Dreadnoughtus schrani – Pelottomuus – paleontologian parhaiten tunnettu titanosauri
Dino-kortti:
- Nimi: Dreadnoughtus schrani
- Suomeksi: Pelottomuus
- Nimen merkitys: ”Se jota ei pelota” (englannin dread = pelko + nought = ei mitään); lajinimi schrani kunnioittaa tutkimusta rahoittanutta yrittäjää Adam Schrania
- Eli: Myöhäinen liitukausi (kampani–maastrichtkausi), noin 77 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Argentiina (Patagonia, Santa Cruzin provinssi, Cerro Fortalezan muodostuma)
- Pituus: Noin 26 metriä (löydetty yksilö ei ollut täysikasvuinen)
- Paino: Alkuperäisarvio 59 tonnia (Lacovara ym. 2014), myöhempi arvio noin 30–40 tonnia (Bates ym. 2015)
- Ruokavalio: Kasvinsyöjä
- Tunnusmerkit: Poikkeuksellisen kattava luuranko (~70 % luista), järeät raajaluut, pitkä kaula, voimakas häntä, ei täysikasvuinen löydetty yksilö
Dreadnoughtus schrani on paleontologian harvinaisuus: jättimäinen titanosauri, josta tunnetaan tarpeeksi luita luotettavien johtopäätösten tekemiseen. Siinä missä monista muista jättisauropodeista on löydetty vain kourallinen luita, tästä lajista tunnetaan noin 70 prosenttia koko luurangosta. Useimmat jättititanosaurit tunnetaan vain hajanaisista palasista, joten se on tässä mielessä poikkeus. Tällainen kattavuus on jättisauropodeilla äärimmäisen harvinaista. Suomeksi se tunnetaan nimellä Pelottomuus.
Tämä kattavuus tekee siitä parhaiten dokumentoidun jättisauropodin ja antaa luotettavimman kuvan siitä, miltä jättiläistitanosauri todella näytti. Juuri tämä tekee siitä paleontologialle erityisen arvokkaan, sillä Dreadnoughtus schrani tarjoaa harvinaisen tarkan ikkunan jättiläisten anatomiaan. Sen ansiosta tutkijat pääsevät lähemmäs totuutta kuin yleensä. Löydetty yksilö oli noin 26 metriä pitkä, eikä se ollut edes täysikasvuinen. Eläin eli myöhäisellä liitukaudella nykyisen Argentiinan eteläosassa.
Nimi kuin taistelulaiva
Lajin nimi tarkoittaa karkeasti ”sitä, jota ei pelota”. Se viittaa samannimiseen brittiläiseen taistelulaivatyyppiin, kuuluisaan HMS Dreadnoughtiin vuodelta 1906. Vertaus laivaan korostaa eläimen valtavaa kokoa ja jykevyyttä. Aikuisena tällainen jättimäinen titanosauri oli niin valtava, ettei sillä ollut juuri mitään pelättävää: yksikään peto ei kyennyt kaatamaan täysikasvuista yksilöä.
Lajin löytänyt ja nimennyt paleontologi Kenneth Lacovara on perustellut valintaa juuri tällä ajatuksella – kymmenien tonnien painoisella eläimellä ei ollut syytä pelätä mitään. Lajinimi schrani puolestaan kunnioittaa yhdysvaltalaista yrittäjää Adam Schrania, joka rahoitti tutkimusretket Patagoniaan. Näin se jatkaa perinnettä, jossa lahjoittajia muistetaan lajinimissä. Tällainen yksityinen rahoitus on auttanut monia merkittäviä fossiililöytöjä, ja Adam Schranin tuki teki tämänkin kenttätyön mahdolliseksi.
Löytö Patagoniasta
Pelottomuus löydettiin vuonna 2005 Argentiinan eteläisestä Patagoniasta, Santa Cruzin provinssin Cerro Fortalezan muodostumasta. Eteläinen Patagonia on osoittautunut titanosaurien aarreaitaksi, ja jokainen luu dokumentoitiin kaivauksilla huolellisesti. Lacovaran tiimi kaivoi luurankoa neljän kenttäkauden ajan, vuodesta 2005 vuoteen 2009. Kaivaukset olivat fyysisesti raskaita, sillä yksittäiset luut painoivat satoja kiloja.
Kaivauksilta löytyi yli sata luuelementtiä, jotka edustavat kahta yksilöä. Holotyyppi on poikkeuksellisen kattava jättisauropodille, ja aineisto edustaa kaikkiaan kahta eri yksilöä. Lajin kuvasivat Lacovara ja kollegat vuonna 2014 julkaisussa, joka ilmestyi Scientific Reports -lehdessä.
Luuranko sisältää kaulanikamia, selkänikamia, häntänikamia, kylkiluita, hartiavyön ja lantion luita sekä raajaluita ja jopa pieniä jalkojen luita. Tämä kattavuus mahdollistaa painoarvion, joka ei perustu pelkkään päättelyyn sukulaislajien pohjalta, vaan itse eläimen omiin luihin. Tällaisesta aineistosta tutkijat voivat päätellä paljon eläimen elämästä.
Painoarvion suuri päivitys
Alkuperäinen painoarvio oli 59 tonnia, jonka Lacovaran tiimi laski raajaluiden mittojen perusteella; raajaluiden paksuus on tärkeä vihje eläimen painosta, ja aineiston laajuus teki arviosta tavallista vankemman. Luku oli pienempi kuin Argentinosauruksen arviot, mutta sitä pidettiin huomattavasti luotettavampana, koska se perustui kattavaan aineistoon.
Vuonna 2015 Karl Batesin johtama tutkimusryhmä osoitti kuitenkin kolmiulotteisen tilavuusmallinnuksen avulla, että alkuperäinen arvio oli liian suuri. Heidän mukaansa eläin painoi todennäköisemmin noin 30–40 tonnia eli vain runsaan puolet alkuperäisestä luvusta. Mallinnus jäljitteli eläimen kolmiulotteista muotoa ja sisätiloja. Tiede etenee juuri tällaisten tarkennusten kautta. Tutkijoiden mukaan yli 40 tonnin massat edellyttäisivät epäuskottavan suurta pehmytkudoksen määrää. Tämä havainto muutti käsitystä koko eläimen mittasuhteista.
Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten tiede korjaa itseään. Vaikka luurankoaineisto on poikkeuksellisen täydellinen, painoarvio on silti epävarma, ja parempi menetelmä voi tarkentaa kuvaa. Kaikki tutkijat eivät ole hyväksyneet pienennystä sellaisenaan, ja keskustelu tarkasta painosta jatkuu yhä. Epävarmuus on osa kaikkea fossiilitutkimusta.
Se ei ollut edes valmis
Tämän lajin hämmästyttävin yksityiskohta löytyy luiden mikrorakenteesta. Kun tutkijat tekivät raajaluista ohutleikkeitä ja tarkastelivat niitä mikroskoopilla, he havaitsivat aktiivisia kasvuvyöhykkeitä – luuta, joka oli yhä kasvamassa. Luiden mikrorakenne on kuin eläimen elämäkerta, ja tämä oli harvinainen tilaisuus tutkia jättiläisen kasvua.
Tämä tarkoittaa, ettei löydetty yksilö ollut täysikasvuinen vaan niin sanottu subadultti: ei enää poikanen, mutta ei vielä täysin kasvanut. Eläin oli siis jo 26 metriä pitkä ja kasvoi yhä. Subadultti oli jo lähes aikuisen kokoinen, mikä tekee siitä erityisen kiinnostavan kasvututkimukselle.
Täysikasvuinen yksilö olisi voinut olla vieläkin suurempi ja painavampi. Tästä herää kiehtova kysymys: kuinka suuriksi titanosaurit todella kasvoivat? Ja jos Argentinosauruksen fragmentaariset luut edustavat täysikasvuista eläintä, oliko se todella suurempi eläin – vai vain vanhempi ja pidemmälle kasvanut yksilö? Kysymys jää avoimeksi, kunnes täysikasvuinen yksilö löytyy.
Voimakas, ”aseistettu” häntä
Pelottomuuden hännässä on erikoinen piirre. Häntänikamien alapuolisissa chevron- eli haarukkaluissa oli poikkeuksellisen leveät kiinnityskohdat lihaksille. Tämä viittaa erittäin voimakkaaseen hännän lihaksistoon. Häntä oli pitkä ja lihaksikas lähes koko pituudeltaan, mikä lisäsi eläimen kokonaispainoa.
Lacovara onkin kuvannut hännän lähes aseenkaltaiseksi. Vahva häntä saattoi toimia tasapainottajana, mutta sitä on saatettu käyttää myös puolustuksessa tai lajitovereiden välisissä yhteenotoissa. Varmaa tietoa ei ole, mutta rakenne oli joka tapauksessa vaikuttava. Tällaiset yksityiskohdat paljastuvat vain kattavasta luurangosta.
Mitä jättiläinen söi?
Tämä eläin oli puhdas kasvinsyöjä. Sen pitkä kaula ylsi laajalle alueelle, ja eläin pystyi keräämään kasvillisuutta sekä matalalta että jonkin verran korkeammalta liikuttamatta valtavaa vartaloaan. Niin suuri eläin tarvitsi satoja kiloja ravintoa joka päivä, ja ravinnonsaanti hallitsi pitkälti sen päivärytmiä. Pitkä kaula toimi kuin ulottuva keräysvarsi.
Kuten muutkin sauropodit, se ei pureskellut ruokaansa vaan nieli sen kokonaisena. Ruoansulatus tapahtui valtavassa suolistossa bakteerien avulla. Patagonian rehevä kasvillisuus tarjosi tällaiselle jättiläiselle runsaasti ravintoa.
Miten niin suuri eläin kasvoi?
Titanosaurien munat olivat suhteellisen pieniä, ja vastakuoriutunut poikanen painoi vain muutaman kilon. Aikuinen jättimäinen titanosauri painoi kymmeniä tonneja, joten kasvu munasta täyteen kokoon oli valtava harppaus.
Pelottomuuden luut kertovat juuri tästä kasvusta. Aktiiviset kasvuvyöhykkeet osoittavat, että eläin kasvoi nopeasti ja oli vielä matkalla kohti täyttä kokoa. Nopea kasvu oli eduksi, sillä se lyhensi aikaa, jonka poikanen oli alttiina pedoille. Aikuisena eläin oli jo käytännössä turvassa, ja kasvuvauhti oli nisäkkäisiin verrattuna huomattava.
Tulva hautasi jättiläisen
Luurangon poikkeuksellinen säilyminen johtuu todennäköisesti nopeasta hautautumisesta. Luita ympäröi hienorakeinen sedimentti, joka viittaa äkilliseen, tulvamaiseen peittymiseen; sedimentti sulki luut suojaansa nopeasti. Eläin kuoli – mahdollisesti juuri tulvaan – ja peittyi sedimentin alle ennen kuin haaskansyöjät ehtivät hajottaa sen luuston. Ilman tällaista onnenpotkua luuranko olisi hajonnut aikoja sitten.
Samalta paikalta löytyi myös toinen, hajanaisempi yksilö. Tämä viittaa siihen, että alueella eli näitä jättiläisiä kokonaisena populaationa eivätkä ne siis eläneet yksin. Populaatio kertoo vilkkaasta elämästä jokitasangolla. Patagonian myöhäinen liitukausi oli vehreä mutta vaihteleva ympäristö: jokitasankoja, tulvia, laajoja kasvillisuusalueita ja ajoittaisia kuivia kausia. Nopea hautautuminen tällaisessa maisemassa on harvinaista mutta korvaamatonta tiedettä. Tässä maisemassa eläin eli yhdessä muiden titanosaurien, petodinosaurien ja pienempien kasvinsyöjien kanssa.
Titanosaurien viimeinen aika
Tämä jättiläinen eli aikana, jolloin titanosaurit hallitsivat eteläisten mantereiden suuria kasvinsyöjälokeroita. Ne olivat liitukauden runsaslukuisin ja monimuotoisin jättisauropodien ryhmä, ja monet niistä elivät juuri Etelä-Amerikassa. Patagonia oli näiden eläinten yksi tärkeimmistä keskuksista.
Titanosaurit olivat sauropodien viimeinen suuri kukoistus. Ne säilyivät aina liitukauden loppuun saakka, jolloin suuri sukupuuttoaalto pyyhki pois kaikki muut kuin lintuihin johtaneet dinosaurukset. Se edustaa siis tämän pitkän menestystarinan myöhäistä vaihetta.
Juuri tästä syystä myöhäisen liitukauden patagonialaiset löydöt ovat tutkijoille erityisen tärkeitä. Ne valaisevat sauropodien viimeisiä vuosimiljoonia ennen aikakauden päättänyttä joukkotuhoa. Tämä tekee löydöstä todellisen aikakapselin.
Miksi täydellisyys on tärkeää
Pelottomuuden merkitys ylittää sen pelkät mitat. Se osoittaa, kuinka tärkeää on löytää kattavia fossiileja eikä vain yksittäisiä luita. Argentinosauruksen kourallinen luita tuottaa painoarvion, joka vaihtelee kymmenien tonnien verran, kun taas tämän lajin 70 prosentin kattavuus antaa paljon tarkemman kuvan. Yksi hyvä luuranko voittaa kymmenen hajanaista.
Opetus koskee koko paleontologiaa: hajanaisista fossiileista tehdyt päätelmät ovat aina epävarmoja. Mitä enemmän luita tunnetaan, sitä luotettavampi kuva eläimestä syntyy; hajanaisista luista jää aina arvailun varaa. Kokonainen luuranko kertoo tarinan, jota palaset eivät pysty kertomaan. Pelottomuus ei ehkä ollut historian suurin dinosaurus, mutta se on parhaiten tunnettu jättiläisdinosaurus.
Lacovara on itse todennut, että vaikka hän olisi mielellään löytänyt suurimman, hän saattoi löytää jotain arvokkaampaa: tarkimmin tunnetun. Lacovaran vuoden 2014 esitelmä ja sitä seuranneet dokumentit ovat tehneet tästä lajista yhden tunnetuimmista nykypaleontologian löydöistä. Se on esimerkki siitä, kuinka yksi poikkeuksellisen hyvin säilynyt yksilö voi opettaa enemmän kuin kymmenen hajanaista. Tällainen jättimäinen titanosauri kertoo kokonaisena enemmän kuin koskaan palasina.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Dreadnoughtus oli?
Dreadnoughtus oli jättimäinen kasvinsyöjäsauropodi, joka eli noin 77 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Argentiinan alueella. Se kuului titanosaureihin ja tunnetaan poikkeuksellisen kattavasta luurangostaan.
Oliko Dreadnoughtus dinosaurus?
Kyllä. Toisin kuin lentoliskot tai merimatelijat, se oli aito dinosaurus – sauropodien ryhmään kuuluva kasvinsyöjä. Hakusana Dreadnoughtus dinosaurus osuu siis tällä kertaa oikeaan, sillä kyseessä oli todellinen dinosaurus.
Kuinka paljon Dreadnoughtus painoi?
Alkuperäinen arvio oli 59 tonnia, mutta vuonna 2015 julkaistu tutkimus laski sen noin 30–40 tonniin. Tarkasta painosta keskustellaan yhä, mutta nykyarviot ovat selvästi alkuperäistä pienemmät.
Oliko löydetty Dreadnoughtus täysikasvuinen?
Ei ollut. Luiden mikrorakenne osoittaa, että 26-metrinen yksilö oli yhä kasvamassa. Täysikasvuinen eläin olisi voinut olla tätäkin suurempi.
Lue lisää pitkäkaulaisista:
Maailman jättiläiset – titanosaurukset:
Morrisonin jurakauden jättiläiset:
Omalaatuiset pitkäkaulaiset: