Pteranodon longiceps – Hampaaton siipi – läntisen sisämeren albatrossi
Dino-kortti:
- Nimi: Pteranodon longiceps
- Suomeksi: Hampaaton siipi
- Nimen merkitys: Kreikan pteron (siipi), an (ilman) ja odon (hammas) viittaavat hampaattomaan nokkaan; lajinimi longiceps on latinaa ja tarkoittaa pitkäpäistä
- Eli: Myöhäinen liitukausi (koniaki–santoni), noin 86–84,5 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Pohjois-Amerikka, ennen kaikkea Niobrara-muodostuma Kansasissa
- Siipien kärkiväli: Urokset noin 5,6–6,25 metriä, naaraat noin 3,8 metriä
- Paino: Urokset noin 30–50 kilogrammaa, naaraat noin 8–20 kilogrammaa
- Ruokavalio: Kalansyöjä
- Tunnusmerkit: Hampaaton ja pitkä terävä nokka, taaksepäin osoittava luinen pääharja, kevyt ja ontto luusto, yli 1100 tunnettua fossiiliyksilöä
Hampaaton siipi on kaikkien aikojen tunnetuin lentolisko ja samalla eläin, jonka lähes jokainen sekoittaa dinosaurukseen. Se ei kuitenkaan ollut dinosaurus. Lentoliskot eli pterosaurit olivat dinosaurusten läheisiä sukulaisia ja kuuluivat samaan arkosaurien ryhmään, mutta ne muodostivat oman erillisen kehityslinjansa. Siinä missä dinosauruksista kehittyivät myöhemmin linnut, lentoliskot olivat ensimmäisiä selkärankaisia, jotka kehittivät aktiivisen lennon, jo kymmeniä miljoonia vuosia ennen lintuja. Tällainen tunnetuin lentolisko on monille ensimmäinen mielikuva esihistoriallisesta lentäjästä.
Sukunimi yhdistää kreikan sanat pteron (siipi), an (ilman) ja odon (hammas), mikä viittaa hampaattomaan nokkaan, joka erotti tämän lajin aiemmista hampaallisista lentoliskoista. Lajinimi longiceps on latinaa ja tarkoittaa pitkäpäistä, mikä viittaa eläimen pitkään kalloon ja taaksepäin osoittavaan pääharjaan. Pteranodon lentolisko eli myöhäisellä liitukaudella noin 86–84,5 miljoonaa vuotta sitten Pohjois-Amerikassa, aikana, jolloin mantereen halkaisi leveä Läntinen sisämeri.
Tämä lämmin ja matala meri ulottui Meksikonlahdelta pohjoiseen aina Jäämerelle saakka ja kuhisi elämää, kuten kaloja, ammoniitteja, merimatelijoita ja valtavia haita. Laji Pteranodon longiceps lensi tämän meren yllä ja kalasti sen pinnan alta kuin esihistoriallinen albatrossi.
Marsh, Williston ja luusodat
Tämän lajin löytö on osa amerikkalaisen paleontologian dramaattista alkuhistoriaa. Othniel Marsh ja hänen kilpailijansa Edward Drinker Cope keräsivät ensimmäisiä siipiluita Kansasista jo vuosina 1870 ja 1871 osana kuuluisaa luusotien kilpailua. Marsh nimesi materiaalin alun perin Pterodactylus oweniksi vuonna 1871, mutta nimi oli jo varattu, joten hän muutti sen Pterodactylus occidentalikseksi ja kuvasi myös muita lajeja eri kokoisten luiden perusteella.
Tilanne muuttui 2. toukokuuta 1876, kun Marshin palveluksessa ollut Samuel Williston löysi ensimmäisen kallon Smoky Hill -joelta Kansasista. Pian löytyi toinen, pienempi kallo. Marsh huomasi, että kallot olivat täysin hampaattomia, toisin kuin saksalaiset Pterodactylus-lajit, ja loi uuden suvun nimeltä Pteranodon. Suuremmasta kallosta tuli holotyyppi YPM 1117, ja Marsh kuvasi lajin Pteranodon longiceps American Journal of Science -lehdessä vuonna 1876. Tämä oli ensimmäinen Euroopan ulkopuolelta löydetty lentolisko, mikä teki siitä erityisen merkittävän löydön aikanaan ja laajensi käsitystä lentoliskojen levinneisyydestä.
Sittemmin tästä lajista on löydetty yli 1100 fossiiliyksilöä, mikä on enemmän kuin mistään muusta lentoliskosta. Läheinen sukulaislaji Pteranodon sternbergi on hieman vanhempi, ja sillä oli pystysuora harja taaksepäin osoittavan sijaan, joskin osa tutkijoista luokittelee sen omaan sukuunsa. Laji Pteranodon longiceps on tarjonnut tutkijoille poikkeuksellisen runsaan aineiston.
Pääharja ja sukupuoliero
Hampaattoman siiven tunnetuin piirre nokan ohella on sen pitkä, taaksepäin osoittava luinen pääharja. Harjan muoto ja koko vaihtelivat merkittävästi yksilöiden välillä, ja Christopher Bennettin vuonna 1992 tekemä tutkimus osoitti, että vaihtelu johtuu sukupuolierosta. Uroksilla oli pitkä ja näyttävä harja, kun taas naarailla se oli huomattavasti lyhyempi ja vaatimattomampi. Lisäksi naaraat olivat selvästi pienempiä, sillä niiden kärkiväli oli vain noin 3,8 metriä, kun urokset ylsivät yli kuuteen metriin. Naaraat tunnistaa myös leveämmästä lantiosta, joka liittyi munien munimiseen.
Harjan tarkoitus on herättänyt paljon keskustelua. Eräs varhainen ehdotus oli, että harja olisi toiminut aerodynaamisena peräsimenä, mutta tämä teoria on suurelta osin hylätty, koska harjan muoto ei ole aerodynaamisesti tehokas. On myös esitetty, että harja olisi auttanut lämmönsäätelyssä, mutta tästäkään ei ole vahvaa näyttöä. Todennäköisemmin harja oli seksuaalisen valinnan tulos, eli näyttävä koriste, jonka avulla urokset houkuttelivat naaraita ja kilpailivat toistensa kanssa. Eläessään harja saattoi olla kirkkaan värinen tai kuvioitu, jolloin uros lensi taivaalla kuin näyttävä värikäs lippu. Tällainen tunnetuin lentolisko on juuri harjansa ansiosta yksi helpoimmin tunnistettavista esihistoriallisista eläimistä.
Lento ja kalastus
Tämä laji oli erikoistunut liitolentäjä, joka vietti suurimman osan ajastaan ilmassa meren yllä. Sen siipien rakenne muistutti nykyistä albatrossia, sillä pitkät ja kapeat siivet soveltuivat pitkien matkojen liitolentoihin hyvin vähäisellä energiankulutuksella. Se saattoi lentää satoja kilometrejä päivässä ilman lepoa hyödyntämällä nousevia ilmavirtoja ja merenrannan tuulia. Lentoliskon siipi oli rakenteeltaan aivan erilainen kuin linnun siipi, sillä se muodostui ihopoimusta, joka jännittyi erittäin pitkän neljännen sormen varaan. Tämä rakenne oli kevyt mutta kestävä, ja se soveltui erinomaisesti liitolentoon.
Kalastustekniikka oli todennäköisesti pintapyyntiä, eli lentolisko liiti matalalla vedenpinnan yllä ja nappasi kaloja pitkällä nokallaan lennosta. Toisin kuin nykyiset pelikaanit, se ei todennäköisesti sukeltanut veden alle, sillä sen kevyt ja ontto luusto olisi vaurioitunut sukelluksen iskusta. Hampaaton nokka sopi kalojen nielemiseen kokonaisina, ja eräs tutkimus on ehdottanut, että kurkussa saattoi olla ihopussi kalojen kuljetukseen, kuten pelikaanilla, vaikka tästä ei ole vielä suoraa fossiilinäyttöä. Laji Pteranodon longiceps oli siten ennen kaikkea meren yllä elävä kalastaja. Joidenkin fossiilien yhteydestä on löydetty kalanjäänteitä, mikä tukee tulkintaa kalansyöjästä.
Maalla ja vedessä
Lentoliskojen liikkuminen maalla on herättänyt pitkään keskustelua. Aiemmin uskottiin, että ne olivat maassa kömpelöitä ja raahautuivat eteenpäin kuin haavoittuneet lepakot. Kevin Padianin vuonna 1983 tekemä työ ja sittemmin lukuisat muut tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että lentoliskot kävelivät neljällä jalalla suhteellisen tehokkaasti, etujalat eli siivet taitettuina ja ranteiden varaan nojaten. Fossiloituneet jäljet vahvistavat tämän kävelytavan.
Hampaaton siipi vietti todennäköisesti merkittävän osan ajastaan maalla, erityisesti pesimäkausina. Fossiileja on löydetty myös kaukaa sisämaasta, mikä viittaa siihen, että pesimäpaikat sijaitsivat sisämaassa turvassa meripedoilta. Poikaset olivat todennäköisesti syntyessään lähes lentokyvyttömiä ja kasvoivat nopeasti, saavuttaen aikuiskoon noin kahden tai kolmen vuoden iässä. Laji eli siis sekä ilmassa, maalla että meren äärellä. Nuorten yksilöiden uskotaan kyenneen lentämään melko pian kuoriutumisen jälkeen, mikä erottaa lentoliskot monista nykylinnuista.
Massakuolemat Kansasissa
Kansasin liitukivistä on löydetty valtavia määriä lajin fossiileja, joskus useita kymmeniä yksilöitä samasta paikasta. Nämä massakuolemat johtuivat todennäköisesti myrskyistä, sillä meren yllä lentävät lentoliskot joutuivat trooppisten myrskyjen armoille ja hukkuivat mereen. Fossiilien runsaus on kuitenkin ollut paleontologeille aarreaitta, sillä se on mahdollistanut tilastolliset tutkimukset sukupuolieroista, kasvuvaiheista ja populaation rakenteesta. Harva esihistoriallinen eläin tunnetaan yhtä kattavasti ja monipuolisesti kuin tämä laji.
Hampaaton siipi ei suinkaan ollut aikansa ainoa lentolisko, mutta se oli ylivoimaisesti yleisin ja runsaslukuisin. Se hallitsi Läntisen sisämeren ilmatilaa samaan tapaan kuin nykyiset albatrossit hallitsevat eteläisiä valtameriä, eli pitkiä matkoja liitävänä ja tehokkaana kalastajana, jonka elämä oli kytketty mereen alusta loppuun. Juuri tämän runsauden ja näyttävyyden vuoksi se on noussut koko lentoliskojen ryhmän symboliksi populaarikulttuurissa ja tieteessä.
Lentolisko, ei dinosaurus
Yksi yleisimmistä väärinkäsityksistä on, että Pteranodon olisi dinosaurus. Näin ei kuitenkaan ole, vaan se oli lentolisko, joka kuului omaan matelijoiden ryhmäänsä. Lentoliskot ja dinosaurukset polveutuivat yhteisistä esi-isistä, mutta ne erkanivat omiksi linjoikseen jo varhain. Tämä erottelu on tärkeä, sillä se auttaa ymmärtämään, kuinka monimuotoinen liitukauden eläimistö todellisuudessa oli. Samaan aikaan kun dinosaurukset hallitsivat maata, lentoliskot hallitsivat ilmaa ja merimatelijat meriä.
Lentäminen kehittyi selkärankaisilla itsenäisesti useaan kertaan, ja lentoliskot olivat ensimmäisiä, jotka saavuttivat aktiivisen lennon. Myöhemmin myös linnut ja lepakot kehittivät lennon toisistaan riippumatta. Tällainen tunnetuin lentolisko on siksi erinomainen esimerkki siitä, kuinka eri eläinryhmät löysivät saman ratkaisun, eli lennon, toisistaan erillään. Laji edustaa lentoliskojen myöhäistä ja kehittynyttä vaihetta, jolloin nämä eläimet olivat saavuttaneet huomattavan koon ja erikoistuneet pitkän matkan liitolentoon.
Usein kysytyt kysymykset
Oliko Pteranodon dinosaurus?
Ei ollut. Pteranodon oli lentolisko eli pterosauri, joka kuului dinosaurusten läheisiin sukulaisiin mutta omaan erilliseen matelijoiden ryhmäänsä. Lentoliskot kehittivät aktiivisen lennon kymmeniä miljoonia vuosia ennen lintuja, joten ne olivat ensimmäisiä lentäviä selkärankaisia.
Kuinka suuri Pteranodon oli?
Urosten siipien kärkiväli oli noin 5,6–6,25 metriä, kun taas naaraat olivat selvästi pienempiä, vain noin 3,8 metriä. Painoa uroksilla oli arviolta 30–50 kilogrammaa, joten eläin oli erittäin kevyt suhteessa kokoonsa onttojen luidensa ansiosta.
Mihin Pteranodonin pääharjaa käytettiin?
Harjaa pidetään todennäköisimmin seksuaalisen valinnan tuloksena eli näyttävänä koristeena. Uroksilla oli suuri harja ja naarailla pieni, mikä viittaa siihen, että sillä houkuteltiin kumppaneita ja kilpailtiin lajitovereiden kanssa.
Mitä Pteranodon söi?
Pteranodon oli kalansyöjä, joka kalasti Läntisen sisämeren pinnasta. Se liiti matalalla vedenpinnan yllä ja nappasi kaloja pitkällä hampaattomalla nokallaan lennosta, todennäköisesti sukeltamatta veden alle, sillä sen kevyt luusto ei olisi kestänyt sukelluksen iskua.
Lue lisää lentoliskoista:
- Quetzalcoatlus
- Dimorphodon
- Pterodactylus
- Rhamphorhynchus
- Anhanguera
- Kaikki lentoliskot →
- 🎧 Kuuntele DinojenMaailma YouTubessa →