Sarcosuchus imperator – Lihakrokotiili – Saharan jokien keisari
Dino-kortti:
- Nimi: Sarcosuchus imperator
- Suomeksi: Lihakrokotiili
- Nimen merkitys: ”Lihakrokotiili-keisari” (suku yhdistää kreikan sarx = liha + souchos = krokotiili; lajinimi imperator on latinaa ja tarkoittaa keisaria)
- Eli: Varhainen liitukausi, noin 112 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Niger (Saharan Elrhaz-muodostuma); sukulaislaji Brasiliassa
- Pituus: Noin 9–12 metriä (arviosta riippuen)
- Paino: Arviolta 4–8 tonnia (arviosta riippuen)
- Ruokavalio: Lihansyöjä (kalat, dinosaurukset)
- Tunnusmerkit: Yksi suurimmista krokotiilien sukulaisista, kuonon kärjessä luupallo, yli 130 hammasta, jokialueiden huippupeto, krokotiilimuoto – ei dinosaurus
Sarcosuchus imperator oli yksi suurimmista krokotiilien sukulaisista, joita tunnetaan. Se oli jättiläinen, joka hallitsi liitukauden Saharan jokia ja saalisti jopa aikansa suuria dinosauruksia. Sen nimi tarkoittaa lihakrokotiili-keisaria, ja suomeksi sitä voi kutsua lihakrokotiiliksi.
On tärkeää huomata, ettei tämä eläin ollut dinosaurus eikä varsinaisesti edes krokotiili sanan nykymerkityksessä. Se oli krokotiilien kaukainen sukulainen, eräänlainen esikrokotiili, joka eli kuitenkin samaan aikaan kuin dinosaurukset. Koska se oli merkittävä vesien peto, se esitellään usein merihirviöiden joukossa. Tämä Saharan jättikrokotiili eli rehevillä jokialueilla noin 112 miljoonaa vuotta sitten.
Ei dinosaurus eikä varsinainen krokotiili
Vaikka tämä eläin eli dinosaurusten aikaan, se ei ollut dinosaurus. Se kuului krokotiilimuotoihin, ryhmään, josta nykyiset krokotiilit ovat vain yksi haara. Tarkemmin se kuului erääseen sukupuuttoon kuolleeseen krokotiilien sukulaislinjaan, joten se oli eräänlainen kaukainen serkku nykykrokotiileille.
Tämän vuoksi sitä kuvataan joskus esikrokotiiliksi. Se muistutti ulkomuodoltaan krokotiilia, mutta ei kuulunut samaan ryhmään kuin nykyiset lajit. Joka tapauksessa kyseessä oli vesien peto, ei dinosaurus eikä myöskään merimatelija samalla tavalla kuin esimerkiksi plesiosaurukset.
Kuinka suuri se oli?
Lihakrokotiilin koosta on esitetty kahta eri arviota, ja ne kertovat hyvin, kuinka tiede tarkentuu ajan myötä. Ensimmäiset arviot tekivät siitä todellisen jättiläisen, mutta uudemmat menetelmät ovat hieman pienentäneet lukuja.
Vuoden 2001 tutkimuksessa suurimman yksilön pituudeksi arvioitiin noin 11–12 metriä ja painoksi jopa kahdeksan tonnia. Tämä arvio perustui kallon kokoon ja vertailuun nykyisiin krokotiileihin. Sen mukaan tämä Saharan jättikrokotiili olisi ollut yksi suurimmista koskaan eläneistä krokotiilien sukulaisista.
Vuonna 2019 julkaistu uudempi tutkimus käytti tarkempia menetelmiä ja päätyi pienempään tulokseen, noin 9–9,5 metriin ja vajaaseen viiteen tonniin. Vaikka luvut ovat pienemmät, kyseessä oli yhä valtava peto. Totuus on luultavasti jossain arvioiden välimaastossa, mutta joka tapauksessa eläin oli vaikuttavan kokoinen.
Kuonon kärjen luupallo
Tämän eläimen tunnusomaisin piirre oli sen kuonon kärjessä ollut pyöreä luupallo. Tällaista rakennetta ei tavata yhdelläkään nykyisellä krokotiililla, mikä tekee siitä erityisen kiinnostavan. Se on yksi lajin selvimmistä tuntomerkeistä.
Luupallon tehtävä on yhä arvoitus. Tutkijat ovat esittäneet useita mahdollisuuksia. Se on saattanut parantaa hajuaistia, toimia äänen vahvistajana lajitovereiden viestinnässä tai olla näyttävä tunnusmerkki. Jotkut ovat verranneet sitä nykyisen gangesgaviaalin kuonon rakenteeseen.
Koska luupallo on löydetty kaikilta tutkituilta yksilöiltä, se ei todennäköisesti erottanut koiraita ja naaraita toisistaan. Pikemminkin se oli koko lajille tyypillinen piirre. Sen tarkka merkitys jää kuitenkin yhä tutkijoiden pohdittavaksi.
Valtavat leuat
Eläimen leuat olivat valtavat, suurimmillaan lähes parin metrin pituiset. Niissä oli yli 130 hammasta, jotka olivat kartiomaisia ja tukevia. Tällaiset hampaat sopivat hyvin saaliin lävistämiseen ja tukevaan otteeseen. Yläleuka oli alaleukaa pidempi, joten leukojen sulkeutuessa syntyi eräänlainen ylipurenta.
Purema oli arvioiden mukaan erittäin voimakas, mahdollisesti suurten petojen luokkaa. Tarkkoja lukuja on vaikea määrittää, sillä ne perustuvat laskelmiin eivätkä suoriin mittauksiin. Joka tapauksessa leukojen voima riitti pitelemään suurta ja voimakasta saalista tiukassa otteessa.
Eläimen silmät olivat kääntyneet hieman ylöspäin. Tämä mahdollisti sen, että se saattoi maata lähes kokonaan veden alla ja tarkkailla rantaa silmät pinnan yläpuolella. Tällainen rakenne sopii väijyvälle saalistajalle, joka odotti saaliin tulevan veden ääreen ennen iskuaan.
Saharan rehevä jokimaisema
On vaikea kuvitella, että nykyinen autio Sahara oli liitukaudella vehreää tulvatasankoa. Alueella virtasi suuria jokia, ja maisemaa täyttivät kosteikot ja järvet. Juuri tällaisessa ympäristössä tämä peto menestyi loistavasti.
Joet olivat täynnä ravintoa. Niissä ui suuria kaloja, kuten alkukantaisia luukaloja ja jättimäinen muinaiskala. Lisäksi vesissä eli kilpikonnia ja muita vesieläimiä. Rannoille tuli juomaan myös suuria kasvinsyöjädinosauruksia, jotka olivat mahdollisia saaliita.
Samalla alueella eli myös toinen suuri kalastava peto, purjeselkäinen petodinosaurus, joka oli erikoistunut samanlaiseen ravintoon. Nämä kaksi suurta saalistajaa todennäköisesti kilpailivat samoista saaliista. Tällainen kilpailu kertoo, kuinka rikas ja monimuotoinen tämän alueen ekosysteemi oli.
Hidas kasvu ja pitkä elämä
Eläimen luissa olevia kasvurenkaita tutkimalla on saatu selville, että se kasvoi hyvin hitaasti. Täyteen kokoonsa kasvaminen kesti arviolta 50–60 vuotta, mikä on poikkeuksellisen pitkä aika. Tämä erottaa sen monista nopeasti kasvavista eläimistä.
Yksi tutkittu yksilö oli noin 80 prosenttia aikuiskoosta, ja sen luissa oli noin 40 kasvurengasta. Se oli siis kuollessaan noin 40-vuotias, vaikkei ollut vielä täysikasvuinen. Tämä viittaa siihen, että täysikasvuiset yksilöt saattoivat elää vielä huomattavasti vanhemmiksi.
Brasilian sukulainen
Tämä suku ei rajoittunut pelkästään Afrikkaan. Toinen saman suvun laji tunnetaan Brasiliasta, missä sen fossiileja on löytynyt. Tämän osoitti tutkimus, jossa aiemmin toiseen sukuun luokiteltu eläin siirrettiin tähän sukuun, ja myöhempi tutkimus vahvisti sen päteväksi lajiksi.
Tämä on merkittävä havainto. Se osoittaa, että suvun edustajia eli sekä Afrikassa että Etelä-Amerikassa varhaisella liitukaudella. Tuolloin nämä mantereet olivat osa samaa suurta Gondwana-mannerta, mikä selittää, kuinka samanlaisia eläimiä saattoi elää näin kaukana toisistaan.
Serenon SuperCroc
Ensimmäiset jäänteet tästä jättipedosta löydettiin Saharasta jo 1900-luvun puolivälissä ranskalaisten tutkimusretkien aikana. Tuolloin tunnettiin vain hampaita ja luunpaloja, joten eläimen todellinen koko jäi hämäräksi. Lajin kuvasivat tieteellisesti ranskalaiset tutkijat vuonna 1966.
Laji nousi laajan yleisön tietoisuuteen vasta 2000-luvun alussa. Amerikkalainen paleontologi Paul Sereno johti tutkimusretkiä Nigeriin ja löysi paljon täydellisempiä yksilöitä. Vuonna 2001 julkaistu tutkimus määritti uudet kokoarviot, anatomian ja kasvunopeuden, ja teki eläimestä kansainvälisesti tunnetun.
Sereno antoi eläimelle lempinimen SuperCroc, joka on jäänyt elämään. Tämä lempinimi kuvaa hyvin sitä hämmästystä, jonka jättiläismäinen peto herätti. Sen tarina on hyvä esimerkki siitä, kuinka uudet löydöt voivat tehdä lähes unohdetusta eläimestä yhtäkkiä maailmankuulun.
Jokien hallitsija
Lihakrokotiili oli elinympäristönsä kiistaton huippupeto. Saharan jokien rannoilla harva eläin saattoi haastaa sitä, ja sen valtava koko teki siitä lähes voittamattoman vedessä. Se hallitsi vesistöjä samaan tapaan kuin nykyiset suuret krokotiilit hallitsevat omia jokiaan.
Saaliin pyydystäminen perustui kärsivällisyyteen. Tämä Saharan jättikrokotiili saattoi maata liikkumattomana pitkiäkin aikoja ja odottaa sopivaa hetkeä. Kun saalis tuli liian lähelle, isku oli äkillinen ja voimakas. Tällainen tekniikka säästi energiaa ja teki siitä tehokkaan saalistajan.
Kilpailu vesien herruudesta
Tämä peto ei ollut ainoa suuri saalistaja alueellaan. Samoissa joissa eli myös purjeselkäinen petodinosaurus, joka oli erikoistunut kalan pyyntiin. Kahden suuren pedon oli jaettava samat vesistöt ja osin sama ravinto.
Tällainen kilpailu muovasi todennäköisesti molempien eläinten elintapoja. Saharan jättikrokotiili saattoi keskittyä suurempaan saaliiseen ja väijytykseen vedessä, kun taas kilpailija liikkui ehkä enemmän matalikoilla. Juuri Sarcosuchus imperator oli kuitenkin näistä kahdesta selvästi raskaampi ja vahvempi vesien peto.
Muinaisten jokien jättiläinen
Lihakrokotiili on jäänyt historiaan yhtenä kaikkien aikojen vaikuttavimmista krokotiilien sukulaisista. Sen tarina yhdistää vehreän muinaisen Saharan, valtavat joet ja jättiläismäisen pedon, joka hallitsi niitä. Tällainen yhdistelmä tekee siitä erityisen mieleenpainuvan.
Samalla lihakrokotiili muistuttaa, kuinka erilainen maapallo oli liitukaudella. Siellä missä nykyään on aavikkoa, virtasivat ennen suuret joet täynnä elämää. Näiden jokien keisarina hallitsi tämä jättiläinen, jonka kaltaista ei enää ole olemassa.
Fossiilien aarreaitta
Nigerin aavikko on osoittautunut yhdeksi maailman tärkeimmistä löytöpaikoista tämän eläimen kannalta. Sieltä on kaivettu esiin osittaisia luurankoja, useita kalloja ja suuri määrä muuta luumateriaalia. Tämän ansiosta eläin tunnetaan poikkeuksellisen hyvin krokotiilien sukulaiseksi.
Runsas aineisto on antanut tutkijoille mahdollisuuden tarkastella kasvua, anatomiaa ja elintapoja yksityiskohtaisesti. Eri-ikäiset yksilöt kertovat, kuinka eläin muuttui kasvaessaan. Tällainen kokonaisuus on harvinaista näin vanhojen eläinten kohdalla.
Löydöt jatkuvat yhä, ja jokainen uusi yksilö tuo lisää tietoa. Aavikon hiekan alta paljastuu vähitellen yhä tarkempi kuva tästä muinaisesta jättipedosta ja sen vehreästä maailmasta. Näin ymmärrys liitukauden Saharasta syvenee koko ajan.
Liitukauden hirviö
Harva muinainen peto kiehtoo yhtä paljon kuin tämä jokien jättiläinen. Se osoittaa, että dinosaurusten maailmassa myös krokotiilien sukulaiset saattoivat olla todellisia hirviöitä. Sen tarina herättää yhä ihmetystä ja ihailua.
Lihakrokotiilin perintö
Sarcosuchus on yksi paleontologian vaikuttavimmista jättipedoista. Se muistuttaa meitä siitä, kuinka erikoistuneiksi ja jättiläismäisiksi krokotiilien sukulaiset voivat kehittyä. Se on yksi parhaiten tunnetuista muinaisista krokotiilimuodoista.
Sen valtava koko, voimakas purema ja Saharan rehevä liitukauden ympäristö tekevät siitä yhden aikakautensa kiehtovimmista eläimistä. Vaikka ympärillä eli sauropodeja, suuria petoja ja kalastavia petodinosauruksia, tämä jättiläinen hallitsi omaa elinympäristöään vankasti. Se on muistutus siitä, että krokotiilien sukulaiset olivat dinosaurusten maailmassa kiistattomia kuninkaita omilla vesillään.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Sarcosuchus oli?
Sarcosuchus oli yksi suurimmista koskaan eläneistä krokotiilien sukulaisista. Se eli varhaisella liitukaudella Saharan jokialueilla ja oli arviosta riippuen noin 9–12 metriä pitkä jokien huippupeto.
Oliko Sarcosuchus dinosaurus?
Ei. Sarcosuchus ei ollut dinosaurus vaan krokotiilien kaukainen sukulainen, eräänlainen esikrokotiili. Hakusana Sarcosuchus dinosaurus on yleinen, mutta tarkalleen ottaen kyseessä oli krokotiilimuoto, ei dinosaurus.
Kuinka iso Sarcosuchus oli?
Arviot vaihtelevat. Vanhemman arvion mukaan se oli jopa 11–12 metriä pitkä ja painoi kahdeksan tonnia, kun taas uudempi arvio päätyy noin 9–9,5 metriin ja vajaaseen viiteen tonniin. Joka tapauksessa se oli valtava peto.
Söikö Sarcosuchus dinosauruksia?
Todennäköisesti kyllä. Sen valtavat leuat ja voimakas purema sopivat suurten saaliiden pyydystämiseen, ja rannoille tulleet kasvinsyöjädinosaurukset olivat sille mahdollisia saaliita.