Diplodocus carnegii – Kaksoispalkki – jurakauden piiskahäntäinen jättiläinen
Dino-kortti:
- Nimi: Diplodocus carnegii
- Suomeksi: Kaksoispalkki (myös kaksoispalkkilisko)
- Nimen merkitys: Sukunimi yhdistää kreikan diplos (kaksois) ja dokos (palkki); se viittaa häntänikamien alapuolisiin kaksoisluihin, ei kalloon. Lajinimi carnegii kunnioittaa Andrew Carnegieta
- Eli: Myöhäinen jura (kimmeridgi–tithonkausi), noin 154–152 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Pohjois-Amerikka (Wyoming, Colorado, Utah, Montana – Morrisonin muodostuma)
- Pituus: Noin 25 metriä (D. carnegii); D. hallorum mahdollisesti jopa 32 metriä
- Paino: Arviolta 12–16 tonnia
- Ruokavalio: Kasvinsyöjä
- Tunnusmerkit: Äärimmäisen pitkä piiskamainen häntä, pitkä kaula, pieni pää, kynänmuotoiset hampaat vain suun edessä, kevyt luusto, takajalat etujalkoja pidemmät
Diplodocus carnegii oli yksi pisimmistä eläimistä, jotka ovat koskaan kävelleet maapallolla. Pituutta saattoi kertyä noin 25 metriä, ja eräiden sukulaislajien arvellaan yltäneen jopa 32 metriin. Pituudestaan huolimatta se oli yllättävän kevyt: painoa oli vain 12–16 tonnia, murto-osa siitä, mitä monet myöhemmät jättiläiset painoivat. Sen voi kuvitella jättiläisten maailman ballerinaksi: pitkäksi, siroksi ja yllättävän eleganttiksi. Pituudessa harva eläin on koskaan vetänyt sille vertoja. Pitkän, ohenevan häntänsä vuoksi sitä voi hyvällä syyllä kutsua nimellä piiskahäntäinen sauropodi.
Suomeksi laji tunnetaan nimellä kaksoispalkki. Se eli myöhäisellä jurakaudella Pohjois-Amerikan Morrisonin muodostumassa ja oli alueen yleisimpiä suuria sauropodeja. Se jakoi elinympäristönsä monien kuuluisuuksien kanssa: samoilla seuduilla elivät muun muassa Brachiosaurus, Apatosaurus, Stegosaurus ja petomainen Allosaurus. Sitä on löydetty useista osavaltioista, mikä kertoo laajasta levinneisyydestä.
Nimi tuli hännän luista
Suvun nimi ei viittaa kalloon vaan häntään. Sen alapuolella oli erikoisia kaksiosaisia luita, niin kutsuttuja chevron- eli haarukkaluita, joiden muoto muistutti kahta rinnakkaista palkkia. Juuri tämä piirre antoi eläimelle nimen kaksoispalkki. Luut suojasivat hännän alapuolella kulkevia verisuonia ja hermoja, ja niiden parimainen muoto teki vaikutuksen jo varhaisiin tutkijoihin.
Suvun kuvasi yhdysvaltalainen paleontologi Othniel Charles Marsh vuonna 1878. Hän oli toinen osapuoli kuuluisassa ”luusotien” kilpailussa, jossa Marsh ja Edward Drinker Cope kilpailivat kiihkeästi uusien lajien nimeämisestä. Tunnetuimman lajin, Diplodocus carnegii, kuvasi virallisesti John Bell Hatcher vuonna 1901. Hänen yli kuusikymmensivuinen kuvauksensa keskittyi suurelta osin juuri nikamiin, joita eläimellä oli poikkeuksellisen paljon. Luusotien kilpailu johti moniin hätiköityihin nimeämisiin, mutta myös valtavaan määrään uusia löytöjä.
