Nodosaurus — Ankylosaurien haaraperhe ilman hännännuijaa mutta leveillä sivupiikeillä
Dino-kortti:
- Nimi: Nodosaurus textilis
- Suomeksi: Nystyrälisko
- Nimen merkitys: ”Nystyrälisko” (latinasta nodus = nystyrä/solmu)
- Eli: Myöhäinen liitukausi, noin 100–94 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Pohjois-Amerikka (Kansas, Wyoming)
- Pituus: 5–6 metriä
- Paino: 2–3 tonnia
- Ruokavalio: Kasvinsyöjä
- Tunnusmerkit: Panssaroitu selkä ja kyljet, leveät sivuille sojottavat piikit olkapäillä, EI hännännuijaa (toisin kuin ankylosaureilla), kapea syvä kallo, nelijalkaisesti kulkeva
Nodosaurus edustaa panssaridinosauurusten toista päähaaraa — nodosaureja. Nämä ovat Ankylosauruksen ja Euoplocephaluksen läheisiä sukulaisia, mutta ne eroavat yhdellä ratkaisevalla piirteellä: nodosaureilla ei ollut hännännuijaa. Nuijaa ei ole, mutta muuten panssarointi on hyvinkin samanlainen. Tämä tekee nodosaureista kiehtovan esimerkin siitä, miten panssaridinosauuruksen puolustus voi toimia täysin ilman kuuluisinta asettaan.
Nodosaurus nimettiin ensimmäisenä koko nodosaurien perheelle — se on ryhmän tyyppisuku. Othniel Charles Marsh kuvasi lajin vuonna 1889 Kansasista löydetyistä fossiileista. Nystyrälisko on kuitenkin huonommin tunnettu kuin monet muut nodosaurit, ja sen ympärillä on ollut taksonomisia kiistoja: jotkut tutkijat pitävät sitä kiistanalaisena taksonina, josta tunnetaan liian vähän luita luotettavaan määrittelyyn. Silti nimi on säilynyt, ja sitä käytetään yhä koko ryhmän kuvaamiseen.
Leveät sivupiikit — aktiivinen puolustus
Nodosaurien ja ankylosaurien panssaroinnin erot kertovat eri puolustusstrategioista. Siinä missä Ankylosauruksella oli hännännuija aktiivisena hyökkäyskeinona, nystyräliskon aktiivinen puolustus oli keskittynyt eteen ja sivuille. Olkapäistä sojottivat leveät, pitkät piikit, jotka toimivat vastaavalla tavalla kuin Kentrosauruksen olkapääpiikit — pito petoa loitolla, jos se yritti hyökätä sivusta.
Nodosaurien puolustusstrategia oli todennäköisesti painautua maahan. Eläimen matala profiili, leveä vartalo ja panssaroitu yläpuoli tarkoittivat, että jos se kyyristyi maahan, petojen oli lähes mahdotonta päästä käsiksi pehmeisiin alueisiin. Sivupiikit estivät hyökkäyksen kyljeltä, ja kapea mutta syvä kallo oli suojattu luulevyillä.
Tämä ”painautumisstrategia” on toimivampi kuin miltä kuulostaa. Nykyiset siilit ja vyötiäiset käyttävät samaa menetelmää — ne eivät yritä paeta eivätkä taistele, vaan yksinkertaisesti estävät petoa pääsemästä käsiksi haavoittuviin kohtiin. Evoluution tuloksena nodosaureista tuli äärimmäisen tehokkaita tässä strategiassa.
Borealopelta — fossiili joka mullistai tutkimuksen
Vaikka Nodosaurus itse on huonosti tunnettu, sen läheisestä sukulaisesta Borealopeltasta on löydetty yksi paleontologian historian merkittävimmistä fossiileista. Vuonna 2011 Kanadan öljyhiekkakaivauksissa Fort McMurrayssa löydettiin Borealopelta markmitchelli — lähes täydellinen nodosauurus, joka oli säilynyt poikkeuksellisen hyvin.
Fossiili ei ollut pelkkä luuranko — se oli käytännössä ”kivettynyt mumio”. Panssarointi oli paikallaan alkuperäisessä järjestyksessä, iho oli säilynyt ja jopa eläimen viimeinen ateria oli mahalaukussa. Tämä on harvinaisuus dinosaurusfossiiileissa, ja se antoi tutkijoille ennennäkemättömän tarkan kuvan nodosauurin anatomia.
Borealopeltan tutkimus paljasti myös jotain yllättävää: eläimen iho oli väritetty. Melaniinipigmenttien analyysi osoitti, että Borealopelta oli punaruskea yläpuolelta ja vaaleampi alapuolelta — klassinen ”counter-shading” -kuviointi, jota käyttävät nykyiset eläimet jotka pakenevat petoja. Tämä on odottamatonta: panssaroitu eläin tarvitsi suojavärjäys. Se viittaa siihen, että nodosaurit eivät olleet immuuneja pedoille, vaan joutuivat edelleen käyttämään kaikkia puolustuskeinoja — myös naamiointia.
Borealopeltan suojavärjäys todistaa, että myöhäisliitukauden petodinosaurukset — kuten carcharodontosaurit ja tyrannosaurit — olivat vakava uhka myös aikuisille nodosaureille. Panssari ei riittänyt — myös näkymättömyys oli tarpeen.
Ravinto kivettyneenä
Borealopeltan mahalaukusta löytyi eläimen viimeinen ateria — harvinainen suora todiste nodosaurien ruokavaliosta. Mahalaukkuun oli säilynyt saniaisten, havupuiden neulasten ja varhaisten kukkakasvien jäännöksiä. Saniaiset muodostivat yli 85 prosenttia sisällöstä, mikä tekee Borealopeltasta ensimmäisen fossiilin, josta tiedetään varmuudella olevan erikoistunut saniaissyöjä.
Mielenkiintoisesti mahalaukusta löytyi myös hiiltynyttä kasviainesta — todiste siitä, että eläin söi alueilta, joilla oli hiljattain palanut. Tämä viittaa strategiaan, jota käyttävät nykyiset australialaiset kenguruhiiret: ne laiduntavat mielellään hiljattain palaneilla alueilla, joilla uusi kasvillisuus kasvaa ravinteikkaasti. Nystyräliskon ja nodosaurien muiden edustajien ruokavalio muistutti todennäköisesti Borealopeltan ruokavaliota.
Miksi ei nuijaa?
Kysymys siitä, miksi nodosaureilla ei ollut hännännuijaa ankylosaurien tapaan, on yhä avoin. Evoluution kannalta nuija on selvä etu — se on tehokas puolustusase, joka pitää petoja loitolla. Miksi nodosaurit eivät koskaan kehittäneet sitä?
Yksi teoria on, että nodosaurien leveät sivupiikit ja painautumisstrategia olivat riittävän tehokkaita, ettei nuijalle ollut evoluutiopainetta. Toinen teoria on, että nodosaurien elinympäristö — erityisesti tiheä kasvillisuus ja suojaiset metsäalueet — ei suosinut pitkiä, heiluvia häntiä, jotka olisivat jatkuvasti osuneet puihin ja pensaisiin.
Kolmas teoria on aikalaisuus: nodosaurit ja ankylosaurit erkanivat evoluution polullaan aikaisessa vaiheessa, ja nuija kehittyi vain ankylosaurien haarassa. Nodosaurit kehittyivät rinnakkain, mutta hieman eri suuntaan. Evoluutio ei palaudu takaisin — jos nuijaa ei kehittynyt varhain, se ei enää myöhemmin syntynyt spontaanisti.
Lue lisää panssaridinosauuruksista: Stegosaurus · Ankylosaurus · Kentrosaurus · Euoplocephalus · Polacanthus · Kaikki panssaridinosauurukset →