Polacanthus foxii – Monipiikki – Englantilainen nodosauri jonka lantio oli yhtenäinen luukilpi
Dino-kortti:
- Nimi: Polacanthus foxii
- Suomeksi: Monipiikki
- Nimen merkitys: Kreik. polys = monta, akantha = piikki; lajinimi foxii löytäjänsä Reverend William Foxin kunniaksi
- Eli: Varhainen liitukausi, barremian aika, noin 130–125 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Englanti – Wightin saari (Barnes High, lounaisrannikko); toista lajia P. rudgwickensis tunnetaan myös West Sussexista
- Pituus: 4–5 metriä
- Paino: Arviolta 1–2 tonnia
- Ruokavalio: Kasvinsyöjä
- Tunnusmerkit: Lantion kohdalla yhtenäinen luukilpi eli sacral shield (108 × 90 cm holotyypissä), kylkien sivupiikit, selässä kaksi riviä piikkejä ja luulevyjä, EI hännännuijaa, nelijalkainen, kallo edelleen tuntematon
Polacanthus on yksi Euroopan tunnetuimmista panssaridinosauruksista – ja yksi historiallisesti merkittävimmistä nodosaureista. Se löydettiin Englannin Wightin saarelta 1865, samoista varhaisen liitukauden kerrostumista, jotka ovat tuottaneet myös kuuluisat Iguanodon-löydöt. Polacanthus on osoitus siitä, että nodosaurien perhe ulottui laajalle – Pohjois-Amerikan Nodosauruksesta Euroopan monipiikkiin – ja että panssaridinosaurukset olivat globaali ilmiö jo 130 miljoonaa vuotta sitten.
Monipiikin omaleimaisin piirre on sen lantion yllä oleva yhtenäinen luukilpi, jota tieteellisessä kirjallisuudessa kutsutaan sacral shieldiksi. Tämä rakenne erottaa Polacanthuksen monista muista panssaridinosauruksista ja on antanut sille keskeisen aseman varhaisen liitukauden ankylosaurusten luokittelussa. Eläin on jäänyt tieteellisen historian sivuille kiinnostavana primitiivisenä nodosaurina, jonka aikakausi sijoittuu paljon ennen kuuluisia myöhäisliitukauden sukulaisia kuten Ankylosaurusta ja Euoplocephalusta.
Löytöhistoria – Fox, Owen ja Tennysonin hylätty ehdotus
Reverend William Fox – englantilainen pappi ja aktiivinen amatööripaleontologi, jolla ei ollut virallista tieteellistä koulutusta – löysi ensimmäiset Polacanthus-fossiilit Wightin saaren Barnes High’n rannoilta vuoden 1865 alkuvaiheessa. Fox oli muuttanut saarelle 1862 ottaakseen vastaan Brixtonin (nykyisin Brighstone) kirkkoherran viran, ja hänestä tuli aikansa tärkeimpiä Wightin saaren dinosauruslöytäjiä. Polacanthus oli kuitenkin niin merkittävä löytö, että se vaatii erityistä kerrontaa.
Fox ei alunperin aikonut nimetä löytöä itse. Sen sijaan hän halusi, että hänen ystävänsä, runoilija Alfred Tennyson, antaisi sille nimen. Tennyson ehdottikin nimeä Euacanthus Vectianus – ”kunnon piikkilisko Wightin saarelta” – ja löytö esiteltiin paleontologi Richard Owenille 23. heinäkuuta 1865 pidetyssä tapaamisessa. Tennysonin ehdotus kuitenkin hylättiin, ja Fox antoi syyskuussa 1865 brittiläisen tieteellisen yhdistyksen kokouksessa Owenille tehtäväksi nimetä laji. Owen kutsui sitä Polacanthus foxiiksi – ”monipiikkiseksi Foxin liskoksi”. Tällä tavalla Fox saattoi saada lajin nimensä lajinimeen ilman, että hän itse rikkoi tieteellisten julkaisukäytäntöjen sääntöjä, joiden mukaan kuvauksen tekijän ei tule nimetä taksonia itsestään.
Holotyyppinäyte oli kuitenkin fragmentaarinen: postkraniaalinen luuranko, jolta puuttuivat pää, niska, olkaranka ja etukylkiluut. Tämä haittasi täydellistä rekonstruktiota vuosikymmeniä, ja varhaiset taiteelliset esitykset antoivat Polacanthukselle yleensä geneerisen näköisen pään, jota kukaan ei oikeasti tiennyt. Vasta vuonna 1881 paleontologi John Whitaker Hulke julkaisi täydellisen tieteellisen kuvauksen Proceedings of the Royal Society -lehdessä. Samana vuonna, ironisesti, Fox kuoli – Hulken kuvaus oli hänen elämäntyönsä viimeinen merkittävä tunnustus, ja Polacanthus jäi yhdeksi hänen kuuluisimmista löydöistään yhdessä Iguanodonin ja muiden Wightin lajien rinnalla.
Vielä nykypäivänäkin Polacanthuksen kallon rakenne on epävarmaa. Modernit rekonstruktiot pohjautuvat lähinnä vertailuun amerikkalaisen Gastonia burgei -lajin kanssa, joka on lähisukulainen ja jolla kallo tunnetaan kohtuullisen täydellisenä. Tämä on yksi syy siihen, että uudet Polacanthus-löydöt ovat aina suuria uutisia paleontologiassa – jokainen pieni lisätieto rakentaa kuvaa eläimestä, jota on kuvattu kirjallisuudessa jo 160 vuotta mutta jonka monet anatomiset yksityiskohdat ovat yhä mysteerejä.
Sacral shield – yhtenäinen luukilpi
Monipiikin ainutlaatuisin piirre on sen lantion yllä oleva yhtenäinen luukilpi – sacral shield. Toisin kuin muilla nodosaureilla, joilla lantion panssarointi koostuu erillisistä luulevyistä, monipiikillä lantion alueen osteodermit ovat sulautuneet yhteen muodostaen yhtenäisen kilpimaisen rakenteen. Tämä kilpi peitti koko lantion ja ristiluun alueen – alueen, joka oli muuten haavoittuvainen, koska jalkojen alle kurkotteleva peto olisi voinut tavoittaa vatsan takaa.
Holotyypissä sacral shield on 108 cm leveä ja 90 cm pitkä. Sen pinnalla on neljä riviä isoja, harjamaisia osteodermeja, joiden välejä täyttävät pienemmät ossikkelit (”luunystyrät”). Hulke havaitsi jo 1881, että kilpi ei välttämättä ollut kiinnittynyt alle olevaan luustoon, vaan se ”kelluu” eläimen iholla – mikä on harvinaista ankylosaurien joukossa.
Sacral shield on ollut paleontologien kiehtovana aiheena vuosikymmeniä. Se on poikkeuksellinen rakenne, joka ei esiinny useimmilla muilla ankylosaurilajilla – joskaan ei ole ainutlaatuinen. Jotkut muut primitiiviset nodosaurit kuten yhdysvaltalainen Gastonia ja Mymoorapelta ovat kehittäneet vastaavia rakenteita itsenäisesti. Tämä on toistuva malli: useita ankylosaurilinjoja näyttää itsenäisesti kehittäneen lantion alueen luukilven, kunhan se on tarjonnut riittävän edun.
Sacral shieldin käyttötarkoitus on selkeä: se suojasi lantion aluetta petojen hyökkäyksiltä. Varhaisliitukauden Englannissa eli joukko pieniä ja keskikokoisia petoja – mukaan lukien Baryonyx walkeri, kalansyöjäspinosauridi, ja Neovenator salerii, allosauroideilta peritty saalistaja – jotka olisivat voineet yrittää hyökätä panssaridinosauruksen heikoimpiin kohtiin. Yhtenäinen luukilpi teki tällaisen hyökkäyksen lähes mahdottomaksi.
Varhainen nodosauri
Monipiikki eli noin 130–125 miljoonaa vuotta sitten – kymmeniä miljoonia vuosia ennen Nodosaurusta ja Euoplocephalusta. Tämä tekee siitä yhden varhaisimmista hyvin tunnetuista nodosaureista ja antaa ikkunan ryhmän evoluution alkuvaiheisiin.
Varhaiset nodosaurit olivat pienempiä ja vähemmän panssaroituja kuin myöhäisliitukauden sukulaisensa. Monipiikki oli vain 4–5 metriä pitkä – murto-osa Ankylosauruksen 8 metristä – ja sen painokin oli vain 1–2 tonnia. Mutta sen panssarointi oli jo selvästi kehittynyt: olkapääpiikit, selkälevyt ja ennen kaikkea sacral shield olivat kaikki paikallaan. Evoluutio oli selvästi menossa kohti yhä kattavampaa panssarointia, joka saavutti huippunsa kymmeniä miljoonia vuosia myöhemmin.
Suvussa tunnetaan nykyisin kaksi lajia: P. foxii ja P. rudgwickensis, jonka William T. Blows kuvasi vuonna 1996. Rudgwickensis löytyi West Sussexin Rudgwickin kylästä (Rudgwick Brickworks Company -tiilitehtaan kaivoksesta) – Wessex-muodostuman harmaanvihreistä marlikerroksista – ja se oli noin 30 % suurempi kuin tyyppilaji. Lajien eroavaisuudet näkyvät erityisesti nikamien rakenteessa ja osteodermien muodossa. Lisäksi muutamia muita Polacanthus-lajeja on aikoinaan nimetty (kuten P. becklesi Hennig 1924 ja P. marshi, joka oli amerikkalaisen Hoplitosauruksen uudelleennimitys) – mutta nämä ovat nykyisin pääosin hylättyjä synonyymejä.
Wightin saaren fossiiliperintö
Wightin saari on yksi Euroopan rikkaimmista dinosaurusten fossiilipaikoista – pieni saari Etelä-Englannin rannikolla, joka on antanut nimensä koko geologiselle muodostumalle (Wessex Formation). Saaren kalkkikallioista löytyy jatkuvasti uusia fossiileja eroosion paljastaessa uusia kerrostumia, ja Polacanthus on yksi saaren ikonisimmista löydöistä. Monipiikin fossiilit ovat esillä useissa museoissa – erityisesti Natural History Museumissa Lontoossa ja Dinosaur Isle -museossa Wightin saarella.
Saaren fossiiliperintö on niin rikas, että amatööritutkijat löytävät yhä merkittäviä fossiileja. Rannikon eroosio paljastaa uusia kerrostumia jokaisen myrskyn jälkeen, ja keräilijät löytävät säännöllisesti hampaita, luita ja joskus jopa kokonaisia luurankojen osia. Wightin saaren paleontologinen perintö on merkittävä paitsi Euroopalle myös koko maailmalle – sen merkitys dinosaurustutkimukselle on verrattavissa Albertan Dinosaur Provincial Parkiin tai Coloradon Morrison-muodostumaan.
Varhaisen liitukauden Englanti
Monipiikin elinympäristö oli hyvin erilainen kuin nykyinen Englanti. Varhaisella liitukaudella alue oli subtrooppinen rannikkoseutu, jossa kasvoi käpypalmuja, havupuita ja saniaisia. Ilmasto oli lämmin ja kostea, ja maa oli peitetty suurilla jokitasangoilla, joiden välissä oli järviä ja soita. Eurooppa oli tuolloin saaristomaa, joka muodostui useista suurista ja pienemmistä saarista; Wightin alue oli osa laajempaa ”Wealden”-saariston rakennetta, jossa virtasi joet itäisestä mantereesta läntiselle vesirajalle.
Monipiikki jakoi elinympäristönsä monien muiden dinosaurusten kanssa – mukaan lukien Iguanodon bernissartensis, Baryonyx walkeri ja lukuisat pienemmät lajit kuten varhainen tyrannosauroidi Eotyrannus. Se oli yksi alueen yleisimmistä panssaroiduista eläimistä, ja sen fossiileja on löydetty useista kerrostumista ympäri Wightin saarta ja Etelä-Englannin mantereella.
Merkitys paleontologialle
Monipiikin merkitys paleontologialle ulottuu sen omia fossiileja laajemmalle. Se oli yksi ensimmäisistä Euroopasta tunnistetuista ankylosaurilajeista, ja sen löytö auttoi vahvistamaan käsityksen siitä, että panssaridinosaurukset olivat globaali ilmiö. Sen sacral shield on ollut avainrakenne, jota on käytetty nodosaurien perheen sisäiseen luokitteluun – lajit, joilla on samankaltainen rakenne, kuuluvat todennäköisesti samaan alaryhmään, jota toisinaan kutsutaan omaksi alaryhmäkseen Polacanthinae tai jopa omaksi perheekseen Polacanthidae. Polacanthuksen taksonominen asema – onko se nodosauridi vai oman erillisen perheen edustaja – on yhä avoin kysymys, ja eri tutkimukset ovat päätyneet erilaisiin tulkintoihin.
Ilman monipiikin varhaista löytöä paleontologian historia olisi kulkenut hieman eri polkua. Se oli osa ensimmäisiä dinosaurustutkimuksen vuosikymmeniä, ja sen nimi on ollut tieteellisessä kirjallisuudessa nyt jo yli 160 vuotta. Wightin saaren pieni panssaridinosaurus on edelleen merkittävä osa dinosaurustutkimuksen perintöä – ja muistutus siitä, että suuret tieteelliset maamerkit eivät aina löydy massiivisten amerikkalaisten muodostumien yhteydessä, vaan pienillä saarilla, joilla pappi käveli rannalla katsomassa, mitä myrsky oli paljastanut.
Polacanthus on myös symboli amatööripaleontologian merkityksestä. Reverend Fox ei ollut yliopistossa koulutettu tutkija, vaan kirkkoherra, joka käytti vapaa-aikaansa rannikkojen tutkimiseen. Silti hänen löytönsä – mukaan lukien Polacanthus, Hypsilophodon, Eucamerotus ja useita muita lajeja – ovat muokanneet tieteellistä ymmärrystämme varhaisesta liitukaudesta. Tämä on jatkunut tähän päivään asti: Wightin saarella amatöörit, koulutetut keräilijät ja ammattipaleontologit työskentelevät rinnakkain, ja monipiikin perintö – sekä eläimenä että ihmistarinana – on yksi paleontologian rikkaimmista kertomuksista.