Piiskamainen häntä
Kaksoispalkin kuuluisin piirre oli sen häntä – poikkeuksellisen pitkä ja oheneva rakenne, joka päättyi ohuen piiskan kaltaiseen kärkeen. Kärki oli niin hento, että se muistutti ruoskan siimaa. Hännässä oli jopa kahdeksankymmentä nikamaa, ja se saattoi olla yli kymmenen metriä pitkä. Näin pitkä häntä teki eläimestä todellisen piiskahäntäinen sauropodi -tyypin edustajan, jollaista harva muu ryhmä saavutti. Häntä toimi todennäköisesti myös vastapainona pitkälle kaulalle.
Vuonna 1997 tutkijat Nathan Myhrvold ja Philip Currie julkaisivat tutkimuksen, jonka mukaan tämä häntä olisi voinut liikkua niin nopeasti, että sen kärki olisi rikkonut äänivallin ja tuottanut terävän pamahduksen. Tietokonemallin mukaan kärki olisi voinut kiihtyä yli tuhannen kilometrin tuntinopeuteen – nopeammin kuin äänen nopeus ilmassa.
Jos malli pitää paikkansa, eläin olisi voinut tuottaa kovia pamauksia esimerkiksi pelästyttääkseen petoja tai viestiäkseen lajitovereilleen. Kaikki tutkijat eivät kuitenkaan hyväksy ajatusta, ja myöhemmät tutkimukset ovat epäilleet, olisiko häntä todella voinut yltää äänennopeuteen vahingoittumatta. Pelkkä piiskan napsahduskin olisi kantautunut kauas avoimella tasangolla. Joka tapauksessa kyseessä on yksi paleontologian kiehtovimmista hypoteeseista.
Kynähampaat ja lakaiseva ruokailu
Kaksoispalkin hampaat olivat aivan toisenlaiset kuin Brachiosauruksen lusikkamaiset hampaat. Ne olivat pitkiä, ohuita ja kynänmuotoisia, ja ne kasvoivat vain suun etuosaan kuin kamman piikit. Takaosa suusta oli kokonaan hampaaton. Tällainen hammasrakenne sopi kasviaineksen riipimiseen oksista, mutta ei lainkaan pureskeluun. Hampaat myös kuluivat nopeasti ja uusiutuivat tiuhaan, mikä kertoo runsaasta ja karkeasta ravinnosta. Matala laidunnus erotti lajin selvästi korkealle kurkottavista sukulaisistaan.
Laji söi todennäköisesti lakaisten: se pyyhkäisi päätään sivulta toiselle ja riipi hampaillaan kasvillisuuden varsista yhdellä liikkeellä. Pitkän kaulansa ansiosta se ylsi laajalle alueelle ilman että sen valtava vartalo liikkui paikaltaan.
Toisin kuin Brachiosaurus, kaksoispalkki ei kurkottanut korkealle puiden latvoihin. Kaulaa pidettiin todennäköisesti melko vaakatasossa, ja eläin laidunsi matalalta. Tämä strategia sopi erityisesti saniaisten, kortteiden ja muun matalan kasvillisuuden syömiseen, ja se oli energiataloudellisesti tehokas. Tutkijat ovat tietokonemallien avulla päätelleet, että kaula taipui parhaiten juuri alas- ja sivusuunnassa.
Kevyt jättiläinen
Kaksoispalkin keveys johtui sen poikkeuksellisen kevyestä luustosta. Sen nikamissa oli laajat ilmatäytteiset ontelot eli pneumaattiset kammiot, jotka kevensivät luurankoa huomattavasti heikentämättä sen lujuutta. Sama rakenne tekee nykyisten lintujen luista kevyitä. Ontelot eivät heikentäneet luita, vaan toimivat kuin sillan ristikkorakenne: paljon lujuutta vähällä painolla. Vahva mutta kevyt luusto oli suorastaan edellytys näin pitkälle vartalolle.
Tämä ei ole sattumaa. Sauropodeilla oli lintujen tapaan ilmapusseihin perustuva hengitysjärjestelmä, joka kierrätti ilmaa tehokkaasti myös luiden sisällä. Piirre on yksi monista todisteista siitä, että linnut ja dinosaurukset ovat läheistä sukua. Sama hengitystapa teki suurikokoisesta eläimestä hapenoton kannalta tehokkaan.
Kevyt rakenne tarkoitti myös, että eläin saattoi liikkua kokoonsa nähden yllättävän vaivattomasti. Se ei ollut hidas laahustaja, vaan pystyi kävelemään kohtuullisella vauhdilla ja mahdollisesti nopeuttamaan askeltaan uhan edessä. Etujalkoja pidemmät takajalat antoivat sille vakaan, hieman alaspäin viettävän ryhdin.
Carnegien lahja maailmalle
Yhdysvaltalainen teräsmoguli ja lahjoittaja Andrew Carnegie innostui dinosauruksista ja rahoitti kaivauksia, jotka johtivat tunnetuimman yksilön löytöön vuonna 1899 Wyomingin Sheep Creekistä. Carnegie ei tyytynyt yhteen luurankoon, vaan teetti siitä kipsivalokopioita ja lahjoitti niitä museoihin eri puolille maailmaa. Alkuperäinen luuranko löytyi Sheep Creekin louhokselta heinäkuun neljäntenä päivänä 1899. Kopioiden myötä sama tuttu asento tuli tunnetuksi ympäri maailmaa.
Kopioita valmistettiin kaikkiaan kymmenen, ja ne lähetettiin tunnettuihin museoihin lähinnä rakentamaan kansainvälisiä suhteita. Ensimmäinen niistä paljastettiin Lontoossa jo vuonna 1905, kaksi vuotta ennen kuin alkuperäinen luuranko pystytettiin Pittsburghiin. Kopioita päätyi myös muun muassa Berliiniin, Pariisiin, Wieniin, Bolognaan ja aina Etelä-Amerikkaan asti.
Nämä luurangot tunnetaan yhä rakkaalla lempinimellä ”Dippy”. Lontoon Dippy on jopa kiertänyt Britanniaa näyttelynä ja noussut suuren yleisön suosikiksi. Lempinimen antoivat aikoinaan Carnegien tuttavat, ja se on säilynyt vuosikymmeniä. Monille briteille Dippy on jo sukupolvien ajan ollut rakas tuttavuus.
Kuuluisa Dippy on itse asiassa koostekuva useammasta yksilöstä. Esimerkiksi sen etujalat on alun perin mallinnettu Camarasaurus-sukuisesta eläimestä, ja varma Diplodocus-kallo puuttuu yhä. Tämä ei vähennä sen merkitystä: monille ihmisille se oli ensimmäinen kosketus dinosaurusten maailmaan, ja Carnegie teki niistä maailmanlaajuisen ilmiön kauan ennen elokuvien aikaa. Tarkkuusvirheistä huolimatta kopiot innostivat lukemattomia kävijöitä, ja Carnegien rahoitusmalli on ollut esikuva monille myöhemmille tukijoille.
Kuinka pitkä se todella oli?
Tunnetuin laji oli noin 25 metriä pitkä – pidempi kuin kaksi linja-autoa peräkkäin ja pituudeltaan suunnilleen sinivalaan veroinen. Suurin osa tästä pituudesta koostui pitkästä kaulasta ja vieläkin pidemmästä hännästä. Tällainen mittakaava tekee siitä yhden tunnetuimmista jättidinosauruksista.
Vielä suurempi oli laji D. hallorum, joka tunnettiin aiemmin omana sukunaan nimeltä Seismosaurus. Sen pituudeksi on arvioitu jopa 32 metriä, joskin luku on epävarma ja perustuu epätäydelliseen aineistoon. Pituusennätyksistä kiistellään yhä tutkijoiden kesken. Joka tapauksessa tämä piiskahäntäinen sauropodi kuuluu kaikkien aikojen pisimpien maaeläinten joukkoon. Suurin osa pituudesta oli kaulaa ja häntää, ei massiivista vartaloa.
Morrisonin maisemissa
Morrisonin muodostuma oli myöhäisellä jurakaudella laaja, kausiluonteinen tasanko, jolla kasvoi havumetsiä, saniaisia ja kortteita. Se on yksi maailman rikkaimmista dinosaurusten fossiilialueista, ja sieltä tunnetaan poikkeuksellisen monta jättikokoista kasvinsyöjää. Ilmasto vaihteli sateisten ja kuivien kausien välillä, ja tasangon halki virtasi rehevärantaisia jokia.
Salaisuus rinnakkaiseloon piili korkeudessa. Brachiosaurus kurkotti latvustoon, Camarasaurus laidunsi keskikorkeudelta ja kaksoispalkki pyyhkäisi matalaa kasvillisuutta. Näin valtavat eläimet jakoivat saman maiseman ravinnon eri tasoilta eivätkä kilpailleet suoraan keskenään. Tällaista ilmiötä kutsutaan ekolokeroiden eriytymiseksi, ja se selittää, miksi alueella saattoi elää niin monta jättiläistä rinnakkain.
Pieni pää valtavassa eläimessä
Kaksoispalkin pää oli yllättävän pieni suhteessa sen valtavaan kokoon. Pieneen kalloon mahtui vain vaatimaton aivomäärä, mikä riitti kuitenkin hyvin tämän tyyppiselle kasvinsyöjälle. Suu sopi ravinnon nappaamiseen, mutta ei sen käsittelyyn. Pieni pää oli myös kevyt kannatella pitkän kaulan päässä, mikä on suurilla sauropodeilla yllättävän tavallista.
Koska eläin ei pureskellut ruokaansa, ruoansulatus tapahtui kokonaan vatsassa. Suuressa suolistossa elävät bakteerit hajottivat sitkeän kasviaineksen hitaasti mutta tehokkaasti, ja ruokaa saattoivat jauhaa myös nielaistut kivet. Mielenkiintoista kyllä, varmaa Diplodocus-kalloa tunnetaan hyvin vähän, ja monet aiemmin tälle lajille luetut kallot on sittemmin liitetty muihin sukuihin.
Eläikö se laumoissa?
Sauropodien jälkien perusteella monet tutkijat arvelevat, että ainakin osa niistä liikkui ryhmissä. Kaksoispalkista tunnetaan sekä aikuisten että nuorten yksilöiden luita samoilta alueilta, mikä viittaa mahdolliseen laumakäyttäytymiseen. Suuret jälkilöydöt eri puolilta tukevat ajatusta yhdessä liikkumisesta.
Lauma olisi tarjonnut suojaa petoja, kuten Allosaurusta, vastaan. Aikuinen täysikasvuinen piiskahäntäinen sauropodi oli jo kokonsa puolesta vaikea saalis, mutta nuoret yksilöt olivat haavoittuvaisempia ja hyötyivät ryhmän turvasta. Ryhmä saattoi myös helpottaa ruoan löytämistä laajoilla alueilla.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Diplodocus oli?
Diplodocus oli valtavan pitkä mutta kevytrakenteinen kasvinsyöjäsauropodi, joka eli noin 154–152 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Pohjois-Amerikan alueella. Se tunnetaan piiskamaisesta hännästään ja kynänmuotoisista hampaistaan.
Oliko Diplodocus dinosaurus?
Kyllä. Toisin kuin lentoliskot tai merimatelijat, se oli aito dinosaurus – sauropodien ryhmään kuuluva kasvinsyöjä. Hakusana Diplodocus dinosaurus osuu siis tällä kertaa oikeaan, sillä kyseessä oli todellinen dinosaurus.
Kuinka pitkä Diplodocus oli?
Tunnetuin laji oli noin 25 metriä pitkä. Sukulaislajin D. hallorum arvellaan yltäneen jopa 32 metriin, mutta arvio on epävarma. Suuri osa pituudesta oli kaulaa ja häntää.
Pystyikö Diplodocuksen häntä rikkomaan äänivallin?
Sitä ei tiedetä varmasti. Tunnetun tietokonemallin mukaan se olisi ollut mahdollista, mutta moni tutkija suhtautuu ajatukseen varauksella. Kyseessä on kiehtova mutta kiistelty hypoteesi.
Lue lisää pitkäkaulaisista:
Kaksoispalkin naapurit Morrisonin muodostumasta:
Maailman jättiläiset – titanosaurukset:
Omalaatuiset pitkäkaulaiset: