Brachiosaurus altithorax – Käsivarsilisko – jurakauden korkein eläin
Dino-kortti:
- Nimi: Brachiosaurus altithorax
- Suomeksi: Käsivarsilisko
- Nimen merkitys: Sukunimi yhdistää kreikan brachion (käsivarsi) ja sauros (lisko); lajinimi altithorax on latinaa ja tarkoittaa ”korkearintaista”
- Eli: Myöhäinen jura (kimmeridgikausi), noin 154–150 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Pohjois-Amerikka (Colorado ja Utah, Morrisonin muodostuma)
- Pituus: Noin 18–22 metriä
- Korkeus: Noin 12–13 metriä pää kohotettuna
- Paino: Arviolta 30–50 tonnia
- Ruokavalio: Kasvinsyöjä
- Tunnusmerkit: Etujalat pidemmät kuin takajalat, kirahvimainen ryhti, pitkä kaula, korkealla sijaitsevat sierainaukot, kuvattiin 1903
Brachiosaurus altithorax oli yksi korkeimmista eläimistä, jotka ovat koskaan kävelleet maapallolla. Se kohotti päänsä noin 12–13 metrin korkeuteen – suunnilleen nelikerroksisen talon tasolle. Pystyasentoisen, kirahvimaisen ryhtinsä ansiosta sitä voi hyvällä syyllä kutsua nimellä kirahvimainen sauropodi. Suomeksi laji tunnetaan nimellä käsivarsilisko, mikä viittaa sen poikkeuksellisen pitkiin etujalkoihin.
Laji eli myöhäisellä jurakaudella noin 154–150 miljoonaa vuotta sitten Pohjois-Amerikassa, Morrisonin muodostuman aikaan. Se jakoi elinympäristönsä monien jurakauden kuuluisuuksien kanssa: samoilla seuduilla elivät muun muassa Diplodocus, Apatosaurus, Stegosaurus ja petomainen Allosaurus. Lajin kuvasi yhdysvaltalainen paleontologi Elmer Riggs vuonna 1903 Coloradosta löydetyn osittaisen luurangon perusteella. Riggs piti löytöä aikansa suurimpana tunnettuna dinosauruksena, ja maine säilyi vuosikymmeniä. Sen valtava koko teki vaikutuksen jo ensimmäisistä löydöistä lähtien. Se eli aikana, jota voi hyvällä syyllä kutsua jättiläisten aikakaudeksi.
Kirahvimainen ryhti
Käsivarsiliskon näkyvin piirre oli sen poikkeuksellinen ryhti. Useimmilla sauropodeilla, kuten Diplodocuksella ja Apatosauruksella, etujalat olivat takajalkoja lyhyemmät, jolloin selkälinja kallistui eteenpäin. Tällä lajilla oli päinvastoin: etujalat olivat takajalkoja pidemmät.
Tämä antoi sille ylöspäin kallistuvan, kirahvimaisen ryhdin, jossa hartiat kohosivat selvästi lonkkia korkeammalle ja kaula nousi luonnostaan kohti taivasta. Tämä rakenne teki siitä helposti tunnistettavan. Pitkät etujalat ovat tyypillisiä brakiosaurideille, vaikka useimmilla muilla sauropodeilla asia onkin toisin. Pitkä kaula ulottui sinne, minne jalat eivät yltäneet. Näin syntyi kirahvimainen sauropodi, jollaista jurakauden Pohjois-Amerikassa ei juuri toista ollut. Samalla häntä jäi suhteellisen lyhyeksi, mikä sekin erottaa lajin pitkähäntäisistä sukulaisistaan. Tämän ansiosta se ylsi kasvillisuuteen, joka oli muille jättiläisille tavoittamattomissa.
Siinä missä Diplodocus ja Apatosaurus laidunsivat matalalta lakaisten kaulallaan laajan alueen maan tuntumassa, tämä jättiläinen kurkotti suoraan ylöspäin puiden latvoihin. Näin se ei kilpaillut samoista ravintovaroista matalalta laiduntavien sukulaistensa kanssa. Tällainen työnjako antoi monelle eri kokoiselle kasvinsyöjälle mahdollisuuden elää rinnakkain.
