Rhamphorhynchus — Jurakauden pitkähäntäinen kalastaja jonka fossiilit paljastavat jopa siipikalvon
Dino-kortti:
- Nimi: Rhamphorhynchus muensteri
- Suomeksi: Nokkakuono
- Nimen merkitys: ”Nokkamainen kuono” (kreikaksi rhamphos = nokka, rhynchos = kuono)
- Eli: Myöhäinen jurakausi, noin 150–148 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Saksa (Solnhofenin kalkkikivi, Baijeri), myös Tansania
- Siipien kärkiväli: 1,2–1,8 metriä
- Pituus: Noin 1 metri (häntä mukaan lukien)
- Paino: Arviolta 1–2 kiloa
- Ruokavalio: Kalansyöjä
- Tunnusmerkit: Pitkä jäykkä häntä timanttimaisella kärkipurjeella, eteenpäin osoittavat neulahampaat, pitkä kapea kuono, hyvin säilyneet siipikalvofossiilit
Rhamphorhynchus on yksi parhaiten tunnetuista kaikista lentoliskoista — ei siksi, että se olisi ollut suurin tai erikoisin, vaan siksi, että Solnhofenin kalkkikivi on säilönyt sen fossiileja uskomattoman yksityiskohtaisesti. Rhamphorhynchusin fossiileista näkyy luuston lisäksi siipikalvon ääriviivat, hännän pehmeä kudos ja jopa viimeinen ateria mahalaukussa. Nämä fossiilit ovat antaneet meille tarkemman kuvan yhden esihistoriallisen eläimen elämästä kuin melkein mikään muu fossiililöytö.
Rhamphorhynchus eli samaan aikaan ja samalla alueella kuin Pterodactylus — myöhäisellä jurakaudella Solnhofenin trooppisilla laguuneilla. Mutta nämä kaksi lentoliskoa edustivat hyvin erilaisia linjoja: siipsormi kuului lyhythäntäisiin, kehittyneisiin pterodactyloideihin, kun taas Rhamphorhynchus kuului alkukantaisempiin, pitkähäntäisiin rhamphorhynchoideihin. Ne jakkoivat taivaan mutta eivät kilpailleet suoraan — ne olivat erikoistuneet eri ekologisiin lokeroihin.
Timanttihäntä
Nokkakuonon tunnistaa heti sen pitkästä, jäykästä hännästä, jonka päässä on timantin tai lehden muotoinen nahkapurje. Häntä oli tyypillinen varhaisille lentoliskoille — se toimi peräsimenä ja vakauttajana lennossa, samaan tapaan kuin lentokoneen pyrstö. Timanttikärkinen purje toimi aerodynaamisen hallinnan välineenä: lentolisko pystyi kääntämään sitä muuttaakseen lentosuuntaa tai jarruttaakseen.
Myöhemmät, kehittyneemmät pterosaurit — kuten Pteranodon ja Quetzalcoatlus — menettivät pitkän hännän kokonaan. Ne kehittivät muita lennon hallintamekanismeja, kuten suurempia aivoja lennon koordinointiin ja joustavampia siipirakenteita. Nokkakuonon häntä on eräänlainen ”versio 1.0” lentoliskojen aerodynamiikasta — toimiva mutta alkukantainen.
Neulahampaat ja kalastus
Sen hampaat ovat pitkiä, ohuita ja eteenpäin suuntautuvia — kuin neulaseppele eläimen kuonon kärjessä. Ne muodostavat häkin, josta liukas kala ei pääse karkuun. Tämä hammasrakenne on selkeä todiste kalansyönnistä, ja se muistuttaa nykyisten kalasyöjälintujen — kuten tiirojen ja mergansserien — nokkarakennetta.
Fossiileista on löydetty suoraa todistetta ruokavaliosta. Useista fossiileista on löydetty kalanjäänteitä mahalaukun alueelta — pieniä, suomuttomia kaloja, jotka eläin oli niellyt kokonaisina. Yksi hämmästyttävä fossiili tallentaa nokkakuonon, jonka kurkussa on kala — eläin kuoli niellessään saalistaan, ja molemmat säilyivät fossiileina.
Vielä dramaattisempi fossiili tallentaa nokkakuonon ja suuren kalan kohtaamisen: Aspidorhynchus-kala on tarttunut lentoliskon siipeen vedessä, ja molemmat kuolivat — nokkakuono hukkui, kala tukehtui. Tämä fossiili on suora todiste pintakalastuksesta: jossa hän pyydysti kaloja vedenpinnasta lentäessään ja altistui samalla meripedoille.
Siipikalvon anatomia
Fossiileista näkyy siipikalvon rakenne tarkemmin kuin ehkä minkään muun pterosaurin fossiileista. Kalvo ulottui eturaajojen neljännestä sormesta vartalon kylkeen ja takajalkaan — laaja, ohut nahkarakenne, jonka sisällä kulki verisuonia, lihassäikeitä ja elastisia kuituja.
Erityisen kiinnostavaa on, että siipikalvo ei ollut pelkkä passiivinen purje — se oli aktiivisesti hallittu lentopinta. Lihassäikeet kalvon sisällä mahdollistivat kalvon muodon muuttamisen lennossa: kiristämisen, löystyttämisen ja kaarevuuden säätämisen. Tämä antoi hänelle huomattavasti hienomman lennon hallinnan kuin pelkkä kiinteä kalvo olisi mahdollistanut.
Joistakin fossiileista näkyy myös ohuita karvankaltaisia rakenteita — pycnofibreja — jotka peittivät vartalon ja mahdollisesti osan siipien yläpinnasta. Nämä ”karvat” eivät ole samoja kuin nisäkkäiden karvat tai dinosaurusten höyhenet — ne ovat pterosaurien oma, itsenäisesti kehittynyt ihopeitteen muoto, joka todennäköisesti eristeli kylmältä ja auttoi ylläpitämään ruumiinlämpöä.
Lue lisää lentoliskoista: Pteranodon · Quetzalcoatlus · Dimorphodon · Pterodactylus · Anhanguera · Kaikki lentoliskot →