttä elämää, joka jäi elämään dinosaurusten jälkeenkin.

Liitukauden meripihkasta tunnetaan myös varhaisia liskoja. Cretaceogekko burmae on vanhin tunnettu gekko, säilynyt noin 100 miljoonaa vuotta vanhassa Burman meripihkassa. Sen jalasta on säilynyt jopa pienet tarttumaliuskat, joiden ansiosta nykygekot pystyvät kiipeämään pystysuoria pintoja pitkin — eläin oli siis jo täysin gekko kaikkine tunnusomaisine piirteineen. Tällaiset löydöt osoittavat, että myös monet nykyiset liskoryhmät saivat muotonsa jo dinosaurusten aikana.

Liitukausi synnytti myös paljon muuta modernia elämää. Nykyaikaiset linnut alkoivat eriytyä höyhendinosaurusten joukosta — kauden lopulla eli jo lintuja, jotka olivat nykyisten vesilintujen ja kahlaajien kaltaisia. Samaan aikaan kehittyivät ensimmäiset istukkanisäkkäät ja pussieläimet, pienet yöeläimet, jotka odottivat vuoroaan dinosaurusten varjossa. Myös nykyaikaiset sammakot, liskot, krokotiilit, hämähäkit ja merikilpikonnat saivat muotonsa liitukaudella. Ratkaisevaa on, että monet näistä ryhmistä selvisivät suuresta sukupuutosta — ne olivat pieniä, sopeutuvia ja sitkeitä. Kun dinosaurusten valtakausi päättyi, juuri nämä liitukaudella syntyneet ryhmät perivät maailman.

Nisäkkäiden osalta liitukausi on erityisen tärkeä. Pitkään ajateltiin, että nisäkkäät olivat dinosaurusten aikana pelkkiä pieniä, mitättömiä yöeläimiä, jotka odottivat vuoroaan. Uudet löydöt ovat kuitenkin osoittaneet, että liitukauden nisäkkäät olivat monimuotoisempia kuin luultiin: osa kiipeili puissa, osa kaivautui maahan, osa jopa ui. Kiinasta on löydetty jopa nisäkäs, Repenomamus, jonka vatsasta löytyi pienen dinosauruksen jäänteitä — todiste siitä, että ainakin joskus roolit kääntyivät päinvastoin ja nisäkäs söi dinosauruksen. Silti nisäkkäät pysyivät pieninä koko liitukauden ajan; vasta dinosaurusten katoaminen antaisi niille tilan kasvaa ja monipuolistua.

Kun katsoo liitukauden maailmaa kokonaisuutena, sen suurin merkitys ei ehkä olekaan dinosauruksissa vaan siinä hiljaisessa vallankumouksessa, joka tapahtui niiden varjossa. Kukat, hyönteiset, linnut, käärmeet ja nisäkkäät — se elämän verkosto, jonka keskellä me itsekin elämme — kutoutui kokoon juuri tänä aikana. Liitukausi oli sekä lopun alku dinosauruksille että alku sille maailmalle, jonka me tunnemme.

Maan valtiaat I — liitukauden suurpedot

Tyrannosaurus rex on kaikkien aikojen tunnetuin dinosaurus. Se eli 68–66 miljoonaa vuotta sitten Pohjois-Amerikassa ja oli yksi viimeisistä suurista dinosauruksista ennen sukupuuttoa. T. rex kasvoi 12–13 metriä pitkäksi ja painoi 6–9 tonnia. Sen puremavoima — arviolta noin 57 000 newtonia — on suurin koskaan maaeläimellä mitattu; se pystyi murskaamaan luun kuin tikun. Sen etujalat olivat pienet mutta yllättävän voimakkaat, ja sen haju- ja näköaisti olivat erinomaiset. T. rex oli sekä taitava saalistaja että tehokas haaskansyöjä.

Tyrannosauruksesta tiedetään enemmän kuin ehkä mistään muusta dinosauruksesta, sillä sen luurankoja on löydetty kymmeniä. Nuoret T. rexit olivat hoikkia ja nopeita, kun taas aikuiset muuttuivat järeiksi ja voimakkaiksi — ne kävivät läpi valtavan muodonmuutoksen kasvaessaan. Sen näkökyky oli poikkeuksellisen hyvä: silmät osoittivat eteenpäin, mikä antoi tarkan syvyysnäön kuten pedoilla yleensä. Aivotutkimusten mukaan sen hajukeskus oli valtava, joten se haistoi saaliin ja raadot kaukaa. Nykyään tiedetään myös, että ainakin nuoret tyrannosaurukset saattoivat olla osittain höyhenpeitteisiä, ja koko ryhmä kuului samaan höyhenpukuisten dinosaurusten sukuhaaraan kuin linnut.

Spinosaurus aegyptiacus oli maapallon historian pisin tunnettu petodinosaurus — jopa 15–18 metriä pitkä. Se eli noin 95 miljoonaa vuotta sitten Pohjois-Afrikan jokialueilla. Spinosaurus oli aivan omanlaisensa peto: sen selässä kohosi jopa kahden metrin korkuinen purje, ja sen pitkä, kapea kuono oli täynnä kartiomaisia hampaita kuin krokotiililla. Nämä sopivat täydellisesti liukkaiden kalojen pyydystämiseen. Spinosaurus oli erikoistunut elämään vesistöjen äärellä ja pyydysti suuria kaloja — se oli ensimmäinen tunnettu suuri puolittain vedessä elänyt dinosaurus. Toisin kuin populaarikulttuuri esittää, Spinosaurus ja T. rex eivät koskaan kohdanneet: niiden välillä oli noin 30 miljoonan vuoden aikaero ja ne elivät eri mantereilla.

Spinosaurus on yksi paleontologian kiistellyimmistä dinosauruksista. Sen ensimmäiset fossiilit tuhoutuivat toisessa maailmansodassa pommituksessa Münchenissä, joten tutkijat joutuivat pitkään nojaamaan piirroksiin ja hajanaisiin löytöihin. Vuonna 2020 julkaistu tutkimus kuvasi Spinosaurukselle litteän, aironmaisen hännän, joka viittasi vahvasti uintiin. Sittemmin osa tutkijoista on kuitenkin haastanut ajatuksen täydellisestä uimarista, ja nykyinen käsitys asettuu jonnekin välimaastoon: Spinosaurus oli ainakin vahvasti vesistöihin sitoutunut peto, joka saalisti rantavesissä ja matalikoilla, olipa se sitten aktiivinen uimari tai haikaramainen väijyjä. Joka tapauksessa se oli aivan erilainen kuin mikään muu suuri dinosaurus.

Giganotosaurus oli eteläisen pallonpuoliskon vastine T. rexille — jopa hieman sitä pidempi peto, joka eli Etelä-Amerikassa noin 98 miljoonaa vuotta sitten. Se kuului carcharodontosaurien ryhmään, jolla oli ohuemmat, veitsimäiset hampaat kuin T. rexillä. Näillä hampailla se ei murskannut luuta vaan viilteli lihaa. Giganotosaurus saattoi saalistaa alueensa jättiläissauropodeja, ja jotkut tutkijat arvelevat sen metsästäneen laumoissa. Se osoittaa, että kun mantereet olivat eriytyneet, eri puolilla maailmaa kehittyi toisistaan riippumatta valtavia huippupetoja.

Giganotosauruksen ja T. rexin vertailu on kiehtova esimerkki rinnakkaisesta kehityksestä. Ne eivät olleet läheistä sukua toisilleen — T. rex kuului tyrannosaureihin, Giganotosaurus taas aivan eri haaraan, carcharodontosaureihin — mutta molemmat kehittyivät valtaviksi kaksijalkaisiksi huippupedoiksi omilla mantereillaan. T. rex luotti murskaavaan puremaansa, jolla se rikkoi luun; Giganotosaurus taas viilteli veitsimäisillä hampaillaan suuria haavoja, joiden aiheuttamaan verenvuotoon saalis lopulta sortui. Kaksi eri tietä johti samaan lopputulokseen: valtavaan lihansyöjään ekosysteemin huipulla. Tällaisia rinnastuksia löytyy paleontologiasta usein, ja ne kertovat, kuinka luonto löytää samat ratkaisut yhä uudelleen.

Maan valtiaat II — kasvinsyöjät ja panssarit

Triceratops horridus oli T. rexin kuuluisin aikalainen ja mahdollinen saaliseläin. Tämä 9 metriä pitkä ja 6–12 tonnia painava sarvidinosaurus oli yksi viimeisistä sarvinaamoista. Sen kolme sarvea ja massiivinen luinen kauluri tekivät siitä vaikean saaliin jopa T. rexille. Fossiileista on löydetty T. rexin purujälkiä Triceratopsin kaulurien luissa — kouriintuntuva todiste näiden kahden jättiläisen kohtaamisista. Kauluri saattoi toimia sekä puolustuksena että näyttöeliminä ja lajitovereiden tunnistamisessa.

Triceratops kuului sarvinaamoihin eli ceratopseihin, jotka olivat liitukauden loppupuolen menestyneimpiä kasvinsyöjiä pohjoisilla mantereilla. Sen leveä, papukaijamainen nokka ja sadat toisiaan vasten hiovat hampaat muodostivat tehokkaan "leikkurin", jolla se pystyi käsittelemään sitkeääkin kasviainesta. Nuorten ja aikuisten Triceratopsien sarvet ja kaulurit näyttivät hyvin erilaisilta, mikä on aiheuttanut tutkijoille päänvaivaa: osa aiemmin erillisiksi luulluista lajeista onkin osoittautunut saman lajin eri-ikäisiksi yksilöiksi. Triceratops oli yksi viimeisistä uusista dinosauruslajeista ennen sukupuuttoa — se eli aivan liitukauden viimeisiin hetkiin asti.

Ankylosaurus oli liitukauden panssaroitu tankki. Se oli kauttaaltaan paksujen luulevyjen peittämä, ja jopa sen silmäluomissa oli luupanssaria. Sen tehokkain ase oli kuitenkin nuijamainen häntä, joka muodostui yhteenluutuneista luista. Sillä Ankylosaurus pystyi iskemään niin lujaa, että isku olisi voinut murtaa jopa suuren pedon jalan. Matalarakenteisena ja leveänä se oli vaikea kaataa, ja sen alapuoli — ainoa panssaroimaton osa — pysyi suojassa maata vasten.

Ankylosauruksen häntänuija oli evoluution mestariteos. Se muodostui hännän pään suurista, yhteenluutuneista luulevyistä, ja sitä edelsi jäykistynyt hännän tyviosa, joka toimi ikään kuin nuijan varren jatkeena. Yhdessä ne loivat vipuvarren, jolla eläin pystyi heilauttamaan raskasta nuijaa suurella voimalla sivulle. Biomekaaniset mallit ovat osoittaneet, että isku saattoi todella murtaa luuta. On myös esitetty, että nuijaa käytettiin paitsi petoja vastaan myös lajitovereiden välisissä voimainkoetuksissa. Ankylosaurus oli hidas mutta lähes valloittamaton — elävä linnoitus, joka luotti puhtaaseen puolustukseen.

Argentinosaurus oli titanosauri — ja mahdollisesti raskain koskaan elänyt maaeläin. Tämä eteläamerikkalainen jättiläinen saattoi painaa yli 70 tonnia ja olla yli 30 metriä pitkä. Titanosaurit olivat liitukauden hallitsevia jättikasvinsyöjiä erityisesti eteläisillä mantereilla, ja ne olivat sauropodien viimeinen suuri menestystarina. Yksittäisen Argentinosauruksen paino vastasi noin kymmentä norsua. Näin valtavat eläimet pystyivät puolustautumaan jo pelkällä koollaan: täysikasvuinen titanosauri oli lähes minkä tahansa pedon ulottumattomissa.

Miten titanosaurit ylläpitivät näin valtavaa kokoa? Ne munivat suuria määriä munia kerralla — titanosaurusten pesäkenttiä on löydetty Argentiinasta ja Intiasta, ja ne osoittavat, että emot jättivät kymmeniä munia lämpimään maaperään hautumaan. Suurin osa poikasista päätyi todennäköisesti petojen ruoaksi, mutta valtavan munamäärän ansiosta osa selvisi aina aikuisikään asti. Aikuiseksi kasvaminen kesti vuosikymmeniä, ja matkan varrella eläin ehti käydä läpi useita eri "ammatteja" ekosysteemissä: pieni poikanen söi eri ravintoa ja väisti eri petoja kuin täysikasvuinen jättiläinen. Näin yksi laji täytti käytännössä monta ekologista lokeroa yhden elämänsä aikana.

Näiden jättiläisten rinnalla eli valtava kirjo muita kasvinsyöjiä. Ankannokkaiset hadrosaurit, kuten harjapäinen Parasaurolophus, olivat liitukauden yleisimpiä kasvinsyöjiä — todellisia "liitukauden lehmiä", jotka elivät suurissa laumoissa ja joilla oli satoja hampaita ruohomaisen kasviaineksen jauhamiseen. Pachycephalosaurukset eli paksupäät taas kantoivat kalloissaan paksua luukupolia, jota ne saattoivat käyttää voimainkoetuksissa.

Hadrosaurit ansaitsevat erityismaininnan, sillä ne olivat todennäköisesti liitukauden menestynein kasvinsyöjäryhmä. Niiden suussa oli satojen hampaiden muodostama "hammaspatteri", joka toimi kuin tehokas jauhinlaite ja jonka avulla ne pystyivät käsittelemään sitkeääkin kasviainesta paremmin kuin mikään aiempi dinosaurus. Monilla hadrosauruksilla, kuten Parasaurolophuksella, oli pään päällä ontto luuharja, joka oli yhteydessä hengitysteihin. Sen arvellaan toimineen äänitorvena, jolla eläimet viestivät laumalle matalilla, kauas kantavilla ääntelyillä. Suurissa laumoissa eläneet hadrosaurit olivat todennäköisesti se ravinnon perusta, joka ruokki liitukauden suuria petoja.

Höyhenpeitteiset dinosaurukset ja Jehol-biota

Yksi liitukauden suurimmista tieteellisistä mullistuksista tuli Kiinasta. Koillis-Kiinan Jehol-alueen varhaisliitukautiset kerrostumat, noin 125 miljoonaa vuotta vanhat, säilyttivät dinosaurusten pehmytkudokset ja höyhenet näkyvinä. Ensimmäistä kertaa maailma näki kiistattomat todisteet siitä, että monet dinosaurukset olivat höyhenpeitteisiä. Jehol muutti lopullisesti kuvamme dinosauruksista suomupeitteisistä matelijoista lintumaisiksi, höyhenpukuisiksi eläimiksi.

Sinosauropteryx oli ensimmäinen löydetty höyhenpeitteinen dinosaurus (1996) — pieni peto, jonka ympärillä näkyi selvä untuvamainen höyhenkehä. Vieläpä sen höyhenten väri on saatu selville fossiileista säilyneiden pigmenttirakeiden avulla: sillä oli punaruskea ja valkoinen raidallinen häntä. Microraptor oli vielä hämmästyttävämpi: pieni höyhendinosaurus, jolla oli lentosulat kaikissa neljässä raajassa — käytännössä neljä siipeä. Se liiteli todennäköisesti puusta puuhun, ja sen höyhenet olivat kiiltävän mustat, sinertävän metallinhohtoiset.

Höyhenet eivät rajoittuneet pikkupetoihin. Yutyrannus, yhdeksänmetrinen tyrannosauroidi, oli osittain höyhenpeitteinen — todiste siitä, että myös suuret pedot saattoivat olla höyhenpukuisia ainakin osittain. Kuuluisa Velociraptor, joka eli myöhemmin Mongoliassa, oli sekin höyhenpeitteinen: sen kyynärluusta on löydetty kohoumat, joihin lentosulat olivat kiinnittyneet, aivan kuten nykylinnuilla. Todellinen Velociraptor oli vain kalkkunan kokoinen, noin kahden metrin pituinen ja höyhenpukuinen — kaukana elokuvien suomupeitteisistä hirviöistä. Kaikki tämä vahvistaa saman johtopäätöksen: linnut ovat dinosauruksia, ja dinosaurukset elävät yhä keskuudessamme höyhenpukuisina.

Jehol-biotan merkitys ei rajoitu höyheniin. Kiinan poikkeukselliset kerrostumat ovat säilyttäneet kokonaisen ekosysteemin: höyhendinosaurusten lisäksi varhaisia lintuja kuten Confuciusornis, pieniä nisäkkäitä, hyönteisiä, kaloja ja varhaisia kukkakasveja. Näin liitukauden Kiina tarjoaa harvinaisen tarkan ikkunan siihen, miltä varhaisliitukauden metsä todella näytti — höyhenpukuisine petoineen ja ensimmäisine kukkineen. Se on yksi syy, miksi 1990-luku muutti dinosaurustutkimuksen: yhtäkkiä nähtiin, että dinosaurukset olivat värikkäitä, höyhenpeitteisiä ja lintumaisia eläimiä, eivät suomupeitteisiä hirviöitä.

Höyhenten alkuperäinen tehtävä ei ollut lentäminen. Pienillä dinosauruksilla höyhenet eristivät lämpöä ja toimivat näyttöeliminä, aivan kuten linnun kirkkaat sulat houkuttelevat kumppania. Vasta myöhemmin, kun tietyillä pienillä pedoilla höyhenpeite kehittyi riittävän suureksi ja jäykäksi, siitä tuli lentämisen väline. Näin lentokyky syntyi ikään kuin vahingossa piirteestä, joka oli alun perin kehittynyt aivan muuhun tarkoitukseen — ja tämä avasi linnuille tien selviytyä katastrofista, joka tuhosi niiden jättiläissukulaiset.

Taivaan jättiläiset — liitukauden lentoliskot

Liitukaudella lentoliskot saavuttivat käsittämättömät mittasuhteet. Triaskauden metrin siipivälisistä pioneereista oli kehittynyt kaikkien aikojen suurimpia lentäviä eläimiä. Samalla monet vanhat, hampailliset lentoliskoryhmät katosivat, ja tilalle nousivat hampaattomat, usein näyttävästi harjapäiset muodot.

Quetzalcoatlus northropi oli kaikkien aikojen suurin lentänyt eläin. Sen siipien kärkiväli oli 10–11 metriä — saman verran kuin pienellä lentokoneella. Seisaaltaan se oli kirahvin korkuinen, noin viisi metriä, ja painoi arviolta 200–250 kiloa. Quetzalcoatlus kuului azhdarchidien ryhmään, ja se saalisti todennäköisesti myös maassa kävellen, napsien pieniä eläimiä pitkällä nokallaan kuin jättimäinen haikara. Ilmaan noustessaan se käytti todennäköisesti kaikkia neljää raajaansa ponnistukseen ja liiteli sitten nousuvirtauksilla valtavia matkoja.

On lähes uskomatonta, että näin suuri eläin ylipäätään pystyi lentämään. Salaisuus oli äärimmäisessä keveydessä: Quetzalcoatluksen luut olivat onttoja ja paperinohuita, ja koko eläimen paino jäi kirahvin kokoon nähden hämmästyttävän pieneksi. Tuoreiden tutkimusten mukaan azhdarchidit eivät todennäköisesti pyydystäneet kalaa lennosta, kuten aiemmin ajateltiin, vaan kävelivät maassa tehokkaasti nelijalkaisina ja saalistivat pieniä eläimiä — sammakoita, liskoja, nisäkkäitä ja jopa pieniä dinosauruksia — kuten jättimäiset haikarat. Kokonsa puolesta Quetzalcoatlus oli itse käytännössä turvassa kaikilta pedoilta; se oli oman maailmansa kiistaton taivaan ja tasangon jättiläinen.

Pteranodon on tunnetuin kaikista lentoliskoista. Sen siipien kärkiväli oli 6–7 metriä, ja sen taaksepäin osoittava luinen pääharja on yksi dinosaurusajan ikonisimmista muodoista. Pteranodon oli hampaaton merilentolisko, joka liiteli valtamerten yllä ja pyydysti kaloja pinnasta — hieman kuin nykyinen albatrossi. Sitä tunnetaan poikkeuksellisen hyvin, sillä sen fossiileja on löydetty satoja Pohjois-Amerikan liitukautisista merikerrostumista.

Pteranodonin pääharjasta on kiistelty pitkään. Uroksilla se oli suuri ja taaksepäin osoittava, naarailla pieni ja pyöreä — tämä ero sukupuolten välillä viittaa siihen, että harja oli ennen kaikkea näyttöelin, jolla urokset houkuttelivat naaraita ja kilpailivat keskenään. Pteranodon eli valtameren yllä ja pesi todennäköisesti rannikkokallioilla suurina yhdyskuntina, hieman kuin nykyiset merilinnut. Se ei voinut laskeutua veteen ja nousta uudelleen lentoon vaivatta, joten se poimi kalat pinnasta lennossa. Monet Pteranodon-fossiilit on löydetty juuri merikerrostumista, mikä kertoo, että osa niistä hukkui merelle — kaukana rannikon turvasta.

Tupandactylus oli näyttävimpiä kaikista lentoliskoista. Tällä brasilialaisella lajilla oli valtava, luisen kehyksen ja pehmytkudoksen muodostama pääharja, joka kohosi korkealle pään yläpuolelle. Harja oli todennäköisesti kirkkaanvärinen ja toimi näyttöeliminä lajitovereiden houkuttelemiseen — hieman kuin riikinkukon pyrstö. Tupandactylus kuului tapejaridien ryhmään ja söi todennäköisesti hedelmiä ja siemeniä.

Tapejara oli Tupandactyluksen pienempi sukulainen, sekin Brasiliasta, ja sillä oli oma erikoinen, pystysuora pääharjansa. Tapejaridit olivat monipuolinen ryhmä, joka oli erikoistunut erilaisiin ravintolähteisiin, ja niiden näyttävät harjat kertovat siitä, että lentoliskojen sosiaalinen elämä ja parittelunäytökset olivat todennäköisesti monimutkaisia.

Nämä brasilialaiset lentoliskot tunnetaan poikkeuksellisen hyvin, koska niitä on säilynyt Brasilian Araripe-altaan hienojakoisissa kerrostumissa, joissa myös pehmytkudokset ovat säilyneet. Näiden fossiilien ansiosta tiedetään, että harjat eivät olleet pelkkää luuta vaan suureksi osaksi pehmeää, sarveisainesta muistuttavaa kudosta, joka kohosi luisen ytimen varaan. Tällaiset harjat olivat todennäköisesti kirkkaanvärisiä ja näkyivät kauas — täydellinen mainos lajitovereille. Ne osoittavat, että liitukauden taivas ei ollut vain toiminnallinen vaan myös näyttävä: sitä koristivat värikkäät, koristeelliset lentäjät, jotka kilpailivat huomiosta aivan kuten nykyiset linnut.

Nyctosaurus oli näistä kaikista omalaatuisin. Tällä pienellä merilentoliskolla oli pään päällä valtava, poronsarvia muistuttava harja, joka saattoi olla eläintä itseään pidempi. Harjan tarkoituksesta on kiistelty — kenties se kannatteli purjemaista ihopoimua tai toimi pelkkänä näyttöeliminä. Nyctosaurus osoittaa, kuinka äärimmäisiin ja oudoiltakin näyttäviin muotoihin lentoliskojen kehitys ehti liitukauden loppuun mennessä.

Liitukauden lentoliskoista kannattaa panna merkille yksi suuri muutos: hampaalliset lajit katosivat vähitellen, ja tilalle nousivat hampaattomat, usein nokkaiset muodot. Samalla monet pienet lentoliskolajit hävisivät — mahdollisesti siksi, että linnut alkoivat kilpailla niiden kanssa samoista elinympäristöistä ja ravinnosta. Liitukauden loppuun mennessä taivasta hallitsivat siis pääasiassa jättimäiset azhdarchidit kuten Quetzalcoatlus, kun taas pienempien lentäjien lokeron olivat vallanneet linnut. Näin lentoliskojen 150 miljoonaa vuotta kestänyt valtakausi kaventui vähitellen jo ennen suurta sukupuuttoa, joka lopulta vei viimeisetkin niistä.

Merten valtiaat — mosasaurusten aika

Liitukauden meret olivat aivan erilaiset kuin jurakaudella. Jurakauden delfiinimäiset ichthyosaurukset olivat kadonneet jo noin 90 miljoonaa vuotta sitten, ennen kauden loppua. Niiden tilalle nousivat merten uudet valtiaat: mosasaurukset. Ne eivät olleet kaloja eivätkä dinosauruksia vaan valtavia meriliskoja, jotka olivat kehittyneet maalla eläneistä liskoista ja palanneet takaisin mereen.

Ichthyosaurusten katoaminen jo keskellä liitukautta on kiinnostava tarina sinänsä. Nämä delfiinimäiset merimatelijat olivat hallinneet meriä satoja miljoonia vuosia, mutta noin 90 miljoonaa vuotta sitten ne hävisivät. Syyksi epäillään merten voimakkaita ympäristönmuutoksia ja niiden hidasta sopeutumista uusiin oloihin, jolloin nopeammin monipuolistuvat kalat ja uudet matelijat ottivat niiden paikan. Näin syntyi ekologinen tyhjiö, jonka mosasaurukset täyttivät — tämä on hyvä muistutus siitä, että meretkin kokivat oman "vartion vaihtonsa" kesken dinosaurusten aikakauden.

Mosasaurus hoffmanni oli liitukauden merien ehdoton huippupeto. Se kasvoi jopa 12–13 metriä pitkäksi, ja sen leuat olivat nivelletyt niin, että se pystyi nielemään suuria saaliita lähes kokonaisina — samaan tapaan kuin käärme. Mosasauruksella oli jopa toinen hammasrivi kitalaessa, joka esti saaliin liukumasta karkuun. Se ui voimakkaalla, evämäisellä pyrstöllään ja saalisti kaloja, kilpikonnia, ammoniitteja ja jopa toisia merimatelijoita. Mosasauruksen fossiili oli itse asiassa yksi ensimmäisistä, joiden perusteella tiedemiehet 1700-luvun lopulla oivalsivat, että lajeja oli voinut kuolla sukupuuttoon.

Mosasaurusten tarina on evoluution kannalta hämmästyttävä. Ne polveutuivat maalla eläneistä liskoista, jotka olivat läheistä sukua nykyisille varaaneille ja käärmeille. Vain muutamassa miljoonassa vuodessa nämä liskot muuttuivat täydellisiksi merieläimiksi: niiden raajat lyhenivät räpylöiksi, häntä leveni voimakkaaksi työntimeksi ja koko ruumis virtaviivaistui. Ne valtasivat meret niin nopeasti ja tehokkaasti, että niistä tuli liitukauden loppupuolen kiistattomat merten valtiaat. Mosasaurukset myös synnyttivät eläviä poikasia vedessä, aivan kuten ichthyosaurukset ennen niitä — merielämä oli sitonut ne veteen niin täysin, etteivät ne enää voineet nousta rannalle munimaan.

Tylosaurus oli toinen jättimäinen mosasaurus, joka saattoi kasvaa vieläkin pidemmäksi. Sillä oli pitkä, luja kuono, jota se saattoi käyttää saaliin puskemiseen tai lajitovereiden voimainkoetuksissa. Tylosauruksen mahan sisällöstä on löydetty kaloja, haita, lintuja ja jopa toisia mosasauruksia — todiste siitä, että se oli monipuolinen ja peloton saalistaja, joka hallitsi Pohjois-Amerikan halki kulkenutta sisämerta.

Tylosaurus ja Mosasaurus eivät olleet ainoat suuret meriliskot — mosasaurusten ryhmä oli liitukauden lopulla hämmästyttävän monimuotoinen. Osa lajeista oli erikoistunut murskaamaan simpukoita ja ammoniitteja litteillä hampaillaan, osa jahtasi nopeita kaloja, ja osa kasvoi valtavan suureksi huippupedoiksi. Ne olivat vallanneet käytännössä kaikki merten ekologiset lokerot, jotka ichthyosaurukset ja osa plesiosauruksista olivat jättäneet tyhjiksi. Tämä nopea monipuolistuminen muutamassa miljoonassa vuodessa on jälleen yksi osoitus siitä, kuinka tehokkaasti elämä täyttää tyhjät paikat — ja kuinka lyhyessä ajassa kokonainen eläinryhmä voi nousta merten valtiaiksi.

Elasmosaurus edusti aivan toisenlaista elämäntapaa. Tämä pitkäkaulainen plesiosaurus oli jopa 11–13 metriä pitkä, ja sen kaula yksin muodosti yli puolet koko ruumiin pituudesta. Kaulassa oli peräti 72 nikamaa — enemmän kuin millään muulla tunnetulla eläimellä. Elasmosaurus ui rauhallisesti neljällä suurella räpylällään ja käytti pitkää kaulaansa napatakseen kaloja parvista huomaamattomasti. Kuuluisasti sen luuranko koottiin aikoinaan vahingossa väärinpäin, pää hännän tilalle — virhe, joka johti kiivaaseen tieteelliseen kiistaan.

Tämä kuuluisa erehdys sattui 1800-luvun "luusotien" aikana, kun kaksi kilpailevaa tutkijaa kilpaili dinosaurusten nimeämisestä. Toinen heistä kokosi Elasmosauruksen luurangon pää hännän päähän, koska ei uskonut minkään eläimen kaulan voivan olla niin pitkä. Virhe paljastui ja johti julkiseen nöyryytykseen — tapaus jäi elämään paleontologian historian tunnetuimpana möhläyksenä. Elasmosauruksen todellinen kaula oli kuitenkin täyttä totta: sen 72 nikamaa tekivät siitä yhden oudoimmista koskaan eläneistä olennoista. Kaula oli todennäköisesti melko jäykkä, ja eläin käytti sitä hiipiäkseen kalaparven alapuolelle ja napatakseen saaliin nopealla liikkeellä.

Archelon oli kaikkien aikojen suurin merikilpikonna — jopa neljä metriä pitkä ja yli kaksi tonnia painava. Toisin kuin nykyisillä kilpikonnilla, sillä ei ollut kiinteää kilpeä vaan nahkainen, luuribojen tukema selkä, hieman kuin nykyisellä nahkakilpikonnalla. Archelon ui avomerellä ja söi todennäköisesti pehmeitä eläimiä kuten meduusoja ja mustekaloja. Se muistuttaa, että liitukauden meret olivat täynnä myös tuttuja ryhmiä — kilpikonnia, haita ja luukaloja — jotka elivät jättiläismatelijoiden rinnalla.

Liitukauden merissä ui myös valtavia luukaloja. Xiphactinus oli jopa kuusimetrinen petokala, jonka fossiileista on löydetty kokonainen, lähes kaksimetrinen kala niellyt sisällään — todiste ahneesta viimeisestä ateriasta, joka koitui pedon kohtaloksi. Meriä halkoivat myös haita muistuttavat pedot ja kalaparvet, aivan kuten nykyisin. Tämä tekee liitukauden meristä sekä vieraan että tutun: pintavedessä ui tuttuja kaloja ja kilpikonnia, mutta niiden yllä liiteli lentoliskoja ja niiden joukossa saalisti valtavia meriliskoja, joita ei ole enää olemassa.

Levoton maailma — tulivuoret, meret ja monsuunit

Liitukauden maailma oli kaikkea muuta kuin muuttumaton. Sen kuluessa mantereet liikkuivat, meret nousivat ja laskivat, ja ilmasto vaihteli lämpöhuipuista viileämpiin jaksoihin. Aivan kauden lopulla maailma oli monella tapaa jo levottomassa tilassa, ennen kuin viimeinen isku annettiin taivaalta.

Kauden viimeisinä vuosisatoina Intian alueella purkautui yksi maapallon historian suurimmista tulivuoritapahtumista, Dekkanin basalttipurkaukset. Laavavuodot peittivät valtavan alueen — yli 500 000 neliökilometriä, laajemmin kuin puolet Suomesta — ja purkaukset pumppasivat ilmakehään suuria määriä hiilidioksidia ja rikkiyhdisteitä. Näiden purkausten keskellä eli omalaatuisia intialaisia dinosauruksia: petoeläin Rajasaurus sekä titanosaurit Isisaurus ja Jainosaurus. Monet tutkijat uskovat, että Dekkanin purkaukset olivat jo horjuttaneet maailman ekosysteemejä ennen kuin asteroidi antoi lopullisen kuoliniskun.

Suuren osan liitukaudesta ilmasto oli lämmin ja tasainen, ja keskellä kautta, noin 90 miljoonaa vuotta sitten, koettiin lämpöhuippu, jolloin maapallo oli kuumimmillaan koko dinosaurusten aikana. Merenpinta oli jopa 200 metriä nykyistä korkeammalla, koska napajäätiköitä ei ollut. Tämän vuoksi laajat matalat sisämeret peittivät mantereita: Pohjois-Amerikan halki kulki pohjoisesta etelään Western Interior Seaway, joka jakoi mantereen kahtia kahdeksi erilliseksi maa-alueeksi. Näissä lämpimissä matalissa merissä kukoistivat rudistisimpukat, jotka rakensivat riuttoja korallien tapaan.

Mantereiden liikkuessa myös ilmastovyöhykkeet muuttuivat, ja monsuunit toivat laajoille alueille voimakkaita sadekausia. Tämä muuttuva, monimuotoinen maailma oli dinosaurusten viimeinen valtakunta — rikas ja kukoistava, mutta jo valmiiksi jännitteinen.

Juuri tämä tekee liitukauden lopusta tieteellisesti niin kiinnostavan. Vuosikymmenten ajan on kiistelty siitä, olivatko dinosaurukset jo taantumassa ennen asteroidin iskua vai kukoistivatko ne loppuun asti. Osa tutkijoista katsoo, että Dekkanin purkaukset ja ilmaston vaihtelut olivat jo heikentäneet ekosysteemejä, jolloin asteroidi antoi vain lopullisen kuoliniskun jo horjuvalle maailmalle. Toiset korostavat, että dinosaurukset olivat yhä monimuotoisia ja menestyviä iskun hetkellä, ja että ilman asteroidia ne olisivat mitä todennäköisimmin jatkaneet valtakauttaan. Totuus on todennäköisesti näiden välissä: maailma oli levottomassa mutta ei suinkaan kuolevassa tilassa, kun kohtalo saapui taivaalta.

Aikakauden loppu — maailma muutoksen partaalla

Noin 66 miljoonaa vuotta sitten liitukauden kukoistava maailma oli huipussaan. Kukkivilla tasangoilla laidunsi valtavia hadrosauruslaumoja, Tyrannosaurus hallitsi pohjoisia metsiä, mosasaurukset kiitivät merissä ja jättiläislentoliskot liitelivät taivaalla. Mikään ei ennakoinut, että tämä 165 miljoonaa vuotta kestänyt dinosaurusten valtakausi oli päättymässä muutamassa hetkessä.

Sitten taivaalle ilmestyi valopiste. Noin 10–15 kilometrin levyinen asteroidi lähestyi maapalloa, ja sen isku nykyisen Meksikon Jukatanin niemimaalle muuttaisi kaiken. Se päätti dinosaurusten aikakauden ja pyyhki pois valtaosan maapallon elämästä. Vain harvat selvisivät — ja yksi niistä oli dinosaurusten oma haara, linnut, jotka jatkavat heidän sukuaan yhä tänään.

On lohdullista ajatella, että dinosaurukset eivät koskaan täysin kadonneet. Joka kerta kun näet linnun — varpusen, lokin tai kanan — katselet dinosauruksen suoraa jälkeläistä. Se pieni, höyhenpukuinen haara, joka oli kehittynyt liitukauden metsissä, oli riittävän pieni ja sopeutuva selviytyäkseen katastrofista, joka tuhosi sen jättiläissukulaiset. Näin liitukauden loppu ei ollutkaan pelkkä loppu vaan myös uuden aikakauden alku — maailman, jossa nisäkkäät ja linnut jakaisivat vallan keskenään.

Tämä oli liitukauden viimeinen tavallinen hetki, nähtynä maan pinnalta. Se, mitä seuraavaksi tapahtui — itse isku, lämpöpulssi, ydintalvi, ravintoketjujen romahdus ja se, ketkä lopulta selvisivät — on niin suuri tarina, että se ansaitsee kokonaan oman lukunsa.