Triceratops horridus – Kolmisarvikasvot – liitukauden ikoninen kasvinsyöjäkuningas
Dino-kortti:
- Nimi: Triceratops horridus
- Suomeksi: Kolmisarvikasvot
- Nimen merkitys: Kreikan tri (kolme), keras (sarvi) ja ops (kasvot) – ”kolmisarvinen kasvo”; lajinimi horridus tarkoittaa latinaksi ”karhea, karu”
- Eli: Myöhäinen liitukausi (maastricht), noin 68–66 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Pohjois-Amerikka (Wyoming, Montana, Etelä-Dakota, Colorado ja Alberta)
- Pituus: Noin 8–9 metriä
- Paino: Arviolta 6–12 tonnia
- Ruokavalio: Kasvinsyöjä
- Tunnusmerkit: Kolme sarvea (kaksi pitkää otsasarvea ja lyhyempi nenäsarvi), massiivinen luinen kauluri, papukaijamainen nokka, tiivis hammaspatteristo, nelijalkainen ruumis
Kolmisarvikasvot on koko dinosaurusten maailman tunnetuimpia eläimiä. Sukunimi yhdistää kreikan sanat tri (kolme), keras (sarvi) ja ops (kasvot) ja kuvaa lajin selvintä piirrettä: kolmea näyttävää sarvea kasvoissa. Lajinimi horridus on latinaa ja tarkoittaa ”karhea” tai ”karu”, mikä viittaa eläimen jykevään ja rosoiseen ulkomuotoon. Tämä Tyrannosauruksen vastustaja on jakanut populaarikulttuurin valokeilan T. rexin kanssa lähes 130 vuoden ajan ja on yksi parhaiten tunnetuista dinosauruksista koko paleontologian historiassa. Sen kuva ja luonteenomaiset piirteet on omaksunut käytännössä kaikki dinosaurusaiheinen kuvitus oppikirjoista elokuviin saakka.
Triceratops horridus eli aivan liitukauden loppuvaiheessa, noin 68–66 miljoonaa vuotta sitten, Pohjois-Amerikan länsiosissa. Se kuului Chasmosaurinae-alaheimoon yhdessä Chasmosauruksen ja Pentaceratopsin kanssa, ja se on yksi viimeisimmistä tunnetuista suurista dinosauruksista ennen Chicxulub-asteroidin iskua. Sen elinympäristöihin kuuluivat samat alueet kuin T. rexillä, Ankylosauruksella, Edmontosauruksella ja Pachycephalosauruksella. Aikuinen yksilö saattoi yltää 8–9 metrin pituuteen ja painaa jopa 12 tonnia, mikä asetti sen Pohjois-Amerikan liitukauden suurimpien kasvinsyöjien joukkoon.
Marshin kuvaus 1889
Lajin kuvasi virallisesti amerikkalainen paleontologi Othniel Charles Marsh vuonna 1889. Holotyyppi YPM 1820 kaivettiin Wyomingissa, Lance-muodostumasta, vuonna 1888. Sen löytäjänä toimi Marshin kenttätyöntekijä John Bell Hatcher, joka oli yksi liitukauden lopun fossiilien tärkeimmistä kerääjistä. Aineisto siirrettiin Yale Peabody Museumiin New Havenissa, missä holotyyppi on edelleen.
Marsh nimesi lajin alun perin nimellä Ceratops horridus, mutta vielä saman vuoden aikana hän erotti sen omaksi sukukseen. Kyseessä oli yksi ”luiden sotien” eli Bone Warsin tuottoisimmista löydöistä. Vuosien 1889 ja 1891 välillä Hatcher keräsi Marshille 31 muuta kalloa, ja Marsh nimesi näiden perusteella useita uusia lajeja. Suurin osa näistä on myöhemmin katsottu synonyymeiksi tai pätemättömiksi. Lopulta vain kaksi lajia jäi tutkimuksessa kestäviksi, ja niistä tyyppilaji Triceratops horridus on edelleen ryhmän tunnetuin edustaja.
Kolme sarvea — puolustus ja signaali
Kolmisarvikasvojen tunnetuin piirre on kolme sarvea. Kaksi otsasarvea silmäkuoppien yläpuolella saattoivat olla jopa metrin pituisia ja teräviä, ja ne sojottivat eteenpäin pelottavana puolustuksena saaliseläimen kohdatessaan. Nenäsarvi oli niitä lyhyempi ja tylpämpi mutta vahva, ja se sijaitsi suun yläpuolella. Yhdessä nämä kolme sarvea muodostivat järeän etuosan, johon mikään muu kasvinsyöjä Pohjois-Amerikan liitukaudella ei pystynyt vastaamaan. Sarvet olivat luusta koostuvaa ydintä peittävän sarveistuneen tupin sisällä, jolloin sarvien todellinen pituus elinaikana oli vielä luunäytteistä mitattuakin suurempi.
Useista yksilöiden kaulureista on löydetty tyrannosaurin hampaanjälkiä. Osa näistä haavoista on selvästi parantuneita, mikä todistaa, että saalistustapahtumat olivat aktiivisia eikä eläimen kuoleman jälkeisiä. Eläimen täytyi elää hyökkäyksen jälkeen riittävän kauan, jotta haava ehti parantua. Tällainen Tyrannosauruksen vastustaja oli siis kaikkea muuta kuin avuton: sarvet pystyivät puhkaisemaan myös suuren pedon, ja jo niiden näkeminen riitti todennäköisesti karkottamaan monet hyökkäykset. Aikuisen yksilön voimaa ei voitu sivuuttaa, ja yksittäinen täysikasvuinen yksilö pystyi tarvittaessa pitämään puolensa nuorta tai vielä kasvavaa T. rex -yksilöä vastaan.
Lajinsisäiset kamppailut
Sarvilla oli myös toinen tehtävä, joka liittyi lajitovereiden välisiin yhteenottoihin. Useista fossiileista on tunnistettu parantuneita sarvien vammoja, jotka täsmäävät hyvin toisen yksilön sarven kärkeen. Tämä viittaa siihen, että kahden uroksen kamppailut paremmuudesta olivat yleisiä, samaan tapaan kuin nykyisten hirvieläinten välillä. Voittajat saivat parittelupartnereita ja todennäköisesti johtoaseman alueellaan.
Sarvet eivät siis olleet pelkkä puolustusase vaan myös aktiivinen sosiaalinen väline. Voittoisat yksilöt jättivät jälkeläisiä, joiden geenit jatkoivat sarvien koon ja näyttävyyden valintaa sukupolvesta toiseen. Tällainen Tyrannosauruksen vastustaja oli vielä elämänsä loppuvaiheessa monessa muussakin mielessä kookas: lajitovereiden kanssa käytävät yhteenotot olivat olennainen osa sen elämää, ja sarvien koko muuttui yksilön iän myötä huomattavasti. Nuorilla yksilöillä sarvet osoittivat usein taakse, mutta aikuistuessa ne kääntyivät eteenpäin lopulliseen asentoonsa.
Massiivinen kauluri
Kauluri, joka ulottui niskasta taaksepäin peittämään niskaa ja hartioita, on Kolmisarvikasvojen toinen tunnusmerkki. Se on monilla yksilöillä lähes metrin mittainen ja muodoltaan pyöreähkö. Toisin kuin useimmilla muilla ceratopsiaaneilla, tämän lajin kauluri oli kiinteä luulevy ilman suuria aukkoja, mikä erottaa sen selvästi Chasmosauruksen ja Pentaceratopsin kaulurirakenteista. Kookkaimmilla yksilöillä kauluri saattoi yltää lähes kahteen metriin pituudeltaan. Sen reunoja koristivat pienet reunaluulisäkkeet (epoccipitaalit), jotka erottivat eri ceratopsiaanilajit toisistaan.
Kaulurin tehtävistä on kolme päätulkintaa. Ensimmäinen on suojelu: se peitti niskaa ja hartioita ylhäältä tulevia puremia vastaan. Toinen on lämmönsäätely, sillä kauluri oli verisuonitettu ja saattoi auttaa luovuttamaan tai keräämään lämpöä samaan tapaan kuin Stegosauruksen selkälevyt. Kolmas ja todennäköisesti tärkein on sosiaalinen signaali: värikkääksi oletettu kauluri toimi lajintunnistusmerkkinä ja seksuaalisena näyttörakenteena. Eri ceratopsiaaneilla kaulurin muoto vaihteli niin paljon, että se selvästi toimi lajin tunnistamisen apuna. Verenkierron tehostuessa kauluri saattoi muuttaa väriään hetkellisesti, mikä lisäsi sen viestinnällistä tehoa lajitovereiden välillä.
Tehokas hampaisto
Tämän lajin hampaisto oli yksi luonnon mestariteoksia. Suussa oli satoja hampaita järjestyneinä tiiviisiin pystyrivisiin hammasakkuihin, joissa kuluvien hampaiden alla odotti aina valmis korvaava hammas. Hampaat vaihtuivat jatkuvasti läpi eläimen elämän, mikä piti pureskelevan pinnan aina tehokkaana. Hammasakkujärjestelmä mahdollisti kovan ja kuitupitoisen kasvillisuuden pureskelun perusteellisesti.
Suun edessä papukaijamainen nokka leikkasi kasveja irti maasta. Sen jälkeen takaosan hammasakut jauhoivat ne hienoksi. Toisin kuin useimmilla sauropodeilla, jotka nielivät ruoan kokonaisena ja luottivat vatsalaukun hidastettuun käsittelyyn, tämä laji käsitteli ravinnon suussaan ennen nielemistä. Tämä teki siitä yhden tehokkaimmista kasvinsyöjistä koskaan ja selittää osin sen valtavan menestyksen Pohjois-Amerikan liitukaudella. Sen ruokavalio koostui todennäköisesti kovista saniaisista, sykadeista, palmusaniaisista ja varhaisista koppisiemenisistä, joita Pohjois-Amerikan liitukauden ekosysteemit tarjosivat yltäkylläisesti.
Kaksi pätevää lajia
Vaikka Marsh ja seuraajat nimesivät jopa noin 16 eri lajia 1800- ja 1900-luvuilla, nykyään pätevinä pidetään vain kahta: Triceratops horridus ja T. prorsus. Catherine Forster supisti lajimäärän kahteen vuonna 1996 anatomisten erojen perusteella. T. horridusilla on pidemmät otsasarvet, kapeampi kuono ja avoin frontoparietaalinen aukko, kun taas T. prorsuksella otsasarvet ovat lyhyemmät, kuono lyhyempi ja aukko sulkeutunut.
Vuonna 2014 julkaistu tutkimus John Scannellan ja kollegojen toimesta toi esiin merkittävän havainnon: nämä kaksi lajia eivät eläneet yhtä aikaa, vaan ne ovat stratigrafisesti erillään Hell Creek -muodostumassa. Tämä viittaa anageeniseen evoluutioon, jossa T. horridus muuttui vähitellen T. prorsukseksi noin 1–2 miljoonan vuoden aikana. Tällainen ajallinen jatkumo tunnetaan kronospesies-kehityksenä, ja se on harvinainen mutta hyvin dokumentoitu ilmiö dinosaurusten joukossa. Se on samalla yksi parhaiten todennettuja esimerkkejä lajinmuodostuksen vähittäisestä etenemisestä koko fossiiliaineistossa.
Torosaurus-keskustelu
Torosaurus on toinen samalla alueella ja aikakaudella elänyt ceratopsiaani, jonka taksonominen asema on aiheuttanut paljon keskustelua. Vuonna 2010 John Scannella ja Jack Horner esittivät kiistanalaisen ajatuksen, jonka mukaan Torosaurus olisi vain tämän lajin täysikasvuinen muoto: kun yksilö vanheni, sen kauluri muuttui ja siihen kehittyi suuria aukkoja, jotka muuttivat sen ulkonäön Torosauruksen kaltaiseksi.
Teoria on kiehtova, mutta se ei ole yleisesti hyväksytty. Andrew Farke julkaisi 2011 vastatutkimuksen, jossa hän esitti useita anatomisia ja kehityksellisiä eroja, jotka puhuvat sukujen pitämiseksi erillisinä. Kysymys siitä, onko Torosaurus oma sukunsa vai vain tyyppilajin kehitysvaihe, on yhä avoin. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka tieteen tieto kehittyy ja kuinka jopa tutkituimpia dinosauruksia koskevat kysymykset eivät ole välttämättä vielä lopullisesti ratkaistu. Vastaavanlaisia ontogeneettisiä eli yksilönkehitykseen liittyviä keskusteluja on käyty muistakin liitukauden lopun ceratopsiaaneista, kuten Pachycephalosauruksen ja sen kuvitellumpien sukulaisten yhteydessä.
Liitukauden loppu
Kolmisarvikasvot oli yksi viimeisistä suurista dinosauruksista. Sen fossiileja on löydetty kerrostumista, jotka ovat aivan K-Pg-rajan tuntumassa, eli geologisen rajan kohdalla, joka merkitsee Chicxulub-asteroidin iskua 66 miljoonaa vuotta sitten. Populaatio oli edelleen runsas viimeisinä vuosikymmeninä eikä ole todisteita siitä, että ceratopsiaanit olisivat olleet vähenemässä ennen sukupuuttoa. Päinvastoin: ne elivät täydessä kukoistuksessa aivan loppuun saakka. Tämä on tärkeä havainto, sillä se osoittaa, että sukupuuttotapahtuma oli äkillinen ja vaikutti samanaikaisesti hyvin monenlaisiin lajeihin.
Hell Creek -muodostuman alueelta on löydetty pelkästään vuosina 2000–2010 yli 50 kalloa, mukaan lukien yksilöitä kuoriutuneista poikasista täysikasvuisiin aikuisiin. Tutkijoiden mukaan kyseessä on yksi yleisimmistä fossiileista koko alueella. Tällainen Tyrannosauruksen vastustaja on jättänyt poikkeuksellisen kattavan aineiston, jonka perusteella sen elämästä ja kuolemasta tiedetään lähes enemmän kuin minkään toisen liitukauden suuren kasvinsyöjän osalta. Triceratops horridus on siten yksi paleontologian poikkeuksellisia onnistumistarinoita: laji, jonka kaikki kehitysvaiheet ja yksilölliset vaihtelut on saatu dokumentoitua harvinaisen tarkasti.
Lue lisää sarvidinosauruksista:
- Protoceratops
- Styracosaurus
- Centrosaurus
- Pachyrhinosaurus
- Chasmosaurus
- Kaikki sarvidinosaurukset →
- 🎧 Kuuntele DinojenMaailma YouTubessa →