Psittacosaurus mongoliensis – Papukaijalisko – ikkuna sarvidinosaurusten alkuun
Dino-kortti:
- Nimi: Psittacosaurus mongoliensis
- Suomeksi: Papukaijalisko
- Nimen merkitys: Kreikan psittakos (papukaija) ja sauros (lisko) – ”papukaijalisko”; lajinimi mongoliensis viittaa Mongoliaan, mistä holotyyppi löytyi
- Eli: Varhainen liitukausi (apti–albi), noin 125–100 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Mongolia ja Pohjois-Kiina; muita suvun lajeja Venäjältä ja mahdollisesti Thaimaasta
- Pituus: Noin 2 metriä
- Paino: Arviolta 20 kiloa (suurimmat yksilöt jopa 80 kiloa)
- Ruokavalio: Kasvinsyöjä, joka käytti gastroliitteja jauhamiseen
- Tunnusmerkit: Papukaijamainen nokka, kaksijalkainen, ei sarvia eikä kauluria, noin sata putkilomaista rakennetta pyrstön yläosassa, todellinen väritys rekonstruoitu
Papukaijalisko on yksi parhaiten tunnetuista dinosauruksista koko paleontologiassa. Siitä on löydetty satoja yksilöitä, ja sen anatomia, väritys ja jopa käyttäytyminen tunnetaan poikkeuksellisen tarkasti. Sukunimi yhdistää kreikan sanat psittakos (papukaija) ja sauros (lisko), ja se viittaa eläimen vahvaan, papukaijamaiseen nokkaan. Lajinimi mongoliensis kertoo löytöpaikasta Mongoliassa. Tällainen kaksijalkainen dinosaurus tarjoaa harvinaisen ikkunan siihen, miltä sarvidinosaurusten varhaiset sukulaiset näyttivät.
Psittacosaurus mongoliensis eli varhaisella liitukaudella apti- ja albikausien aikana, noin 125–100 miljoonaa vuotta sitten, eli hämmästyttävän pitkään, lähes 25 miljoonan vuoden ajan. Aikuinen yksilö oli noin kaksi metriä pitkä ja painoi tyypillisesti noin 20 kiloa, suurimmillaan jopa 80 kiloa. Se oli pieni ja ketterä, hyvin erilainen kuin myöhemmät jättimäiset sarvidinosaurukset, mutta se kuuluu silti samaan ceratopsiaanien sukupuuhun. Laji on yksi varhaisimmista hyvin tunnetuista ceratopsiaaneista, ja siksi sillä on erityinen asema koko ryhmän tutkimuksessa.
Wongin löytö ja Osbornin kuvaus
Holotyyppi AMNH 6254 löytyi vuonna 1922 Mongolian Gobin aavikolta Roy Chapman Andrewsin kolmannen Aasian-retkikunnan aikana. Löytäjä oli yksi retkikunnan kuljettajista, Wong, ja näyte sisältää lähes täydellisen kallon sekä osan luurankoa. Sama retkikunta teki monia paleontologian kuuluisimpia löytöjä, kuten ensimmäiset tunnistetut dinosaurusmunat, Protoceratopsin, Oviraptorin ja Velociraptorin.
Lajin kuvasi tieteellisesti Henry Fairfield Osborn vuonna 1923, ja hän sijoitti sen uuteen Psittacosauridae-heimoon. Samassa julkaisussa Osborn nimesi myös toisen lajin, Protiguanodon mongoliense, jonka hän uskoi olevan ornitopodi. Myöhemmin osoittautui, että tämä näyte oli vain toinen yksilö samaa lajia, joten Protiguanodon on nykyään tunnistettu tämän lajin yksilöksi. Kyseessä oli klassinen taksonominen virhe, joka korjautui vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Lajista tunnetaan nykyään yli 75 yksilöä, mukaan lukien lähes 20 täydellistä luurankoa kallon kanssa.
Sarvidinosaurusten varhainen sukulainen
Papukaijalisko kuuluu ceratopsiaanien ryhmän varhaisimpiin tunnettuihin edustajiin, ja se on Psittacosauridae-heimon tyyppilaji. Vaikka se on sarvidinosaurusten esi-isähaaran jäsen, siltä puuttuvat lähes kaikki myöhempien sarvidinosaurusten tunnusmerkit: ei sarvia, ei luista kauluria eikä nelijalkaista asentoa. Sen ainoa selvästi ceratopsiaaninen piirre on papukaijamainen nokka, vahva ja alaspäin kaartuva leuka, joka oli tehokas kasviravinnon katkaisemiseen.
Tällainen kaksijalkainen dinosaurus on tärkeä juuri siksi, että se näyttää lähtöpisteen, josta myöhempien sarvidinosaurusten näyttävät rakenteet kehittyivät. Pentaceratopsin viisi ulokemaista rakennetta ja Torosauruksen lähes kolmemetrinen kallo edustavat saman kehityslinjan myöhäisiä huipentumia. Evoluutio muokkasi vaatimattoman kaksijalkaisen kasvinsyöjän kymmenien miljoonien vuosien kuluessa nelijalkaiseksi panssaroiduksi jättiläiseksi. Laji itse oli kuitenkin oman aikansa menestyjä, ei pelkkä välivaihe. Sen kevyt rakenne ja kaksijalkainen liikkuminen tekivät siitä nopean ja ketterän eläimen, joka pystyi pakenemaan petoja paremmin kuin raskaat myöhemmät sukulaisensa.
Itseteroittuvat hampaat ja gastroliitit
Mielenkiintoista on, ettei tämä laji käyttänyt hampaitaan ruoan jauhamiseen samalla tavalla kuin myöhemmät sarvidinosaurukset. Sen hampaat olivat itseteroittuvia ja sopivat kasvien katkaisemiseen ja viipalointiin, mutta eivät hienojakoiseen jauhamiseen. Sen sijaan laji nieli gastroliitteja eli mahaolakiviä, sileiksi hioutuneita kiviä, jotka jauhoivat kasvillisuuden mahalaukussa. Sama menetelmä on käytössä monilla nykyisillä linnuilla.
Holotyypin vatsan alueelta on löydetty gastroliitteja, mikä vahvistaa tämän ruoansulatustavan. Vahva papukaijamainen nokka katkaisi kasvit, ja mahaolakivet hoitivat varsinaisen hienonnuksen. Tällainen kaksijalkainen dinosaurus pystyi liikkumaan ketterästi ja keräämään ravintoa monenlaisista kasveista. Sen ruokavalio koostui todennäköisesti varhaisen liitukauden matalakasvuisesta kasvillisuudesta, jota Aasian metsät ja pensaikot tarjosivat runsaasti. Gastroliittien käyttö oli tehokas tapa hyödyntää myös kovaa ja kuitupitoista kasviainesta, jota hampaat eivät yksin olisi pystyneet käsittelemään.
Pieni ja ketterä kaksijalkainen
Toisin kuin myöhemmät sarvidinosaurukset, jotka liikkuivat raskaasti neljällä jalalla, tämä laji käveli kahdella takajalalla. Sen takaraajat olivat selvästi eturaajoja pidemmät ja vahvemmat, mikä teki siitä ketterän juoksijan. Eturaajat olivat lyhyet mutta käyttökelpoiset, ja niissä oli neljä sormea, joita eläin saattoi käyttää ruoan käsittelyyn tai kaivamiseen. Häntä oli pitkä ja toimi tasapainottajana liikkeen aikana.
Pää oli suhteellisen suuri ja korkea, ja sen sivuilla sijaitsivat leveät poskiluut, jotka antoivat kasvoille tunnusomaisen muodon. Silmät olivat suuret, mikä viittaa hyvään näköön. Tutkimukset eläimen silmän rakenteesta ovat antaneet viitteitä siitä, että laji saattoi olla aktiivinen sekä päivällä että lyhyinä jaksoina yöllä. Tämä eläin oli kokonaisuudessaan sopeutunut nopeaan liikkumiseen ja monipuoliseen ravinnonhankintaan.
Todellinen väritys selvitetty
Vuonna 2016 Jakob Vinther ja kollegat julkaisivat Current Biology -lehdessä hämmästyttävän tutkimuksen, jossa lajin todellinen väritys rekonstruoitiin melanosomien eli pigmenttirakeiden analyysin avulla. Tutkimus käytti poikkeuksellisen hyvin säilynyttä näytettä SMF R 4970, jossa nahka oli säilynyt yksityiskohtaisesti. Tulokset paljastivat, että eläimellä oli tumma selkä ja vaaleat alaosat.
Tämä väritysmalli tunnetaan vastavärjäytymisenä. Se on yleinen suojaväritys, jossa ylhäältä tuleva valo ja varjon vaikutus tasoittuvat, jolloin eläin näyttää litteämmältä ja erottuu huonommin petojen silmissä. Tutkijat päättelivät värityksen perusteella, että laji eli todennäköisesti metsäympäristössä, jossa valo siivilöityi latvuston läpi. Tämä on yksi harvoja tapauksia, joissa dinosauruksen elinympäristö on voitu päätellä sen värityksen perusteella, ja se on merkittävä saavutus koko paleontologiassa. Näin Psittacosaurus mongoliensis on yksi harvoista dinosauruksista, joiden ulkonäkö tunnetaan lähes täydellisesti.
Pyrstön putkilopiikit
Yksi lajin omaleimaisimmista piirteistä on noin sata pitkää, ohutta putkilomaista rakennetta pyrstön yläosassa, jotka näkyvät selvästi hyvin säilyneessä SMF R 4970 -näytteessä. Nämä eivät olleet höyheniä eivätkä luisia selkäpiikkejä, vaan putkilomaisia rakenteita, jotka koostuivat todennäköisesti keratiinista tai vastaavasta aineesta. Niiden tarkka tehtävä on yhä kiistanalainen tutkijoiden keskuudessa. Rakenteet olivat kiinnittyneet pyrstön yläreunaan ja muodostivat näyttävän rivin eläimen selkäpuolelle.
Putkilopiikit saattoivat toimia parittelunäyttörakenteina samaan tapaan kuin riikinkukon pyrstö, tai lajintunnistusmerkkinä lajitovereiden välillä. Joidenkin tulkintojen mukaan ne olisivat voineet jopa aistia ilmavirtauksia. Myöhemmillä sarvidinosauruksilla, kuten Einiosauruksella ja Diabloceratopsilla, koristeet kehittyivät kauluriin ja sarviin. Tämän lajin pyrstöpiikit saattavat edustaa varhaista vaihetta koko ceratopsiaanien koristelutaipumuksen kehityksessä, vaikka ne sijaitsivatkin aivan eri kohdassa kuin myöhemmät rakenteet.
Satoja fossiileja ja perheryhmiä
Tämä laji on yksi fossiilirikkaimmista dinosauruksista. Kaikki suvun lajit huomioiden siitä tunnetaan satoja yksilöitä: nuoria, aikuisia, poikasia ja jopa kokonaisia ryhmittymiä. Yhdessä erityisen merkittävässä Kiinasta löytyneessä fossiilissa näkyy suuri joukko poikasia yhdessä, yli kolmekymmentä yksilöä samassa kerrostumassa. Tämä viittaa joko vanhempien hoivaan tai nuorten yhteisölliseen käyttäytymiseen, vaikka löydön tarkkaa tulkintaa on myöhemmin myös kyseenalaistettu.
Fossiilien runsaus on mahdollistanut poikkeuksellisen yksityiskohtaisen tutkimuksen. Luuhistologian avulla on selvitetty, että nuorimmat yksilöt olivat muutaman vuoden ikäisiä ja painoivat alle kilon, kun taas suurimmat olivat noin yhdeksänvuotiaita ja painoivat parikymmentä kiloa. Kasvunopeus oli suhteellisen nopea verrattuna useimpiin matelijoihin, joskin hitaampi kuin nykyisillä linnuilla. Paleontologit tuntevat lajin kasvuvaiheet, ikärakenteen ja ruokavalion poikkeuksellisen tarkasti, ja joistakin yksilöistä on tunnistettu jopa sairauksien jälkiä luustossa. Tällainen tieto on mahdollista vain, kun käytettävissä on suuri joukko eri-ikäisiä yksilöitä, joita voidaan verrata keskenään.
Monilajinen suku
Papukaijalisko-suku on yksi monilajisimmista dinosaurussuvuista, sillä siihen luetaan yli kymmenen hyväksyttyä lajia. Tyyppilaji Psittacosaurus mongoliensis tunnetaan Mongoliasta, ja muita lajeja on kuvattu muun muassa Kiinasta, Siperiasta ja mahdollisesti Thaimaasta. Eri lajit eroavat toisistaan lähinnä kallon ja poskiluiden yksityiskohdissa sekä koossa.
Tällainen lajirunsaus on poikkeuksellista, sillä useimmilla dinosaurussuvuilla tunnetaan vain yksi tai kaksi lajia. Suvun laaja maantieteellinen ja ajallinen levinneisyys kertoo, että se oli erittäin menestyvä eläinryhmä, joka pystyi sopeutumaan moniin erilaisiin ympäristöihin eri puolilla Aasiaa. Tämä menestys teki Psittacosaurus mongoliensis -lajista ja sen sukulaisista yhden varhaisen liitukauden yleisimmistä pienistä kasvinsyöjistä, ja juuri runsaus selittää, miksi sen aineistoa on säilynyt niin paljon.
Tieteellinen perintö
Papukaijalisko on paleontologian tutkimuksen kulmakivi: yksi parhaiten tunnetuista dinosauruksista ja korvaamaton tietolähde sarvidinosaurusten varhaisesta evoluutiosta. Se osoittaa, kuinka vaatimattomista alkumuodoista kehitys voi johtaa Pentaceratopsin kaltaisiin moniulokkeisiin jättiläisiin. Tällainen kaksijalkainen dinosaurus on samalla muistutus siitä, että ceratopsiaanien tarina alkoi pienistä, ketteristä eläimistä, ei suurista panssaroiduista jättiläisistä.
Laji on myös yksi harvoista dinosauruksista, joiden todellinen väritys tunnetaan, eli pala mesotsooista aikaa väreissä eikä pelkkänä luustona. Vuoden 2016 väritystutkimus oli mullistava ja osoitti, että jopa miljoonia vuosia vanhoja eläimiä voidaan tutkia näin yksityiskohtaisesti. Yhdessä kasvututkimusten ja Kiinan perhefossiilin kanssa tämä laji on luultavasti kaikkein parhaiten tunnettu dinosaurus anatomian, fysiologian ja käyttäytymisen osalta. Se on todiste siitä, kuinka paljon yksittäisestä lajista voidaan oppia, kun fossiiliaineistoa on riittävästi.