Camarasaurus supremus – Kammalisko – paleontologian parhaiten tunnettu sauropodi
Dino-kortti:
- Nimi: Camarasaurus supremus
- Suomeksi: Kammalisko
- Nimen merkitys: ”Kammiolisko” (kreikan kamara = kammio + sauros = lisko, viittaa nikamien onttoihin kammioihin); lajinimi supremus on latinaa ja tarkoittaa ”suurinta”
- Eli: Myöhäinen jurakausi (kimmeridge–tithonkausi), noin 155–145 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Yhdysvallat (Wyoming, Colorado, Utah, New Mexico – Morrisonin muodostuma)
- Pituus: Noin 18–23 metriä (suvun suurin laji)
- Paino: Arviolta 20–40 tonnia
- Ruokavalio: Kasvinsyöjä (kovahkot kasvit, havupuut)
- Tunnusmerkit: Morrisonin yleisin sauropodi, vahvat lusikkamaiset hampaat, lyhyt tylppä kuono, ontot kammiomaiset nikamat, parhaiten tunnettu sauropodi
Camarasaurus supremus on fossiiliaineiston perusteella parhaiten tunnettu sauropodi koko maailmassa. Sen nimi tarkoittaa kammioliskoa kreikan sanoista kamara (kammio) ja sauros (lisko), ja se viittaa eläimen nikamien onttoihin, kammiomaisiin rakenteisiin. Suomeksi lajia voi kutsua kammaliskoksi sen tieteellisen nimen mukaan. Sen ansiosta tutkijat tuntevat tämän eläimen anatomian poikkeuksellisen tarkasti.
Kammalisko eli myöhäisellä jurakaudella noin 155–145 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Pohjois-Amerikan länsiosissa. Suvun suurin edustaja oli aikuisena arviolta 18–23 metriä pitkä ja painoi noin 20–40 tonnia. Tämä lusikkahampainen sauropodi oli aikakautensa yleisin pitkäkaulainen, eikä mikään nykyinen maaeläin lähesty sen kokoa. Tukeva ja melko lyhyt vartalo erotti sen hoikemmista sukulaisistaan. Se oli rakenteeltaan jykevä ja voimakas eläin.
Mistä nimi tulee?
Lajinimi supremus on latinaa ja tarkoittaa suurinta tai korkeinta, mikä viittaa lajin valtavaan kokoon. Edward Drinker Cope kuvasi suvun vuonna 1877 muutaman nikaman perusteella Coloradon Garden Parkista. Vain kourallinen luita riitti uuden suvun perustamiseen. Kilpailu kiihdytti tuolloin uusien nimien syntyä huomattavasti.
Kuvaus osui Bone Wars -konfliktin kuumimpaan aikaan, jolloin Cope ja kilpailijansa Othniel Charles Marsh tavoittelivat kiivaasti uusien lajien nimeämistä. Marshin tältä ajalta nimeämä ”Morosaurus” osoittautui myöhemmin samaksi suvuksi, joten siitäkin tuli osa kammaliskon tarinaa.
Morrisonin yleisin sauropodi
Morrisonin muodostuma on Pohjois-Amerikan tärkein jurakauden fossiilikerrostuma, joka ulottuu Wyomingista Coloradoon, Utahiin ja New Mexicoon. Alueelta on löydetty satoja dinosauruksia, ja tämä eläin on niiden joukossa selvästi yleisin sauropodi. Muodostuma on tuottanut enemmän jurakauden dinosauruksia kuin mikään muu alue maailmassa.
Siitä tunnetaan yli 200 yksilöä alkioista täysikasvuisiin, yli sadalta eri löytöpaikalta. Tällainen runsaus kertoo, että eläin oli erittäin menestynyt: se sopeutui monenlaisiin ympäristöihin ja eli alueilla, joilla muut sauropodit olivat harvinaisempia. Yhtä laaja levinneisyys oli sauropodeille harvinaista. Sitä on löydetty sekä aikuisina, nuorina että poikasina, joskus useita yksilöitä samasta paikasta.
Erityisen kuuluisa on nuori C. lentus -yksilö, jonka tunnus on CM 11338. Se löydettiin Utahin Dinosaur National Monumentista 1920-luvulla, ja paleontologi Charles Gilmore kuvasi sen vuonna 1925. Kyseessä on maailman täydellisin tunnettu sauropodin luuranko, ja se on edelleen esillä Carnegie-museossa Pittsburghissa. Sen poikkeuksellinen säilyminen johtuu osittain siitä, että nuori eläin hautautui nopeasti ennen kuin haaskansyöjät ehtivät hajottaa luustoa. Näyte on opettanut tutkijoille valtavasti nuorten sauropodien anatomiasta.
Lusikkamaiset hampaat
Tämän eläimen pää poikkesi selvästi monien muiden sauropodien kapeasta päästä. Sillä oli lyhyt, tylppä ja korkea kuono sekä vahvat, lusikkamaiset hampaat – paljon paksummat kuin Diplodocuksen ohuet kynähampaat. Hampaat olivat järeitä ja tiheässä rivissä. Tämä ero kertoo erilaisesta ruokavaliosta.
Tällainen lusikkahampainen sauropodi pystyi käsittelemään kovempaa kasviainesta kuin Diplodocus. Sen vahvat leuat ja hampaat sopivat havupuiden oksien ja sitkeämpien kasvinosien syömiseen, kun taas Diplodocus harjasi pehmeitä lehtiä ohuilla hampaillaan. Vahva purenta oli selvä etu kovassa kasvustossa. Ravintoa se keräsi arviolta kahden ja viiden metrin korkeudelta. Tällainen lusikkahampainen sauropodi sopeutui tehokkaasti juuri omaan ravintoonsa.
Tämä ekologinen työnjako mahdollisti useiden sauropodien rinnakkaiselon samalla alueella ilman suoraa kilpailua. Eri lajit söivät eri kasveja eri korkeuksilta, joten Morrisonin rehevä ympäristö pystyi elättämään monta jättiläistä yhtä aikaa.
Jurakauden Pohjois-Amerikka
Kammalisko eli aikana, jolloin Pohjois-Amerikan länsiosa oli laaja, vuodenaikojen mukaan vaihteleva tasanko. Morrisonin muodostuman maisemaa hallitsivat jokien reunustamat metsät, avoimet alueet ja kuivat kaudet. Tällainen ympäristö tuotti runsaasti ravintoa suurille kasvinsyöjille.
Eläin ei ollut yksin. Samalla alueella elivät myös pitkäkaulaiset Diplodocus, Apatosaurus ja Brachiosaurus sekä piikkiselkäinen Stegosaurus. Aikakauden pelätyin saalistaja oli Allosaurus, joka saattoi käydä nuorten tai heikkojen sauropodien kimppuun.
Näin monen suuren kasvinsyöjän rinnakkaiselo oli mahdollista, koska eri eläimet hyödynsivät erilaista kasvillisuutta. Juuri tämä ekologinen työnjako teki Morrisonista yhden maailmanhistorian rikkaimmista jurakauden eläinyhteisöistä. Ympäristö muistutti monin paikoin nykyistä savannia.
Väärän pään tarina
Siihen liittyy yksi paleontologian kuuluisimmista virheistä. Pitkään tämän lajin lyhyt, tylppä kallo asetettiin Apatosauruksen luurankoihin, koska se oli pitkään ainoa hyvin tunnettu sauropodin kallo.
Vasta tutkijat McIntosh ja Berman osoittivat vuonna 1975, että Apatosauruksen oikea kallo muistutti Diplodocuksen kalloa: pitkä ja kapea. Oikea pää saatiin museoiden luurankoihin vasta vuonna 1979. Yli seitsemän vuosikymmenen ajan sen kallo oli siis esillä väärän eläimen päänä. Virhe korjaantui lopulta huolellisen vertailun ansiosta.
Neljä eri lajia
Suvusta tunnetaan neljä hyväksyttyä muotoa, joiden nimet kuvaavat usein niiden ominaisuuksia. Nimet kertovat usein eläimen koosta tai luonteesta. Suurin on tyyppilaji Camarasaurus supremus, jonka nimi tarkoittaa suurinta. C. grandis merkitsee suurta, runsaslukuisin C. lentus tarkoittaa hidasta, ja neljäntenä on vuonna 1988 kuvattu C. lewisi.
Kaikki elivät Morrisonin muodostumassa, mutta hieman eri aikoina ja erilaisissa ympäristöissä. Tällainen suvun sisäinen monimuotoisuus on sauropodeilla harvinaista ja kertoo ryhmän hyvästä sopeutumiskyvystä. Juuri sopeutumiskyky selittää osaltaan suvun suurta menestystä. Niiden erottaminen on silti haastavaa, sillä erot piilevät nikamien, hampaiden ja raajojen pienissä yksityiskohdissa.
Kammiomaiset nikamat
Suvun nimi viittaa sen onttoihin nikamiin, joissa oli suuria ilmatäytteisiä kammioita. Nämä ontelot keventivät luurankoa huomattavasti; ilman niitä eläin olisi ollut liian raskas liikkuakseen tehokkaasti. Ne toimivat kuin luonnon omat kevennysrakenteet. Sama keventämisperiaate on käytössä nykylinnuilla, joiden luut ovat samaan tapaan onttoja. Keveys oli suorastaan edellytys näin suurelle koolle.
Kammalisko jakaa tämän piirteen muiden sauropodien kanssa, mutta sen nikamien ontelot olivat erityisen suuria ja säännöllisiä – lähes kuin kammioita, mistä nimikin tulee. Luokittelussa se kuuluu makronaareihin, samaan laajaan ryhmään kuin Brachiosaurus. Rakenne yhdisti keveyden ja lujuuden onnistuneesti. Nikamien sisärakenne on tutkijoille tärkeä työkalu, sillä se auttaa erottamaan eri sauropodilajeja toisistaan.
Miten jättiläinen eli?
Aikuinen yksilö tarvitsi valtavasti ravintoa. Vahvojen leukojensa ansiosta se pystyi syömään kovempaa kasviainesta kuin monet aikalaisensa, ja pitkä kaula auttoi keräämään ruokaa laajalta alueelta. Kuten muutkin sauropodit, se nieli ravintonsa pureskelematta. Päivät kuluivat suurelta osin syöden.
Fossiililöydöt viittaavat siihen, että eläin saattoi liikkua ryhmissä. Samasta paikasta on löytynyt useita yksilöitä, mukaan lukien nuoria, mikä vihjaa jonkinlaiseen laumakäyttäytymiseen tai ainakin yhteisiin elinalueisiin. Tällainen lusikkahampainen sauropodi kasvoi munasta täyteen kokoon suhteellisen nopeasti.
Nopea kasvu oli eduksi, sillä se lyhensi aikaa, jonka nuori eläin oli alttiina pedoille. Aikuisena se oli jo niin suuri ja tukeva, ettei sillä ollut juuri luonnollisia vihollisia.
Tutkimuksen kulmakivi
Koska kammaliskoa on löydetty niin runsaasti ja niin hyvin säilyneenä, siitä on tullut sauropoditutkimuksen kulmakivi. Tutkijat käyttävät sitä vertailukohtana lähes kaikissa sauropodien biomekaanisissa, ekologisissa ja evolutiivisissa tutkimuksissa. Harva muu dinosaurus tarjoaa yhtä kattavan aineiston.
Sen fossiileista on tutkittu muun muassa kasvunopeutta, ruokavaliota isotooppien avulla ja mahdollista laumakäyttäytymistä. Eräästä lantioluusta on löydetty jopa Allosauruksen hampaiden jälkiä, mikä kertoo aikakauden petojen ja saaliiden suhteesta. Tällaiset jäljet ovat paleontologeille arvokkaita vihjeitä. Sauropodien biologiaa voikin oppia parhaiten juuri tästä lajista. Aineiston runsaus tekee päätelmistä tavallista varmempia.
Kammaliskon perintö
Camarasaurus on jurakauden sauropodien kulmakivi ja sekä laadullisesti että määrällisesti parhaiten tunnettu pitkäkaulainen dinosaurus. Se on myös monien museovieraiden suosikki: lyhyt, tylppä kuono ja tukeva rakenne tekevät siitä monen lapsen ensimmäisen tutun sauropodin. Harva sauropodi on yhtä tuttu suurelle yleisölle.
Laji osoittaa, kuinka monimuotoisia jurakauden sauropodiyhteisöt olivat. Samalla alueella eli useita eri kokoisia ja eri tavoin syöviä pitkäkaulaisia, jotka jakoivat ravintovarat ekologisen työnjaon avulla. Jokainen uusi Morrisonin kaivaus tuottaa lisää fossiileja, joista paleontologit voivat oppia dinosaurusten evoluutiosta, ekologiasta ja biomekaniikasta. Morrisonin muodostuma on yhä tutkijoiden aarreaitta.
Liikkuminen ja laumat
Painavana nelijalkaisena eläimenä tämä jättiläinen ei kyennyt juoksemaan. Sen raajat olivat pylväsmäiset ja kantoivat valtavaa painoa, joten se liikkui rauhallisesti askeltaen. Etu- ja takajalat olivat lähes yhtä pitkät, mikä piti selän melko vaakasuorassa ja teki kävelystä tasaista.
Morrisonin muodostumasta tunnetut jalanjäljet kertovat, että suuret kasvinsyöjät liikkuivat toisinaan ryhminä. Yhdessä kulkeminen tarjosi turvaa petoja vastaan, sillä lauman keskellä nuoret yksilöt olivat suojassa. Aikuiset saattoivat reunustaa joukkoa ja muodostaa elävän muurin saalistajia vastaan.
Hidas mutta vakaa liikkuminen sopi eläimen elämäntapaan. Sen ei tarvinnut paeta nopeasti, sillä koko ja mahdollinen lauma riittivät suojaksi. Päivät kuluivat ravintoa etsien ja sitä hitaasti sulattaen rauhallisessa tahdissa.
Yhä tärkeä tutkimuskohde
Vaikka tätä eläintä on tutkittu yli sadan vuoden ajan, se kiinnostaa tutkijoita edelleen. Uudet menetelmät, kuten luukudoksen mikroskooppinen tarkastelu ja kemialliset analyysit, paljastavat jatkuvasti uutta tietoa sen elämästä ja kasvusta.
Runsas aineisto tekee siitä ihanteellisen vertailukohteen. Sen avulla tutkijat voivat testata uusia menetelmiä ennen kuin niitä sovelletaan harvinaisempiin löytöihin. Näin se palvelee tiedettä myös tulevaisuudessa.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Camarasaurus oli?
Camarasaurus oli suuri kasvinsyöjäsauropodi, joka eli myöhäisellä jurakaudella nykyisen Pohjois-Amerikan alueella. Se oli Morrisonin muodostuman yleisin sauropodi ja tunnetaan paremmin kuin mikään muu sauropodi.
Oliko Camarasaurus dinosaurus?
Kyllä. Toisin kuin lentoliskot tai merimatelijat, se oli aito dinosaurus – sauropodien ryhmään kuuluva kasvinsyöjä. Hakusana Camarasaurus dinosaurus osuu siis oikeaan, sillä kyseessä oli todellinen dinosaurus.
Miksi Camarasaurus tunnetaan niin hyvin?
Koska sitä on löydetty poikkeuksellisen paljon: yli 200 yksilöä alkioista aikuisiin. Lisäksi yksi nuori yksilö, CM 11338, on maailman täydellisin tunnettu sauropodin luuranko.
Kuinka iso Camarasaurus oli?
Suurin laji C. supremus oli noin 18–23 metriä pitkä ja painoi arviolta 20–40 tonnia. Pienempi C. lentus oli noin 15 metriä pitkä. Keskikokoinen sauropodiksi, mutta valtava nykyeläimiin verrattuna.
Lue lisää pitkäkaulaisista:
Jurakauden jättiläiset:
Liitukauden titanosaurukset:
Omalaatuiset pitkäkaulaiset: