William Buckland

Oxfordin yliopiston ensimmäinen geologian lehtori oli yhtä aikaa pappi, tiedemies ja aikansa värikkäimpiä persoonia. William Buckland (1784–1856) antoi vuonna 1824 ensimmäisenä maailmassa dinosaurukselle tieteellisen nimen — ja muutti samalla pysyvästi käsityksen siitä, millaisia eläimiä maapallolla oli joskus elänyt.

Englantilainen Stonesfieldin kylä Oxfordin lähellä ei näytä paikalta, jossa tieteen historiaa tehdään. Sen kalkkikivilouhoksista oli kuitenkin kaivettu vuosien mittaan jättiläismäisiä, käsittämättömiä luita, joita kukaan ei osannut selittää. Niitä pidettiin milloin minkäkin olennon jäänteinä, ja monet niistä päätyivät kuriositeetteina yksityiskokoelmiin. Vasta 1820-luvun alussa nämä luut joutuivat erään oxfordilaisen papin ja geologin järjestelmälliseen tutkimukseen — ja silloin niiden todellinen merkitys alkoi vihdoin paljastua.

William Buckland yhdisti työssään kaksi asiaa, joiden usein kuvitellaan olevan ristiriidassa: syvän kristillisen vakaumuksen ja terävän, ennakkoluulottoman tieteellisen uteliaisuuden. Aikalaistensa silmissä hän oli yhtä aikaa kunnioitettu oppinut ja hykerryttävän eriskummallinen hahmo. Hän luennoi teatraalisen vauhdikkaasti, teki kenttätyötä yllään akateeminen kaapu ja kuului maistaneen lähes jokaista eläinlajia, jonka eteensä sai. Juuri tämä rajaton uteliaisuus teki hänestä sekä unohtumattoman persoonan että dinosaurustutkimuksen tärkeän uranuurtajan.

Pappi, joka rakastui kiviin

Lapsuus Devonin louhoksilla

Buckland syntyi vuonna 1784 Axminsterin pikkukaupungissa Devonin kreivikunnassa, jossa hänen isänsä toimi kirkkoherrana. Hän oli perheen vanhin poika ja kasvoi keskellä poikkeuksellisen fossiilirikasta maaperää. Lähistön kalkkikivi- ja liaslouhokset olivat täynnä ammoniitteja, simpukoita ja muita kivettymiä, joita oli helppo löytää. Bucklandin isä oli kiinnostunut teiden kunnostamisesta ja otti pojan usein mukaansa kävelyretkilleen, joilla he keräsivät yhdessä kivettyneitä kierukoita ja kuoria. Näin fossiilit tulivat tutuiksi jo aivan pienelle lapselle, osana jokapäiväistä elämää eikä kaukaisina kuriositeetteina. Ne olivat hänelle kiinnostavia arvoituksia, joita saattoi pidellä omassa kädessään ja pohtia rauhassa.

Oxfordiin ja papiksi

Lyhyen yksityisopetuksen ja koulunkäynnin jälkeen Buckland sai stipendin Oxfordin Corpus Christi Collegeen vuonna 1801. Hän suoritti yliopistossa tutkinnon klassisista kielistä ja teologiasta, valittiin myöhemmin collegen jäseneksi ja vihittiin papiksi. Pappeus oli tuohon aikaan luonteva väylä akateemiseen uraan ja antoi vakaan toimeentulon, joten ratkaisu ei ollut epätavallinen. Opintojensa ohella Buckland kuunteli innokkaasti mineralogian ja anatomian luentoja, jotka kiinnostivat häntä enemmän kuin moni muu oppiaine. Vapaa-aikaa jäi runsaasti, ja hän käytti sen geologisiin retkiin sekä fossiilien keräämiseen eri puolilla Britanniaa. Vähitellen luonnonhistoriasta tuli hänen elämänsä todellinen keskus.

Geologian ensimmäinen lehtori

Vuonna 1818 Oxfordiin perustettiin uusi geologian lukijanvirka, ja William Bucklandista tuli yliopiston ensimmäinen geologian lehtori. Asema antoi hänelle mahdollisuuden tehdä tästä uudesta tieteenalasta tunnettua ja arvostettua. Hän matkusti laajasti sekä Britanniassa että Manner-Euroopassa, tapasi muita johtavia tiedemiehiä ja toi yliopistolle arvokkaita kivi- ja fossiilikokoelmia. Hänen luentonsa olivat poikkeuksellisen eläväisiä, ja ne vetivät runsaasti kuulijoita aikana, jolloin geologia oli vasta muotoutumassa varsinaiseksi tieteeksi. Buckland osasi tehdä kallioista ja luista jännittäviä tarinoita, jotka jäivät kuulijoiden mieleen. Hänen innostuksensa tarttui helposti opiskelijoihin ja kollegoihin.

Megalosaurus — ensimmäinen dinosaurus

Stonesfieldin oudot luut

Noin vuodesta 1815 alkaen Buckland hankki itselleen suuria luita Stonesfieldin kalkkikivilouhoksesta Oxfordin lähistöltä. Joukossa oli reisiluu, useita nikamia, solisluu sekä runsaan kahdentoista sentin pala alaleukaa, jossa oli yhä paikallaan suuria, veitsenmäisiä hampaita. Hän ymmärsi heti, että kyseessä oli jotakin tavanomaisesta poikkeavaa. Buckland antoi nuoren fossiilikeräilijän ja taitavan piirtäjän Mary Morlandin piirtää luut tarkasti ja kierrätti kuvia kollegoilleen ympäri Eurooppaa. Kukaan ei kuitenkaan osannut sanoa, mikä eläin oikein oli kyseessä, sillä luut olivat aivan liian suuria mihinkään tunnettuun matelijaan. Arvoituksen ratkaiseminen vaati lopulta vuosien työn.

Suuri lisko saa nimen

Vuonna 1824 William Buckland esitteli löytönsä Lontoon geologisen seuran kokouksessa, jonka puheenjohtajana hän tuolloin toimi. Paperissaan hän kuvasi luut suunnattoman matelijan jäänteiksi ja nimesi eläimen Megalosaurukseksi, ”suureksi liskoksi”. Hän arvioi sen pitkäksi, petomaiseksi lihansyöjäksi, joka oli aikoinaan ollut kammottava saalistaja. Tämä oli ensimmäinen tieteellinen kuvaus dinosauruksesta, vaikka sanaa ”dinosaurus” ei vielä ollut keksitty. Sen loi vasta anatomi Richard Owen lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1842. Bucklandin Megalosaurus jäi kuitenkin historiaan ensimmäisenä tieteelle nimettynä dinosauruksena.

Mary Morlandin osuus

Megalosaurus-paperin tarkat kuvitukset piirsi Mary Morland, lahjakas piirtäjä ja innokas fossiilikeräilijä. Hän oli kuvittanut myös ranskalaisen Georges Cuvierin ja geologi William Conybearen teoksia, joten tieteellisen kuvituksen tekeminen oli hänelle tuttua ja luontevaa. Vuonna 1825 Morlandista tuli rouva Buckland. Häiden jälkeinen, lähes vuoden mittainen häämatka kulki halki Euroopan tieteellisten merkkipaikkojen ja kuuluisien geologien luona. Mary jatkoi miehensä tieteellisen työn avustamista koko avioliiton ajan, ja pariskunta sai yhdeksän lasta. Heidän poikansa Frank Buckland nousi myöhemmin itsekin tunnetuksi luonnontutkijaksi.

Tiedemies, joka tutki kaikkea

Kirkdalen hyeenaluola

Buckland tutki 1820-luvun alussa Kirkdalen luolaa Yorkshiressa, jonka pohjalta oli löytynyt valtava määrä monenlaisten eläinten luita. Monet aikalaiset olettivat luiden huuhtoutuneen sinne suuressa raamatullisessa vedenpaisumuksessa. Buckland osoitti luiden kuluneisuutta ja niissä näkyviä jälkiä huolellisesti tarkastelemalla, että luola oli tosiasiassa ollut esihistoriallinen hyeenoiden pesä, jonne pedot olivat raahanneet saaliinsa. Tutkimus näytti vakuuttavasti, kuinka tiede voi rekonstruoida kaukaisia, kadonneita tapahtumia pelkkien jäänteiden avulla. Työ herätti laajaa huomiota, ja siitä William Bucklandille myönnettiin Royal Societyn arvostettu Copley-mitali vuonna 1822. Se oli yksi hänen uransa merkittävimmistä tunnustuksista.

Koprolitit ja ruokavalion arvoitus

Buckland keksi vuonna 1835 termin koprolitti, joka tarkoittaa kivettynyttä eläimen ulostetta. Osin Mary Anningin kanssa Lyme Regisin rannalla tehdyillä fossiiliretkillä hän oli alkanut epäillä, että tietyt oudot, kierteiset kivettymät eivät olleet kasveja tai pelkkiä kiviä. Tarkemman tutkimisen jälkeen kävi ilmi, että ne todella olivat muinaisten eläinten ulostetta. Havainto oli arvokkaampi kuin miltä se ensin kuulostaa. Koprolitit paljastivat, mitä esihistorialliset eläimet olivat todella syöneet, ja avasivat ikkunan kadonneiden ekosysteemien ravintoketjuihin. Näin pienikin yksityiskohta saattoi kertoa suuren tarinan menneestä maailmasta.

Värikäs persoona

Buckland tunnettiin laajalti eriskummallisuudestaan, ja monet aikalaistarinat liittyvät juuri häneen. Hän teki kenttätyötä yllään akateeminen kaapu, luennoi vauhdikkaan teatraalisesti ja kuului maistaneen lähes jokaista eläinlajia hiiristä krokotiiliin — tapaa hän itse kutsui ”zoofagiaksi”. Osa aikalaisista piti tätä pelkkänä huvinhakuna ja kummallisuutena. Sama rajaton uteliaisuus teki hänestä kuitenkin myös terävän ja ennakkoluulottoman tutkijan, joka ei pelännyt haastaa vallitsevia käsityksiä. Hänen kotinsa oli täynnä fossiileja, eläviä eläimiä ja mitä erilaisimpia kummallisuuksia. Vieraat muistivat käyntinsä Bucklandin luona pitkään.

Tiede ja Raamattu

William Buckland eli aikana, jolloin geologian uudet löydöt alkoivat haastaa perinteisen, raamatullisen käsityksen maapallon nuoresta iästä. Pappina ja tiedemiehenä hän koki erityisen tärkeäksi sovittaa nämä kaksi maailmankuvaa yhteen sen sijaan, että olisi asettanut ne vastakkain. Buckland kannatti niin sanottua aukkoteoriaa, jonka mukaan Ensimmäisen Mooseksen kirjan sana ”alussa” kätki sisäänsä määrittelemättömän, hyvin pitkän ajanjakson. Tämän ajan kuluessa maapallolla olisi ehtinyt tapahtua paljon ennen nykyisen luomakunnan syntyä. Näin geologinen syväaika ja Raamattu eivät hänen mielestään olleet ristiriidassa. Ajattelutapa oli aikanaan yleinen keino yhdistää usko ja uusi tiede.

Aluksi Buckland uskoi löytäneensä geologisesta aineistosta suoria todisteita raamatullisesta vedenpaisumuksesta ja kirjoitti tästä vuonna 1823 laajalti luetun menestyskirjan. Teos teki hänestä tunnetun myös tiedepiirien ulkopuolella. Geologian edistyessä seuraavan vuosikymmenen aikana hän kuitenkin alkoi epäillä omia johtopäätöksiään. Vähitellen Buckland muutti kantaansa eikä enää väittänyt, että yksittäinen suuri tulva selittäisi kaikki havaitut maakerrostumat. Tämä valmius muuttaa mieltä uusien todisteiden edessä kuvasti hänen tieteellistä rehellisyyttään. Hän asetti havainnot oman aiemman teoriansa edelle.

1830-luvun lopulla Buckland tutustui sveitsiläisen Louis Agassizin esittämään jääkausiteoriaan, joka teki häneen suuren vaikutuksen. Hän tajusi, että monet maaston piirteet — kuten siirtolohkareet ja uurteiset kalliopinnat — selittyivät paremmin laajalla muinaisella jäätiköitymisellä kuin vedenpaisumuksella. Buckland alkoi aktiivisesti edistää tätä uutta tulkintaa. Hänestä tuli yksi ensimmäisistä tutkijoista Englannissa, jotka tunnistivat ja tunnustivat menneen jääkauden selvät jäljet. Muutos oli jälleen todiste siitä, että hän oli valmis seuraamaan todisteita sinne, minne ne johtivat. Tämä teki hänestä uskottavan tutkijan myös niiden silmissä, jotka eivät jakaneet hänen uskonnollista vakaumustaan.

Westminsterin dekaani ja viimeiset vuodet

Vuonna 1845 Buckland nimitettiin Westminsterin dekaaniksi, mikä oli yksi Englannin kirkon arvostetuimmista viroista. Asema yhdisti arvokkaalla tavalla hänen pitkän kirkollisen ja tieteellisen uransa. Dekaanina hän jatkoi yhä geologista työtään ja kokoelmiensa kartuttamista, vaikka hallinnolliset tehtävät veivät paljon aikaa. Buckland oli tuolloin yksi maan tunnetuimmista tiedemiehistä, ja häntä kunnioitettiin laajalti. Hänen kaksoisroolinsa pappina ja geologina oli aikalaisille luonteva yhdistelmä. Vasta myöhemmät sukupolvet alkoivat nähdä tieteen ja uskonnon vahvemmin erillisinä.

Vuoteen 1850 mennessä Bucklandin terveys oli sairauden myötä vakavasti heikentynyt, ja hänen oli vetäydyttävä julkisesta elämästä Islipiin. Sairaus rajoitti pahasti hänen toimintakykyään elämän viimeisinä vuosina. William Buckland kuoli 14. elokuuta 1856, 72 vuoden ikäisenä, pitkän ja poikkeuksellisen monipuolisen elämäntyön päätteeksi. Hän jätti jälkeensä laajat kokoelmat sekä joukon oppilaita, jotka jatkoivat geologian kehittämistä. Hänen kuolemansa päätti yhden varhaisen paleontologian värikkäimmistä urista. Aikalaiset muistivat hänet sekä terävänä tutkijana että lämminhenkisenä ja hauskana persoonana.

Bucklandin hautapaikasta kerrotaan tarina, joka tuntuu sopivan juuri geologille. Kun hautaa alettiin kaivaa, maan alta paljastui yllättäen kova kerros jurakautista kalkkikiveä. Kerros oli niin luja, että se oli räjäytettävä auki, ennen kuin hautaaminen oli mahdollista. Aikalaiset hymyilivät tarinalle: tuntui kuin Buckland olisi valinnut leposijansa viimeiseksi leikinlaskukseen. Hän pääsi lepäämään keskelle sitä samaa kiviainesta, jota oli koko ikänsä tutkinut. Tarina kuvastaa hyvin sitä lämmintä huumoria, joka hänen muistoonsa liittyi.

Buckland paleontologian historiassa

Megalosauruksen nimeäminen vuonna 1824 oli koko paleontologian historian käännekohta. Se osoitti ensimmäistä kertaa tieteellisesti, että maapallolla oli joskus elänyt jättiläismäisiä matelijoita, jotka eivät muistuttaneet mitään nykyistä eläintä. Pian tämän jälkeen Gideon Mantell kuvasi Iguanodonin, ja vähitellen tunnettuja muinaismatelijoita kertyi lisää. Kun Richard Owen yhdisti nämä eläimet Dinosauria-ryhmäksi vuonna 1842, Bucklandin Megalosaurus oli koko ryhmän ensimmäinen tunnettu jäsen. Näin hänen työnsä loi pohjan kaikelle myöhemmälle dinosaurustutkimukselle. Ilman tätä alkua kuva muinaisesta elämästä olisi rakentunut paljon hitaammin.

William Buckland osoitti omalla elämällään, että tiede ja usko saattoivat hänen ajattelussaan kulkea käsi kädessä. Hän osoitti myös, että huolellinen ja ennakkoluuloton havainnointi pystyy rekonstruoimaan kokonaisia kadonneita maailmoja pelkkien luunsirujen ja kivien avulla. Hänen keräämänsä laajat kokoelmat muodostavat yhä tänäkin päivänä Oxfordin yliopiston luonnonhistoriallisen museon perustan. Kokoelmat ovat edelleen tutkijoiden käytössä. Bucklandin menetelmällinen ote vaikutti voimakkaasti siihen, millaisiksi geologia ja paleontologia tieteinä kehittyivät. Hänen perintönsä elää sekä museoissa että itse tieteenalan menetelmissä.

Nykyään William Bucklandia muistetaan sekä ensimmäisen dinosauruksen nimeäjänä että yhtenä tieteenhistorian värikkäimmistä hahmoista. Hänen tarinansa yhdistää harvinaisella tavalla vakavan tieteen, syvän uskon ja aidon, lapsenomaisen uteliaisuuden. Buckland ei pelännyt vaikuttaa erikoiselta, jos se palveli tiedon etsintää. Juuri tämä rohkeus teki hänestä uranuurtajan, joka avasi tien lukemattomille myöhemmille dinosaurustutkijoille. Hänen elämänsä muistuttaa siitä, että tärkeät löydöt syntyvät usein juuri rajattomasta uteliaisuudesta. Buckland on yhä yksi paleontologian historian rakastetuimmista hahmoista.

Muut paleontologian pioneerit

William Buckland kuului tutkijasukupolveen, joka loi paleontologian perustan 1700- ja 1800-luvuilla. Tutustu muihin tämän aikakauden uranuurtajiin: