Pentaceratops sternbergii – Viisisarvinaama – New Mexicon valtava chasmosauriini
Dino-kortti:
- Nimi: Pentaceratops sternbergii
- Suomeksi: Viisisarvinaama
- Nimen merkitys: Kreikan penta (viisi), keras (sarvi) ja ops (kasvot) – ”viisisarvinaama”; lajinimi sternbergii kunnioittaa löytäjää Charles Hazelius Sternbergiä
- Eli: Myöhäinen liitukausi (kampani), noin 76–73 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Yhdysvallat, New Mexico (San Juan -allas, Fruitland- ja Kirtland-muodostumat)
- Pituus: Noin 6,5–7 metriä
- Paino: Arviolta 2,5 tonnia
- Ruokavalio: Kasvinsyöjä
- Tunnusmerkit: Viisi luumuotoista uloketta kasvoissa (kolme sarvea ja kaksi pitkää poskiluun ulokketta), valtava kallo, pitkä kolmiomainen kauluri, eteläisen Laramidian edustaja
Viisisarvinaama on yksi näyttävimmistä sarvidinosauruksista. Sen tunnusomaisin piirre on viisi erillistä luumuotoista uloketta kasvoissa, mistä myös tieteellinen nimi juontuu. Sukunimi yhdistää kreikan sanat penta (viisi), keras (sarvi) ja ops (kasvot). Lajinimi sternbergii kunnioittaa fossiilien löytäjää, kuuluisaa amerikkalaista fossiilinetsijää Charles Hazelius Sternbergiä. Tällainen New Mexicon dinosaurus on yksi eteläisen Pohjois-Amerikan tunnetuimmista liitukauden lajeista.
Pentaceratops sternbergii eli myöhäisellä liitukaudella noin 76–73 miljoonaa vuotta sitten nykyisen New Mexicon alueella. Aikuinen yksilö oli noin 6,5–7 metriä pitkä ja painoi arviolta 2,5 tonnia. Vaikka se ei aivan yltänyt Triceratopsin kokoon, sen kallo oli poikkeuksellisen suuri, mikä tekee siitä yhden suurikalloisimmista tunnetuista dinosauruksista. Laji kuuluu Chasmosaurinae-alaheimoon, jolle ovat ominaisia pitkät kaulurit ja näyttävät otsasarvet. Se on yksi tämän alaheimon varhaisista ja kookkaista edustajista.
Löytö ja kuvaus
Holotyyppi AMNH 6325 on lähes täydellinen kallo, josta puuttuvat vain alaleuat ja kuonon etuosan rostraaliluu. Sen löysi Charles Hazelius Sternberg vuonna 1922 Fruitland-muodostumasta San Juanin alueelta New Mexicossa. Lajin Pentaceratops sternbergii kuvasi tieteellisesti Henry Fairfield Osborn vuonna 1923 American Museum of Natural Historyn julkaisusarjassa. Osborn oli museon johtaja ja tunnettu paleontologi, joka oli aiemmin nimennyt myös Tyrannosaurus rexin.
Lajin nimivalintaan liittyy mielenkiintoinen taustatarina. Sternberg oli vuonna 1923 lähes konkurssissa, koska museo ei aluksi ostanut hänen löytöjään, sillä sen budjetti meni Roy Chapman Andrewsin kuuluisiin Aasian-retkikuntiin. William Diller Matthew ehdotti Osbornille, että uuden lajin nimeäminen Sternbergin kunniaksi olisi tunnustus pitkäaikaiselle fossiilinetsijälle. Näin lajinimestä tuli eräänlainen lohdutus ansioituneelle keräilijälle, ja samalla se ikuisti hänen nimensä tieteeseen. Viisisarvinaama on siten yksi harvoista lajeista, joiden nimivalintaan liittyy näin selvä inhimillinen tarina.
Viisi sarvea vai vain kolme?
Lajin nimi viittaa viiteen sarveen, mutta paleontologit ovat tarkentaneet tätä lukumäärää. Vain kolme niistä on todellisia sarvia: yksi nenäsarvi ja kaksi otsasarvea, eli samat rakenteet kuin Triceratopsilla. Kaksi muuta ovat itse asiassa pidentyneitä poskiluun ulokkeita eli epijugaaleja, jotka sojottavat sivuille terävinä piikkeinä silmien alapuolelta. Useimmilla sarvidinosauruksilla on jonkinlaiset epijugaalit, mutta tällä lajilla ne olivat poikkeuksellisen suuret. Otsasarvet olivat pitkät ja sojottivat eteenpäin, kun taas nenäsarvi oli niitä lyhyempi.
Juuri näiden poikkeuksellisen pitkien poskiulokkeiden vuoksi laji näytti viisisarviselta, vaikka anatomisesti se ei ole kirjaimellisesti ”viisisarvinen”. Ulokkeet toimivat todennäköisesti puolustuksena sivuhyökkäyksiä vastaan sekä lajintunnistusmerkkinä. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka tieteellinen nimistö voi luoda lievästi harhaanjohtavia mielikuvia: laji on todella vaikuttava, mutta sen viisi ”sarvea” eivät kaikki ole varsinaisia sarvia. Tämä laji on silti yksi koristeellisimmista koko ryhmässä.
Eteläisen Laramidian edustaja
Laji eli eteläisellä Laramidialla, myöhäisen liitukauden Pohjois-Amerikan länsiosassa. Manner oli tuolloin jakautunut kahtia Sisämaan meren toimesta, ja sen läntinen osa Laramidia jakautui edelleen pohjoiseen ja eteläiseen provinssiin. Eteläinen Laramidia, johon kuuluivat nykyinen New Mexico, Texas ja Utah, oli erillinen ekosysteemi pohjoisesta, ja molemmilla alueilla kehittyi omat erikoistuneet sarvidinosauruslajinsa. Tämä jakautuminen kesti useita miljoonia vuosia ja synnytti hämmästyttävän monimuotoisuuden.
Tämä on merkittävä havainto, sillä se todistaa, kuinka maantieteellinen eristyneisyys johti dinosaurusten monimuotoistumiseen. Kosmoceratops ja Diabloceratops elivät samankaltaisessa eteläisessä ympäristössä, kun taas Einiosaurus ja Centrosaurus elivät pohjoisessa. Tällainen New Mexicon dinosaurus on eteläisen Laramidian symboli, ja sen lähimmät sukulaiset edustavat samaa kehityshaaraa eteläisessä provinssissa. Lajin levinneisyys ulottui myös Coloradoon saakka, mistä on löydetty nuoren yksilön kallo. Tämä osoittaa, että laji menestyi melko laajalla maantieteellisellä alueella.
Lisälöydökset ja levinneisyys
Holotyypin jälkeen lajin fossiileja on löydetty laajasti New Mexicon Fruitland- ja Kirtland-muodostumista. Kymmenet yksilöt ovat tehneet siitä yhden parhaiten tunnetuista eteläisen Laramidian sarvidinosauruksista. Aineisto kattaa sekä aikuisia että nuoria yksilöitä, mikä on antanut tutkijoille mahdollisuuden seurata lajin yksilönkehitystä.
Vuonna 2006 löydettiin nuoren yksilön kallo Coloradon Williams Fork -muodostumasta, mikä edustaa lajin pohjoisinta tunnettua esiintymää. Erityisen dramaattinen oli vuoden 2015 pelastusoperaatio, jossa New Mexicon kansalliskaarti kuljetti merkittävän aikuisen kallon ja nuoren yksilön luurangon helikoptereilla vaikeapääsyiseltä erämaa-alueelta. Tällainen New Mexicon dinosaurus vaatii toisinaan poikkeuksellisia toimia, jotta arvokkaat fossiilit saadaan turvallisesti tutkimuskäyttöön.
Titanoceratops-keskustelu
Yksi paleontologian mielenkiintoisimmista keskusteluista koskee yksilöä OMNH 10165, jonka Thomas Lehman kuvasi vuonna 1998 erityisen suurena tämän lajin yksilönä. Tämän yksilön kallo oli lähes kolme metriä pitkä, mikä teki siitä yhden suurimmista koskaan löydetyistä maaeläinten kalloista. Pitkään juuri tämä näyte antoi lajille maineen yhtenä kaikkien aikojen suurikalloisimmista dinosauruksista, ja se kirjattiin jopa ennätyksenä suurimmasta maaselkärankaisten kallosta.
Vuonna 2011 Nicholas Longrich kuitenkin ehdotti, ettei kyseinen yksilö kuulu lainkaan tähän lajiin, vaan edustaa omaa sukuaan nimeltä Titanoceratops ouranos. Longrichin mukaan anatomiset erot olivat liian suuret tavalliseen lajiin nähden, ja yksilö saattaisi olla vanhin tunnettu Triceratopsin lähisukulaisten ryhmän edustaja. Keskustelu jatkuu yhä: osa tutkijoista hyväksyy Titanoceratopsin omaksi suvukseen, kun taas toiset pitävät sitä edelleen tämän suvun jäsenenä. Tämän vuoksi varsinaisen lajin painoarviot on tarkistettu alaspäin, sillä aiemmat suuret luvut perustuivat juuri tähän kiistanalaiseen jättiyksilöön. Näin Pentaceratops sternbergii on todellisuudessa hieman pienempi kuin aiemmin luultiin, joskin yhä kookas chasmosauriini.
Näyttävä kauluri
Lajin kauluri oli pitkä ja kolmiomainen, ja se ulottui kauas pään takapuolelle. Sen reunoja koristivat pienet kolmiomaiset reunaluut, jotka antoivat kaulurille rosoisen ääriviivan. Kaulurin keskellä oli kaksi suurta aukkoa, jotka keventivät rakennetta huomattavasti. Elävällä eläimellä näitä aukkoja peitti ihokerros, joten ne eivät näkyneet ulospäin, mutta ne vähensivät pään painoa merkittävästi. Ilman näitä aukkoja valtava kauluri olisi ollut liian raskas eläimen kannateltavaksi.
Kaulurin tehtävä oli sama kuin muillakin chasmosauriineilla: lajintunnistus, parittelunäyttö ja mahdollisesti lämmönsäätely. Suuri pinta-ala mahdollisti tehokkaan lämmönvaihdon ympäristön kanssa, mikä saattoi auttaa eläintä säätelemään ruumiinlämpöään. Kauluri oli todennäköisesti elävällä eläimellä värikäs, ja se toimi näyttävänä signaalina lajitovereille. Jokaisella sarvidinosauruslajilla oli omanlaisensa kaulurin muoto, joka erotti sen muista lajeista, ja tämän lajin pitkä kolmiomainen kauluri oli helposti tunnistettava myös kaukaa.
Suuri kallo ja ruumis
Vaikka jättikokoinen kallo kuuluikin todennäköisesti Titanoceratopsille, myös varsinaisen lajin kallo oli vaikuttava, pituudeltaan yli kaksi metriä kaulurin mukaan luettuna. Tämä asettaa sen suurikalloisimpien maaeläinten joukkoon koko eliökunnan historiassa. Itse ruumis oli tukeva ja nelijalkainen, ja sitä kannattelivat vahvat raajat. Eturaajat olivat hieman takaraajoja lyhyemmät, mikä on tyypillistä sarvidinosauruksille.
Suun edessä oli vahva papukaijamainen nokka, joka katkaisi kasvillisuutta tehokkaasti. Nokan takana sijaitsivat hammasakut, joissa oli satoja rinnakkain järjestäytyneitä hampaita. Ne muodostivat tehokkaan leikkaavan pinnan, joka jauhoi kovankin kasviaineksen hienoksi. Tämä laji pystyi siten hyödyntämään monenlaista kasvillisuutta, jota San Juanin altaan rehevä ympäristö tarjosi. Tällainen New Mexicon dinosaurus oli sopeutunut tehokkaaseen kasvinsyöntiin, ja juuri Pentaceratops sternbergii edustaa hyvin koko chasmosauriinien menestyksekästä ruumiinrakennetta.
Aikalaiset Fruitland-muodostumassa
Viisisarvinaama eli osana monipuolista myöhäisen liitukauden ekosysteemiä San Juanin altaalla. Sen aikalaisiin kuuluivat hadrosauridi Parasaurolophus, joka tunnetaan pitkästä putkimaisesta pääkoristeestaan, sekä tyrannosauroidi Bistahieversor, alueen merkittävä peto. Lisäksi alueella eli panssaroitu Nodocephalosaurus ja pieni petodinosaurus Saurornitholestes, joka kuului dromaeosauridien eli niin sanottujen raptoreiden ryhmään. Yhdessä nämä lajit muodostivat tasapainoisen ja monimuotoisen yhteisön, jossa eri kasvinsyöjät ja pedot elivät rinnakkain. San Juanin altaan rehevä ympäristö tarjosi runsaasti ravintoa useille suurille kasvinsyöjille samanaikaisesti.
Tämä yhteisö oli hieman erilainen kuin pohjoisempi Hell Creekin ekosysteemi, jossa Triceratops eli. Eteläisellä Laramidialla oli enemmän kosteita rannikkovesistöjä ja suurempi sarvidinosaurusten monimuotoisuus. Tämä laji oli oman ekosysteeminsä suurimpia kasvinsyöjiä ja muodosti tärkeän osan ravintoverkkoa. Sen runsas esiintyminen alueen kerrostumissa kertoo, että laji oli menestyvä ja yleinen omassa ympäristössään.
Tieteellinen perintö
Viisisarvinaama on New Mexicon dinosaurussymboli ja yksi eteläisen Laramidian tunnetuimmista lajeista. Se on jopa nimetty New Mexicon osavaltion viralliseksi fossiiliksi, mikä kertoo sen merkityksestä alueen luonnonhistorialle. Laji osoittaa, kuinka monimuotoisiksi sarvidinosaurukset kehittyivät, sillä sen viiden ulokkeen yhdistelmä on poikkeuksellinen koko ryhmässä. Se on myös tärkeä todiste siitä, kuinka Pohjois-Amerikan mantereellinen jakautuminen johti erillisiin dinosaurusyhteisöihin.
Lajin tarina on samalla muistutus siitä, että paleontologia on yhtä lailla inhimillinen kuin luonnontieteellinen ala. Charles Sternbergin taloudelliset vaikeudet ja lajinimen valinta lohdutuksena osoittavat, kuinka tiede ja inhimilliset tarinat kohtaavat fossiililöytöjen ympärillä. Vuoden 2015 dramaattinen pelastusoperaatio, jossa kallo ja luuranko kuljetettiin helikoptereilla erämaa-alueelta, on jatkoa tälle tarinalle. Laji elää siten edelleen sekä tieteellisissä tutkimuksissa että alueen kulttuuriperinnössä.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä dinosaurus Pentaceratops oli?
Pentaceratops oli kasvinsyöjä sarvidinosaurus, joka eli myöhäisellä liitukaudella noin 76–73 miljoonaa vuotta sitten nykyisen New Mexicon alueella. Se kuului chasmosauriineihin, samaan ryhmään kuin Triceratops, ja sillä oli näyttävä pitkä kauluri sekä useita ulokkeita kasvoissaan.
Kuinka monta sarvea Pentaceratopsilla oli?
Nimestään huolimatta Pentaceratopsilla oli vain kolme todellista sarvea: yksi nenässä ja kaksi otsassa. Kaksi muuta ”sarvea” olivat pidentyneitä poskiluun ulokkeita eli epijugaaleja, jotka sojottivat sivuille silmien alapuolelta.
Kuinka suuri Pentaceratops oli?
Aikuinen yksilö oli noin 6,5–7 metriä pitkä ja painoi arviolta 2,5 tonnia. Sen kallo oli kuitenkin yksi suurimmista koko maaeläinten historiassa, pituudeltaan yli kaksi metriä kauluri mukaan luettuna.
Missä Pentaceratopsin fossiileja on löydetty?
Valtaosa fossiileista on löydetty New Mexicon Fruitland- ja Kirtland-muodostumista. Lisäksi nuoren yksilön kallo on löytynyt Coloradosta, mikä on lajin pohjoisin tunnettu esiintymä. Tämä dinosaurus oli eteläisen Laramidian tunnusomainen laji.