Sieraimet korkealla kallossa
Sen kallo oli erikoinen: luiset sierainaukot sijaitsivat korkealla pään päällä, otsan seudulla, eivätkä kuonon kärjessä kuten useimmilla eläimillä. Tämä piirre johti aikoinaan teoriaan, jonka mukaan eläin olisi elänyt osittain vedessä ja käyttänyt sieraimiaan kuin sukelluskellon putkea. Ajatus oli pitkään suosittu, ja se näkyi monissa vanhoissa piirroksissa. Monet tutkijat ovat sittemmin pohtineet, mihin tarkoitukseen tämä rakenne oikein kehittyi.
Teoria on sittemmin hylätty. Näin valtava eläin ei olisi kestänyt syvän veden painetta keuhkoissaan, eikä sen rakenne sovi vesielämään. Nykykäsityksen mukaan luisen sierainaukon paikka ei kerro suoraan ulkoisten sierainten sijaintia: pehmytkudoksesta muodostuneet varsinaiset sieraimet olivat todennäköisesti lähempänä kuonon kärkeä, kuten muillakin eläimillä. Tähän tulokseen on päästy vertaamalla fossiilia nykyisten matelijoiden ja lintujen pään rakenteeseen. Sierainten paikka on silti yhä yksi lajin kiehtovimmista yksityiskohdista. Kallo oli kevyt ja ilmava, kuten sauropodeilla yleensäkin.
Kallon sisäinen nenäontelo oli osa monimutkaista rakennetta, joka on saattanut liittyä esimerkiksi aivojen jäähdytykseen, äänentuottoon tai sisäänhengitetyn ilman kosteuttamiseen. Tarkkaa tehtävää ei tiedetä.
Latvuston laiduntaja
Se oli puhdas kasvinsyöjä, joka söi valtavia määriä ravintoa joka päivä. Niin suuri eläin tarvitsi paljon energiaa pelkästään elintoimintojensa ylläpitoon, joten päivittäinen kasvimäärä oli satoja kiloja. Tarkkoja lukuja on mahdotonta tietää, mutta jo pelkkä eläimen koko kertoo valtavasta ruokahalusta. Energiantarve oli niin suuri, että syöminen täytti suuren osan päivästä.
Sen pienet, lusikkamaiset hampaat sopivat lehtien ja neulasten riipimiseen oksista, mutta eivät pureskeluun. Kuten muutkin sauropodit, se nieli kasviaineksen kokonaisena ja antoi valtavan suolistonsa hoitaa ruoansulatuksen bakteerien avulla. Ravinto koostui todennäköisesti havupuista, käpypalmuista ja korkealla kasvavista saniaisista. Hampaat eivät jauhaneet ruokaa, vaan katkaisivat sen, ja loppu jäi mahalaukun tehtäväksi. Suolistossa elävät bakteerit hajottivat sitkeän kasviaineksen.
Korkea ryhti antoi sille pääsyn latvustoon, johon muut kasvinsyöjät eivät yltäneet. Tällainen erikoistuminen oli kuitenkin myös riski: jos korkea kasvillisuus väheni, eläin ei voinut helposti siirtyä matalampaan ravintoon, koska koko sen ruumiinrakenne oli optimoitu ylöspäin kurkottamiseen.
Giraffatitan – Afrikan serkku
Pitkään tunnettiin myös afrikkalainen ”Brachiosaurus brancai” – valtava luuranko Tansanian Tendagurun muodostumasta. Se on yhä esillä Berliinin luonnontieteellisessä museossa maailman korkeimpana koottuna dinosaurusluurankona, noin 13 metriä korkeana. Tendagurun alueelta tunnetaan kymmeniä yksilöitä, joten Giraffatitan on yksi parhaiten tunnetuista sauropodeista. Ero kahden eläimen välillä näkyy muun muassa selkänikamien ja hännän rakenteessa. Nimi kirahvijättiläinen kuvaa hyvin sen hahmoa.
Greg Paul ehdotti jo vuonna 1988, että afrikkalainen eläin kuuluisi omaan ryhmäänsä, ja vuonna 2009 Mike Taylor osoitti tarkassa tutkimuksessa, ettei se ollut sama laji kuin pohjoisamerikkalainen käsivarsilisko. Niinpä se erotettiin omaksi suvukseen nimellä Giraffatitan eli ”kirahvijättiläinen”. Saksalainen retkikunta Werner Janenschin johdolla oli kaivanut sen luut esiin vuosina 1909–1912, ja luuranko koottiin Berliiniin 1937.
Erottelulla on yllättävä seuraus: suuri osa siitä ”Brachiosaurus-tiedosta”, jota populaarikulttuurissa toistetaan, koskee itse asiassa Giraffatitania – myös Berliinin luurangon mitat. Aito pohjoisamerikkalainen laji tunnetaan paljon huonommin. Siksi monet kuvat ja patsaat, jotka esittävät ”Brachiosaurusta”, perustuvat tosiasiassa afrikkalaiseen serkkuun.
Yllättävän huonosti tunnettu jättiläinen
Vaikka tämä eläin on yksi maailman kuuluisimmista dinosauruksista, se tunnetaan tieteellisesti yllättävän niukasti. Lajista on löydetty vain muutamia osittaisia luurankoja, eikä Riggsin alkuperäisessä yksilössä ollut lainkaan kalloa. Tunnettu aineisto on peräisin Coloradosta ja Utahista, ja Brachiosaurus altithorax tunnetaan käytännössä parista epätäydellisestä luurangosta. Tämä on yllättävää näin kuuluisalle eläimelle, ja vertailu sukulaisiin on siksi korvaamaton apuväline.
Tämän vuoksi monet eläimestä tehdyt päätelmät – esimerkiksi pään ja kaulan muoto – nojaavat sen paremmin tunnettuun afrikkalaiseen sukulaiseen Giraffatitaniin. Juuri tämä tekee uusista löydöistä erityisen arvokkaita: jokainen luunpala tarkentaa kuvaa siitä, millainen aito käsivarsilisko todella oli. Holotyyppiyksilökään ei ollut vielä täysikasvuinen, joten täydet mitat saattoivat olla vieläkin suuremmat.
Käsivarsilisko populaarikulttuurissa
Harva dinosaurus on yhtä tunnettu suurelle yleisölle. Vuoden 1993 elokuva, joka käynnisti koko dinosaurusvillityksen uudelleen, esitteli sen ensimmäisenä jättiläisenä – ja teki siitä ehkä tunnetuimman pitkäkaulaisen dinosauruksen.
Elokuvan kuva ei kuitenkaan ollut aivan tieteellisesti tarkka. Aito eläin oli kuivan maan asukas, joka kurkotti puiden latvoihin – ei vesieläin, kuten vanha ja sittemmin hylätty teoria antoi ymmärtää. Se on hyvä esimerkki siitä, miten tiede korjaa käsityksiään, vaikka vanhat mielikuvat elävät populaarikulttuurissa pitkään. Tästä huolimatta elokuva teki lajista rakastetun ja tutun miljoonille ihmisille. Sen ilmestyminen valkokankaalle oli monelle katsojalle unohtumaton hetki, vaikka tieteellinen kuva on sittemmin tarkentunut.
Kuinka korkea se todella oli?
Sen korkeus teki siitä aikansa hallitsijan. Pää kohotettuna se ylsi noin 12–13 metriin, mikä riitti kurkottamaan suunnilleen nelikerroksisen talon ikkunaan. Se oli yksi korkeimmista koskaan eläneistä maaeläimistä. Tällainen kirahvimainen sauropodi hallitsi latvustoa tavalla, johon mikään muu Morrisonin kasvinsyöjä ei pystynyt. Vertailun vuoksi: nykyinen kirahvi yltää vain noin kuuteen metriin.
Pituudeltaan se oli noin 18–22 metriä, ja painoa kertyi arviolta 30–50 tonnia – joidenkin suurten yksilöiden epäillään olleen tätäkin järeämpiä. Pitkään käsivarsilisko piti hallussaan ”suurimman dinosauruksen” mainetta, kunnes myöhemmin löytyi vieläkin kookkaampia titanosauruksia, kuten Argentinosaurus. Korkeudessa se kuitenkin pysyi yhtenä kaikkien aikojen ennätyseläimistä. Koon arviointi on vaikeaa, koska täydellisiä luurankoja ei tunneta.
Morrisonin jättiläisten maailma
Morrisonin muodostuma oli myöhäisellä jurakaudella valtava, kausiluonteinen tasanko, jolla kasvoi havumetsiä, saniaisia ja käpypalmuja. Se on yksi maailman rikkaimmista dinosaurusten fossiilialueista, ja sieltä tunnetaan poikkeuksellisen monta jättikokoista kasvinsyöjää. Sateiset ja kuivat kaudet vuorottelivat tällä muinaisella tasangolla, ja kasvimaailmassa hallitsivat havupuut, sillä kukkivia kasveja ei vielä juuri ollut.
Useat eri sauropodit elivät tällä alueella rinnakkain. Salaisuus piili korkeudessa: Diplodocus ja Apatosaurus laidunsivat matalalta, Camarasaurus keskikorkeudelta ja käsivarsilisko aivan latvustosta. Näin valtavat eläimet jakoivat saman maiseman ravinnon eri tasoilta. Tällaista ilmiötä kutsutaan ekolokeroiden eriytymiseksi, ja sen ansiosta yksikään laji ei vienyt toiselta ruokaa. Tämä teki alueesta ainutlaatuisen jättiläisten keskittymän.
Brakiosauridien heimo
Käsivarsilisko antoi nimensä brakiosauridien heimolle – pitkäkaulaisten sauropodien ryhmälle, jolle oli tyypillistä pitkät etujalat ja korkea ryhti. Tähän ryhmään kuuluu myös afrikkalainen Giraffatitan sekä joukko muita sukulaisia eri puolilta maailmaa. Niiden fossiileja on löydetty Pohjois-Amerikasta, Afrikasta ja Euroopasta.
Brakiosauridit olivat erikoistuneet korkealla kasvavan ravinnon hyödyntämiseen, ja korkea ryhti oli niiden yhteinen tavaramerkki. Myöhemmin tämä ryhmä väistyi vähitellen muiden sauropodien tieltä. Ne edustivat silti yhtä sauropodien evoluution menestyksekkäimmistä ratkaisuista. Aikansa vaikuttavin kirahvimainen sauropodi oli juuri käsivarsilisko, joka kohosi muiden lajien yläpuolelle sananmukaisesti.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Brachiosaurus oli?
Brachiosaurus oli valtava, pitkäkaulainen kasvinsyöjädinosaurus, joka eli noin 154–150 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Pohjois-Amerikan alueella. Se tunnetaan kirahvimaisesta ryhdistään ja korkeasta kasvunhakustrategiastaan.
Oliko Brachiosaurus dinosaurus?
Kyllä. Toisin kuin esimerkiksi lentoliskot tai merimatelijat, se oli aito dinosaurus – sauropodien ryhmään kuuluva kasvinsyöjä. Hakusana Brachiosaurus dinosaurus osuu siis tällä kertaa oikeaan, sillä kyseessä oli todellinen dinosaurus.
Kuinka korkea Brachiosaurus oli?
Pää kohotettuna se ylsi noin 12–13 metriin, eli suunnilleen nelikerroksisen talon korkeudelle. Tämä teki siitä yhden korkeimmista koskaan eläneistä maaeläimistä.
Eläkö Brachiosaurus vedessä?
Ei. Vanha teoria veteen sukeltavasta eläimestä on hylätty. Käsivarsilisko oli kuivan maan asukas, joka kurkotti ravintoa puiden latvoista.
Lue lisää pitkäkaulaisista:
Käsivarsiliskon naapurit Morrisonin muodostumasta:
Maailman jättiläiset – titanosaurukset:
Omalaatuiset pitkäkaulaiset: