Saltasaurus loricatus – Saltan lisko – panssaroitu pikkutitanosauri
Dino-kortti:
- Nimi: Saltasaurus loricatus
- Suomeksi: Saltan lisko
- Nimen merkitys: ”Saltan panssaroitu lisko” (suku viittaa Argentiinan Saltan provinssiin; lajinimi loricatus on latinaa = ”panssaroitu”, sanasta lorica = haarniska)
- Eli: Myöhäinen liitukausi (kampani–maastrichtkausi), noin 70 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Argentiina (Saltan provinssi, Lechon muodostuma, El Brete)
- Pituus: Arviolta noin 12–13 metriä (arviot vaihtelevat)
- Paino: Arviolta 6–7 tonnia
- Ruokavalio: Kasvinsyöjä
- Tunnusmerkit: Ihoon upotetut luupanssarit (osteodermit), pieni koko titanosauriksi, lyhyt kaula ja tukevat raajat; ensimmäinen panssaroituna tunnistettu sauropodi
Saltasaurus loricatus on paleontologian käännekohta: pienikokoinen sauropodi, joka todisti, että jättiläiskasvinsyöjälläkin saattoi olla panssari. Tämä havainto muutti käsitystä koko ryhmästä. Sen nimi tarkoittaa ”Saltan panssaroitua liskoa”, ja lajinimi loricatus on latinaa ja merkitsee panssaroitua. Suomeksi sitä voi kutsua Saltan liskoksi.
Laji eli myöhäisellä liitukaudella noin 70 miljoonaa vuotta sitten, aivan dinosaurusten viimeisinä aikoina Etelä-Amerikassa. Aikuinen yksilö oli arviolta 12–13 metriä pitkä ja painoi noin 6–7 tonnia. Tällainen panssaroitu titanosauri oli sauropodiksi pieni, mutta sen merkittävin piirre ei ollut koko vaan panssari. Juuri se teki siitä ainutlaatuisen sauropodien joukossa.
Mistä nimi tulee?
Sukunimi viittaa Argentiinan Saltan provinssiin, jonka alueelta ensimmäiset fossiilit löytyivät. Provinssi sijaitsee Argentiinan luoteisosassa. Lajinimi loricatus tulee latinan sanasta lorica, joka tarkoittaa panssaria tai haarniskaa – samaa, jollaista roomalaiset sotilaat käyttivät.
Tällainen panssariin viittaava nimi on sauropodien joukossa harvinainen. Useimmat sauropodit eivät tarvinneet luupanssaria, sillä niiden valtava koko riitti suojaksi. Juuri siksi tämän eläimen nimi ja anatomia kertovat poikkeuksellisesta sopeutumasta. Nimi sopii sille paremmin kuin lähes mikään muu.
Ihoon upotetut panssarit
Tämän eläimen tunnusomaisin piirre ovat sen osteodermit eli ihoon upotetut luulevyt, jotka muistuttavat nykyisten krokotiilien selän panssaria. Kun laji löydettiin 1970-luvulla ja kuvattiin vuonna 1980, se pakotti tutkijat ajattelemaan sauropodeja uudella tavalla: sitä ennen ei uskottu, että suuret kasvinsyöjäjättiläiset olisivat tarvinneet panssaria. Löytö oli aikanaan suuri yllätys.
Panssari koostui kahdesta osasta. Suuria, jopa noin kymmenen–kaksitoista senttimetrin pituisia luulevyjä oli todennäköisesti riveissä selän päällä, ja niiden välissä oli pieniä, vain millimetrien kokoisia luujyväsiä. Tällainen kaksiosainen rakenne oli erittäin toimiva. Yhdessä ne muodostivat joustavan mutta tehokkaan mosaiikkimaisen panssarin ihon alle. Suoja oli kevyt mutta yllättävän kestävä.
Panssari toimi todennäköisesti puolustuksena petoja vastaan. Samalta löytöpaikalta El Bretestä tunnetaan pienikokoinen petodinosaurus Noasaurus, ja liitukauden Etelä-Amerikassa eli muitakin keskikokoisia petoja, kuten abelisaurideja. Kun laji oli jättiläissauropodeja pienempi, pelkkä koko ei enää riittänyt suojaksi, ja panssarista oli aitoa hyötyä.
Krokotiilin kaltainen suoja
Sen panssari muistutti rakenteeltaan nykyisten krokotiilien selkäpanssaria. Luulevyt eivät olleet osa luurankoa, vaan ne kasvoivat suoraan ihon sisään – samalla tavalla kuin krokotiilien ja joidenkin liskojen ihopanssari. Tällaisia ihon luurakenteita kutsutaan osteodermeiksi. Vastaava ratkaisu toistuu eläinkunnassa yllättävän usein.
Tutkijat ovat selvittäneet panssarin rakennetta mikroskooppitasolla. Vuonna 2010 tehty luukudostutkimus osoitti, että suuret levyt olivat sisältä huokoisia ja kevyitä, kun taas pienet jyväset koostuivat tiiviimmästä luusta. Tämä yhdistelmä teki panssarista sekä kevyen että kestävän. Juuri Saltasaurus loricatus osoitti ensimmäisenä, että sauropodillakin saattoi olla tällainen suoja.
Aiemmin alueelta löydettyjä panssarilevyjä oli jopa luultu panssaroidun kasvinsyöjän, ankylosauruksen tyyppisen eläimen, jäänteiksi. Vasta tämä panssaroitu titanosauri paljasti, että levyt kuuluivatkin pitkäkaulaiselle sauropodille.
Pesimäpaikat – Auca Mahuevo
Yksi paleontologian merkittävimmistä titanosaurilöydöistä on Auca Mahuevon pesimäalue Argentiinan Neuquénin provinssissa. Tutkijat kuvasivat alueelta vuonna 1998 kymmeniätuhansia titanosaurien munia ja munanjäänteitä, ja osasta munia löytyi jopa alkioita, joiden ihonjälkiä oli säilynyt.
Pesäpaikat osoittavat, että nämä jättiläiset palasivat samoille alueille lisääntymään, hieman kuten nykyiset merikilpikonnat. Munat laskettiin matalia kuoppia, jotka peitettiin maalla ja kasvimassalla. Aikuiset eivät hautoneet munia kuten linnut, vaan munat lämpenivät ympäristön ja mätänevän kasviaineksen tuottamalla lämmöllä. Käyttäytyminen muistuttaa monien nykymatelijoiden tapoja.
On tärkeää huomata, etteivät Auca Mahuevon munat välttämättä ole juuri tämän lajin. Saltan lisko löytyi eri provinssista kuin Auca Mahuevon pesät, joten munat kuuluvat todennäköisesti useille eri titanosaureille. Ne kertovat silti suoraan siitä, miten titanosaurit lisääntyivät. Tämä on tärkeä muistutus tulkintojen rajoista.
Pieni mutta vahva
Vaikka Saltan lisko oli sauropodiksi pieni, sen rakenne oli erittäin vahva. Sen luut olivat paksuja ja tukevia, ja raajat olivat lyhyet ja jykevät. Tällainen rakenne sopi hyvin sekä eläimen mittasuhteisiin että panssarin lisäämän painon kannatteluun. Tukevuus oli sopeutuma, ei heikkouden merkki.
On hyvä huomata, että kokoarviot vaihtelevat: jotkut tutkijat ovat arvioineet sen vain noin kahdeksan metrin mittaiseksi, kun toiset päätyvät reiluun kahteentoista metriin. Joka tapauksessa kyseessä ei ollut sauropodien pienin edustaja – aidot kääpiösauropodit olivat tätäkin pienempiä. Saltan lisko oli ennemminkin pieni edustaja muuten valtavasta ryhmästä. Koko ei kerro eläimen menestyksestä koko totuutta.
Etelä-Amerikan titanosaurivaltakunta
Etelä-Amerikka oli liitukauden lopulla titanosaurien valtakunta. Sen lisäksi alueella eli kymmeniä muita titanosaureja, jättiläisistä pienempiin sukulaisiin. Suurimpiin kuuluivat Argentinosaurus ja Patagotitan, kun taas Saltan liskon lähisukulaisia olivat pienikokoiset Neuquensaurus, Rocasaurus ja Bonatitan. Tällainen monimuotoisuus oli näillä alueilla poikkeuksellista.
Yhdessä nämä sukulaiset muodostivat yhden maailman monimuotoisimmista sauropodiyhteisöistä. Tämä panssaroitu titanosauri edusti kokoelman pienempää ja panssaroidumpaa puolta. Saltan liskon mukaan on nimetty kokonainen pienikokoisten titanosaurien ryhmä, saltasauriinit.
Elämä liitukauden lopulla
Tämä eläin eli aikana, jolloin Etelä-Amerikka oli jo irronnut muista mantereista omaksi suureksi saarekseen. Tämä eristyneisyys synnytti ainutlaatuisen eläimistön, jossa titanosaurit olivat hallitsevia kasvinsyöjiä. Ilmasto oli lämmin, ja maisemaa hallitsivat joet, tulvatasangot ja rehevä kasvillisuus.
Tällainen panssaroitu titanosauri jakoi ympäristönsä monenlaisten eläinten kanssa. Petojen, kuten abelisauridien, lisäksi alueella eli pienempiä matelijoita, varhaisia nisäkkäitä ja lintuja. Kasvinsyöjien runsaus kertoo, että ympäristö tuotti valtavasti ravintoa.
Aikakausi oli kuitenkin dinosaurusten viimeinen. Vain muutamia miljoonia vuosia myöhemmin liitukauden päättänyt joukkotuho pyyhki pois kaikki suuret dinosaurukset. Sen tarina päättyi yhdessä koko aikakauden kanssa. Se ehti silti elää menestyksekkäästi oman aikansa.
Löytöhistoria
Lajin kuvasivat tieteellisesti vuonna 1980 argentiinalaiset paleontologit José Bonaparte ja Jaime Powell. Fossiilit oli kaivettu Saltan provinssin El Bretestä jo 1970-luvulla, ja aineistoon kuului useita yksilöitä eri kasvuvaiheista. Holotyyppi on Instituto Miguel Lillon kokoelmissa Tucumánissa. Kuvaus perustui useaan eri yksilöön.
Mielenkiintoisesti alueelta oli löydetty panssarilevyjä jo aiemmin, ja niiden oli luultu kuuluvan panssaroidulle kasvinsyöjälle. Vasta sen myötä ymmärrettiin, että levyt kuuluivatkin sauropodille. José Bonaparte oli yksi Etelä-Amerikan paleontologian merkittävimmistä hahmoista: hän kuvasi yli kolmekymmentä uutta dinosauruslajia ja oli mukana nimeämässä myös Carnotaurusta ja Amargasaurusta. Hänen työnsä innoitti kokonaista tutkijasukupolvea.
Tukeva luuranko
Lajin selkäranka oli lyhyempi ja vahvempi kuin monilla pidemmillä sauropodeilla. Tämä rakenne tuki sekä eläimen tukevia mittasuhteita että ihopanssarin painoa. Nikamissa oli silti ilmataskuja, jotka keventivät luustoa heikentämättä sen lujuutta – sama lintumainen piirre löytyy useimmilta kehittyneiltä sauropodeilta. Rakenne oli samaan aikaan vahva ja kevyt.
Pää oli pieni suhteessa ruumiiseen, kuten kaikilla sauropodeilla. Sama periaate toimii yhä nykyisten suurten eläinten kehossa. Tämä yhdistelmä – pieni pää, pitkähkö kaula ja valtava ruumis – oli tehokas, sillä energiaa ei kulunut suuriin aivoihin vaan se voitiin käyttää kasvuun ja jatkuvaan syömiseen. Tämä tehokkuus selittää sauropodien valtavan menestyksen.
Saltan liskon perintö
Saltasaurus on paleontologian käännekohta, laji, joka muutti käsitystämme sauropodeista. Sen ihopanssari, runsaat pesälöydöt ja asema Etelä-Amerikan titanosaurivaltakunnassa tekevät siitä yhden myöhäisen liitukauden tärkeimmistä kasvinsyöjistä. Harva yksittäinen löytö on muuttanut käsityksiämme yhtä paljon.
Laji muistuttaa, että evoluution loppuvaiheissa sukulinjat eivät aina katoa vaan muuttavat muotoaan. Pienempien, sopeutumiskykyisten lajien rinnalla suuret jättiläisdynastiat säilyivät miljoonia vuosia, kunnes liitukauden päättänyt Chicxulubin asteroiditörmäys sulki koko aikakauden noin 66 miljoonaa vuotta sitten. Jokainen fossiili kertoo palan tästä tarinasta.
Ravinto ja ruoansulatus
Kuten kaikki sauropodit, tämä eläin oli kasvinsyöjä, joka nieli ravintonsa pureskelematta. Hampaat sopivat kasvien katkaisuun, mutta varsinainen hajotus tapahtui suolistossa, jossa mikrobit pilkkoivat kasviaineksen. Suuri ruumis toimi kuin tehokas käymisastia, joka tuotti runsaasti energiaa.
Tällainen ruoansulatus selittää osaltaan, miksi nämä eläimet pystyivät kasvamaan suuriksi. Ne pystyivät hyödyntämään karkeaakin kasvillisuutta, jota monet muut kasvinsyöjät eivät kyenneet syömään. Ravintoa riitti, sillä liitukauden kasvimaailma oli runsas ja monipuolinen.
Kasvu munasta jättiläiseksi
Sauropodit kuoriutuivat munista pieninä, ja niiden oli kasvettava nopeasti välttääkseen petoja. Tutkimukset osoittavat, että kasvu oli alkuun erittäin ripeää ja hidastui vasta täysi-ikäisyyttä lähestyttäessä. Nopea kasvu lyhensi vaarallisinta elämänvaihetta.
Pienikokoisemmillakin titanosaureilla tämä elämänkaari oli samankaltainen. Munasta kuoriutunut poikanen oli vain murto-osa aikuisen koosta, ja matka täyteen mittaan kesti vuosia. Aikuisena eläin oli jo niin suuri ja vahva, ettei sillä juuri ollut luonnollisia vihollisia.
Panssarin arvoitukset
Vaikka ihopanssarin perustarkoitus oli todennäköisesti suojata petoja vastaan, tutkijat ovat pohtineet sille myös muita tehtäviä. Luulevyt saattoivat varastoida kivennäisaineita, joita eläin tarvitsi esimerkiksi munankuorten muodostamiseen. Tämä on kiinnostava ajatus, vaikka sitä ei ole pystytty varmistamaan.
On myös mahdollista, että panssari toimi osittain lämmönsäätelyssä tai kumppaneiden tunnistamisessa. Tällaiset lisätehtävät ovat tavallisia eläinten rakenteissa, jotka näyttävät ensin pelkiltä suojavarusteilta.
Varmaa on, että panssari oli harvinainen ja merkittävä sopeutuma. Se erottaa tämän eläimen valtaosasta muita sauropodeja ja tekee siitä erityisen kiinnostavan tutkimuskohteen.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Saltasaurus oli?
Saltasaurus oli pienikokoinen kasvinsyöjäsauropodi, joka eli noin 70 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Argentiinan alueella. Se kuului titanosaureihin ja tunnetaan ihoon upotetuista luupanssareistaan.
Oliko Saltasaurus dinosaurus?
Kyllä. Toisin kuin lentoliskot tai merimatelijat, se oli aito dinosaurus – sauropodien ryhmään kuuluva kasvinsyöjä. Hakusana Saltasaurus dinosaurus osuu siis oikeaan, sillä kyseessä oli todellinen dinosaurus.
Miksi Saltasauruksella oli panssari?
Koska se oli jättiläissauropodeja pienempi, pelkkä koko ei riittänyt suojaksi petoja vastaan. Ihoon upotetut luulevyt tarjosivat lisäsuojan, ja se oli ensimmäinen sauropodi, jolla panssari tunnistettiin.
Kuinka iso Saltasaurus oli?
Arviot vaihtelevat noin kahdeksasta reiluun kahteentoista metriin; yleisin arvio on noin 12–13 metriä ja 6–7 tonnia. Titanosauriksi se oli pieni, mutta nykyeläimiin verrattuna valtava.
Lue lisää pitkäkaulaisista:
Liitukauden titanosaurukset:
Omalaatuiset pitkäkaulaiset:
Jurakauden jättiläiset: