Nigersaurus taqueti – Nigerin lisko – varhaisen liitukauden imurisuinen ”mesotsoinen lehmä”
Dino-kortti:
- Nimi: Nigersaurus taqueti
- Suomeksi: Nigerin lisko
- Nimen merkitys: Sukunimi yhdistää sanan Niger ja kreikan sauros (lisko); lajinimi taqueti kunnioittaa ranskalaista paleontologi Philippe Taquetia, joka järjesti ensimmäiset suuret tutkimusretket alueelle
- Eli: Varhainen liitukausi (aptti–albikausi), noin 115–105 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Niger (Elrhazin muodostuma, Saharan Téneré-aavikko)
- Pituus: Noin 9–10 metriä
- Paino: Arviolta noin 4 tonnia (suunnilleen norsun verran)
- Ruokavalio: Kasvinsyöjä, matala laiduntaja
- Tunnusmerkit: Äärimmäisen leveä, litteä eteenpäin avautuva suu, yli 500 hammasta hammasparistoina, kevyt luusto, sauropodiksi lyhyt kaula
Nigersaurus taqueti on yksi dinosaurusten maailman omituisimmista sauropodeista. Sen suu oli leveä ja litteä kuin imurin suukappale, ja sen sisällä oli yli 500 hammasta järjestyneinä jatkuvasti uusiutuviksi hammasparistoiksi. Leveän, maata kohti suunnatun suunsa vuoksi sitä voi hyvällä syyllä kutsua nimellä imurimainen sauropodi. Mikään muu tunnettu sauropodi ei muistuttanut sitä, ja sen ulkonäkö on hämmentänyt tutkijoita ja yleisöä yhtä lailla.
Suomeksi laji tunnetaan nimellä Nigerin lisko. Se oli kooltaan vaatimaton sauropodi, vain noin 9–10 metriä pitkä ja painoltaan suunnilleen norsun veroinen. Lajin kuvannut paleontologi Paul Sereno kutsui sitä osuvasti ”mesotsoiseksi lehmäksi”: hidasliikkeiseksi matalan kasvillisuuden laiduntajaksi, joka söi lähes lakkaamatta. Vertaus lehmään kuvaa hyvin sen rauhallista, jatkuvaa elämäntapaa, jossa hidas vauhti ja lakkaamaton syöminen sopivat yhteen.
Löytöhistoria
Laji löydettiin Saharan aavikoilta Nigerin tasavallasta. Ensimmäisiä luita kerättiin jo 1900-luvun puolivälissä ranskalaisten retkikuntien toimesta, ja alueen tutkimusta edisti merkittävästi ranskalainen paleontologi Philippe Taquet. Aineisto jäi kuitenkin pitkään hajanaiseksi, eikä lajia tunnistettu omaksi suvukseen. Hauraat luut tekivät sekä keräämisestä että tutkimisesta vaikeaa. Tutkimusta johti yhdysvaltalainen paleontologi Paul Sereno.
Vasta vuonna 1999 Paul Sereno kollegoineen kuvasi sen uutena sukuna ja lajina. Kattavampi kuvaus ilmestyi vuonna 2007, ja se paljasti eläimen hämmästyttävän anatomian täydessä laajuudessaan. Luokittelultaan Nigerin lisko kuuluu rebbachisaurideihin, diplodocoidien sukuhaaraan – samaan laajaan ryhmään kuin Diplodocus. Samassa yhteydessä Serenon ryhmä kuvasi myös toisen nigeriläisen sauropodin. Vasta täydellisemmät löydöt avasivat eläimen anatomian.
Miksi evoluutio teki näin oudon eläimen?
Nigerin lisko näyttää siltä kuin evoluutio olisi suunnitellut sen vitsiksi, mutta sen omituinen muoto oli tarkka sopeutuma. Diplodocoidit, joihin se kuului, kokeilivat liitukaudella monia erilaisia ruokailutapoja, ja tämä laji vei matalan laiduntamisen aivan äärimmilleen.
Sen sijaan että se olisi kilpaillut korkealta syövien jättiläisten kanssa, se erikoistui siihen, mihin harva muu pystyi: tehokkaaseen, lähes teolliseen matalan kasvillisuuden keräämiseen. Juuri erikoistuminen oli sen menestyksen salaisuus, sillä se löysi oman lokeronsa, jossa kilpailu oli vähäistä.
Imurimainen suu
Tämän lajin suu oli aivan ainutlaatuinen kaikkien tunnettujen eläinten joukossa. Se oli äärimmäisen leveä ja litteä, ja se avautui suoraan eteenpäin eikä alaspäin kuten useimmilla eläimillä. Sivulta katsottuna kuono näytti kapealta, mutta edestä se oli yllättävän leveä – leveämpi kuin kallon loppuosa. Hampaat sijaitsivat suun aivan etureunassa kuin haravan piikit. Tällainen muoto on ainutlaatuinen koko eläinkunnassa.
Muoto sopi täydellisesti matalan kasvillisuuden lakaisemiseen maanpinnasta. Tällainen imurimainen sauropodi ei kurkottanut ylös puihin kuten Brachiosaurus eikä lakaissut sivuille kuten Diplodocus. Eläin painoi päänsä alas ja pyyhkäisi leveällä suullaan kaiken edessään olevan kasvillisuuden – saniaiset, kortteet ja matalat kasvit – kuin ruohonleikkuri nurmikolla. Edestakainen pyyhkäisy kattoi laajan alueen kerralla ja säästi energiaa. Eläin saattoi syödä lähes paikallaan kääntämättä kookasta vartaloaan.
Yli 500 hammasta
Sen hampaisto on yksi luonnon hämmästyttävimmistä rakenteista. Suussa oli yli 500 hammasta, jotka oli järjestetty tiiviiksi pystysuoriksi pinoiksi eli hammasparistoiksi. Jokaisen kuluneen hampaan alla odotti valmis korvaava hammas, ja yhdessä pinossa saattoi olla useita hampaita jonossa. Tällaista hammaspankkia ei tunneta miltään nykyeläimeltä. Hampaat olivat pieniä mutta lukuisia.
Vuonna 2013 julkaistu tutkimus osoitti, että yksittäinen hammas kesti käytössä vain noin 14 päivää – nopein hampaiden vaihtotahti, joka kasvinsyöjädinosauruksilta tunnetaan. Vertailun vuoksi Diplodocuksella vaihto kesti noin 35 päivää ja Camarasauruksella noin 62 päivää. Se siis uudisti hampaansa kokonaan suunnilleen kahden viikon välein, mikä piti hammasrivin aina terävänä. Vaihtonopeus oli verraton muihin kasvinsyöjiin nähden.
Jatkuva vaihtojärjestelmä oli vastaus siihen, että matalalta laiduntaminen kulutti hampaita poikkeuksellisen nopeasti: maaperän hiekka ja pöly jauhoivat hampaat paljon nopeammin kuin pelkkien lehtien syöminen. Rakenne muistuttaa hieman ankannokkadinosaurusten hammaspatteristoja, mutta se kehittyi täysin erillään – kyseessä on vaihtoehtoinen evoluution ratkaisu samaan ongelmaan. Sama haaste ratkaistiin siis kahdella eri tavalla eri sukulinjoissa; luonto keksi saman tempun useaan kertaan.
Pää alaspäin – vai sittenkään?
Vuonna 2007 Serenon ryhmä teki sen kallosta CT-kuvauksen ja tutki sisäkorvan tasapainoelintä. Tämän perusteella he päättelivät, että eläimen pää oli luontaisesti suuntautunut alaspäin, noin 67 asteen kulmaan, lähelle maanpintaa. Tulkinta oli aikanaan hämmästyttävä, sillä muut sauropodit on yleensä kuvattu pää vaakatasossa. Maaperän kasvusto oli kuitenkin joka tapauksessa aivan eläimen edessä.
Tulkinta on sittemmin kyseenalaistettu. Vuosien 2009 ja 2013 tutkimukset osoittivat, ettei sisäkorvan asennosta voi luotettavasti päätellä eläimen tavanomaista pään asentoa, ja että Nigerin lisko saattoi hyvinkin pitää päätään pääosin vaakatasossa kuten muutkin sauropodit. Varmaa kulmaa ei siis tiedetä. Tiede toimii juuri näin: tulkintoja testataan ja tarkennetaan uusilla menetelmillä. Keskustelu osoittaa, kuinka varovaisesti fossiileja on tulkittava.
Yhtä mieltä tutkijat ovat kuitenkin siitä, että kyseessä oli matala laiduntaja: leveä suu ja koko anatomia sopivat ruoan keräämiseen aivan maanpinnan tasolta. Sen sauropodiksi lyhyt kaula sopi tähän elintapaan, sillä ravinto oli suoraan jalkojen edessä eikä kaulan tarvinnut olla erityisen pitkä. Tällainen imurimainen sauropodi löysi ravintonsa aivan jalkojensa juuresta.
Kevyin sauropodi
Nigerin liskon luut olivat poikkeuksellisen ohuita ja onttoja – kevyempiä kuin minkään muun tunnetun sauropodin. Osa luista oli niin ohutseinäisiä, että ne lähes läpäisivät valon. Osa kallon ja nikamien luista oli vain muutaman millimetrin paksuisia, paikoin lähes läpikuultavia; paperinohut luu kertoo äärimmäisestä keventämisestä. Eräs tutkija totesikin, että on vaikea kuvitella näin paperinohuiden nikamien kestävän arkista käyttöä – mutta kestäneet ne kuitenkin olivat.
Äärimmäinen keveys oli mahdollista, koska laji oli pieni sauropodiksi eikä sen tarvinnut kannatella Argentinosauruksen kaltaista massaa. Onttous oli osa sauropodeille tyypillistä ilmatäytteistä luurakennetta, joka keventää luustoa heikentämättä sen lujuutta. Keveys teki liikkumisesta ja jatkuvasta syömisestä vaivatonta. Pienenä eläimenä se ei tarvinnut massiivista luustoa.
Hauras kuin korttitalo
Sen kallo oli niin hauras, että sen tutkiminen oli pitkään lähes mahdotonta. Luut murenivat helposti, joten Serenon ryhmä turvautui tietokonetomografiaan ja kolmiulotteiseen mallinnukseen rakentaakseen kallosta tarkan digitaalisen version.
Juuri tämä tekniikka paljasti eläimen anatomian yksityiskohdat, joita ei muuten olisi voitu nähdä. Ilman näitä menetelmiä laji tunnettaisiin yhä huonosti. Nigersaurus taqueti on hyvä esimerkki siitä, kuinka nykyaikaiset menetelmät avaavat fossiileista tietoa, joka olisi aiemmin jäänyt piiloon.
Mitä se tarkalleen söi?
Vaikka eläintä kutsutaan usein ruohonleikkuriksi, se ei voinut syödä ruohoa: heinäkasvit yleistyivät vasta paljon myöhemmin. Sen sijaan sen ravinto koostui matalista saniaisista, kortteista ja muista maanrajan kasveista. Tämä tekee ruohonleikkuri-vertauksesta hieman harhaanjohtavan, vaikka liike olikin samankaltainen.
Tällainen imurimainen sauropodi keräsi kasvillisuutta valtavia määriä. Jatkuva syöminen ja nopea hampaiden kuluminen kulkivat käsi kädessä: mitä enemmän maanrajan kasvustoa eläin pyyhki suuhunsa, sitä nopeammin sen hampaat kuluivat ja vaihtuivat.
Saharan jokimaailma
Varhaisen liitukauden Niger oli aivan toisenlainen kuin nykyinen Sahara. Tuolloin alue oli laaja jokitasanko, jolla kasvoi rehevää kasvillisuutta jokien ja järvien ympärillä. Ilmasto oli lämmin ja kostea, hyvin erilainen kuin nykyinen hiekka-aavikko. Tässä vehreässä maisemassa laji laidunsi matalaa kasvillisuutta suurissa määrin.
Se ei kuitenkaan ollut yksin. Samalla alueella eli muun muassa Sarcosuchus imperator, valtava ”SuperCroc”-krokotiili, joka kasvoi yli kymmenmetriseksi ja painoi useita tonneja. Lähistöllä saalisti myös kalansyöjä-spinosauridi Suchomimus tenerensis sekä joukko pienempiä dinosauruksia ja krokotiileja. Tämä eläin oli tässä yhteisössä rauhallinen kasvinsyöjä, joka oli erikoistunut omaan ekologiseen lokeroonsa tehokkaammin kuin mikään muu tunnettu sauropodi. Yhteisö oli runsas ja monilajinen.
Sauropodien monet ruokailutavat
Nigerin lisko on hieno esimerkki siitä, kuinka monella eri tavalla sauropodit ratkaisivat saman perusongelman: miten syöttää valtavaa vartaloa. Brachiosaurus kurkotti korkealle puiden latvoihin, Diplodocus lakaisi laajaa aluetta pitkällä kaulallaan, ja se erikoistui aivan maanrajan kasvillisuuteen.
Näin eri lajit pystyivät elämään rinnakkain kilpailematta suoraan toistensa kanssa. Jokainen oli löytänyt oman ruokailukorkeutensa ja -tapansa. Tällainen työnjako on yksi syy siihen, miksi sauropodit menestyivät niin pitkään ja monimuotoisina.
Juuri tässä piilee Nigerin liskon viehätys. Se ei ollut suurin eikä pelottavin, mutta epäilemättä yksi koko sauropodien historian omituisimmista. Se ei ollut suurin eikä pelottavin, mutta se oli yksi erikoistuneimmista. Eläin muistuttaa, ettei evoluutio palkitse vain mahtavuutta vaan myös kekseliästä sopeutumista.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Nigersaurus oli?
Nigersaurus oli pieni, omalaatuinen kasvinsyöjäsauropodi, joka eli noin 115–105 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Nigerin alueella. Se tunnetaan leveästä, imurimaisesta suustaan ja yli 500 hampaastaan.
Oliko Nigersaurus dinosaurus?
Kyllä. Toisin kuin lentoliskot tai merimatelijat, se oli aito dinosaurus – sauropodien ryhmään kuuluva kasvinsyöjä. Hakusana Nigersaurus dinosaurus osuu siis tällä kertaa oikeaan, sillä kyseessä oli todellinen dinosaurus.
Montako hammasta Nigersauruksella oli?
Suussa oli yli 500 hammasta, jotka oli järjestetty pystysuoriksi pinoiksi. Yksittäinen hammas kesti vain noin kaksi viikkoa, joten eläin uudisti hampaansa jatkuvasti.
Söikö Nigersaurus maan tasalta?
Kyllä. Se oli matala laiduntaja, joka keräsi kasvillisuutta aivan maanpinnasta leveällä suullaan. Sen pään tarkasta asennosta on tutkijoiden kesken keskusteltu.
Lue lisää pitkäkaulaisista:
Omalaatuiset pitkäkaulaiset:
Jurakauden jättiläiset:
Liitukauden titanosaurukset: