Brachylophosaurus – Lyhytharjalisko — ”Leonardon” dinosaurusmumio
Dino-kortti
- Nimi: Brachylophosaurus canadensis
- Suomeksi: Lyhytharjalisko
- Nimen merkitys: ”Lyhytharjainen lisko” (kreikan brachys = lyhyt, lophos = harja)
- Eli: Myöhäinen liitukausi, noin 78 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Pohjois-Amerikka (Montana, Alberta)
- Pituus: Noin 9 metriä
- Paino: Arviolta 3 tonnia
- Ruokavalio: Kasvinsyöjä
- Tunnusmerkit: Lyhyt, litteä lapiomainen harja otsalla, kuuluu saurolofiineihin (ei ontto harja), kuuluisa ”Leonardo” -mumio — yksi parhaiten säilyneistä dinosauruksista
Brachylophosaurus on paleontologian mullistavimpia lajeja fossiilihistorian kannalta. Sen nimi tarkoittaa ”lyhytharjaista liskoa” — kreikan brachys (lyhyt) ja lophos (harja). Suomeksi tätä lajia voidaan kutsua lyhytharjaliskoksi.
Lyhytharjalisko eli myöhäisellä liitukaudella noin 78 miljoonaa vuotta sitten Pohjois-Amerikassa, erityisesti Montanan ja Kanadan Albertan alueilla. Brachylophosaurus kuvattiin tieteellisesti 1953 Charles Sternbergin toimesta. Aikuinen yksilö oli noin 9 metriä pitkä ja painoi 3 tonnia — keskikokoinen saurolofiini.
Lyhyt, litteä lapiomainen harja
Brachylophosauruksen tavaramerkki on sen lyhyt, litteä lapiomainen harja otsalla — kuin pieni hyllypylväs pään päällä. Harja on kiinteä (ei ontto kuten lambeosauriineilla) ja muodoltaan tasomainen, kuin pieni luulevyä. Tämä erottaa sen muista saurolofiineista, joilla on joko piikki (Saurolophus), kyhmy (Gryposaurus) tai ei harjaa lainkaan (Edmontosaurus).
Harjan tarkoitus on ollut keskustelun aiheena. Koska se oli kiinteä, se ei voinut toimia resonanssikammiona. Todennäköisimmät selitykset ovat lajintunnistusmerkki ja sukupuolivalinnan koriste — lapiomainen harja saattoi olla peitetty värikkäällä sarveiskerroksella, joka teki siitä visuaalisesti näkyvän kaukaa.
”Leonardo” — dinosaurusmumio
Lajin kuuluisin yksilö on ”Leonardo” — yksi parhaiten säilyneitä dinosauruksia koskaan. Leonardo löydettiin 2000 Montanan Malta-kaupungissa, ja se on käytännössä dinosaurusmumio — fossiili, jossa on säilynyt ihoa, lihasta ja jopa sisäelimiä. Tämä on äärimmäisen harvinaista; useimmista dinosauruksista tunnetaan vain luita.
Leonardon ihossa on yhä nähtävissä suomut ja tekstuuri — eläimen iho oli mosaiikkimainen, pienillä suomuilla joiden koko vaihteli ruumiinosien välillä. Selässä oli suurempia kilpimäisiä suomuja, vatsassa pienempiä. Tätä kautta paleontologit ovat voineet rekonstruoida elävän dinosauruksen ulkonäön paljon tarkemmin kuin pelkän luuston perusteella.
Sisäelimet ja viimeinen ateria
Leonardon mumio on jopa säilyttänyt sisäelimiä — jotain lähes ennenkuulumatonta dinosaurusten kohdalla. Sen vatsaosasta löydettiin jäänteitä viimeisestä ateriastaan — kasvimateriaalia, joka paljasti tarkasti, mitä lyhytharjalisko söi juuri ennen kuolemaansa.
Analyysi paljasti, että Brachylophosaurus söi monipuolisesti — saniaisia, havunneulaisia, siemeniä ja kukkakasveja. Tämä vahvisti hadrosauridien rooliin monipuolisina selektiivisinä syöjinä, jotka eivät rajoittuneet yhteen kasvilajiin. Leonardon ateria on yksi ensimmäisiä kertoja paleontologian historiassa, kun tutkijat ovat päässeet katsomaan ”dinosauruksen päivän valikkoa”.
Kuinka Leonardo muminoitui?
Leonardon säilymisen tarina on melkein uskomaton. Nuori yksilö — noin 7-vuotias, 7 metriä pitkä — kuoli jostain syystä joen rannalla noin 78 miljoonaa vuotta sitten. Erityiset olosuhteet — nopea peittäminen sedimentillä, vähän happea, kuiva ilmasto — estivät hajoamisen ja mahdollistivat pehmytkudoksen säilymisen.
Tämä on äärimmäisen harvinaista. Useimmat dinosaurukset hajosivat nopeasti sen jälkeen kun ne kuolivat, jättäen jälkeensä vain luita. Leonardo oli paleontologian loton voittaja — yksi niistä harvoista yksilöistä, joiden pehmyt iho ja lihakset säilyivät miljoonia vuosia.
Brachylophosauruksen perintö
Lyhytharjalisko on paleontologian poikkeuksellisesti tärkeä laji Leonardon ansiosta. Se antaa meille parhaan mahdollisen näkökulman siitä, miltä elävät hadrosauridit todella näyttivät — ei vain luurankoina, vaan ihon, lihaksen ja sisäelinten kanssa. Tämä laji on lastenkirjoissa ja dokumentaareissa usein mukana juuri Leonardon tarinan vuoksi. Se on muistutus siitä, että paleontologia ei ole pelkkää luiden kaivamista — se on pyrkimystä ymmärtää muinaisten eläinten koko elämä. Leonardon lisäksi myöhemmin on löytynyt toinenkin merkittävä mumio, ”Roberta”, joka on myös auttanut tutkijoita täydentämään kuvaa siitä, miten tämä eläin eli, syöi ja selvisi myöhäisen liitukauden Montanassa.
Lue lisää muista ankannokkaisista: