Wuerhosaurus homheni – Wuerhonlisko – Stegosaurien viimeinen luku
Dino-kortti:
- Nimi: Wuerhosaurus homheni
- Suomeksi: Wuerhonlisko
- Nimen merkitys: Sukunimi viittaa Wuerhon (nyk. Urho) kaupunkiin Kiinan Xinjiangissa; lajinimi homheni viittaa eläimen leveään ja matalaan ristiluualueeseen
- Eli: Varhainen liitukausi – hauteriv-vaihe noin 135 miljoonaa vuotta sitten; toinen laji W. ordosensis elossa vielä barremian-vaiheessa ~125 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Kiina – Xinjiang, Wuerho-laakso (Junggarin allas), Tugulu-ryhmä, Lianmuqin-muodostuma
- Pituus: Noin 7 metriä
- Paino: Noin 4 tonnia
- Ruokavalio: Kasvinsyöjä
- Tunnusmerkit: Yksi viimeisistä stegosaureista, poikkeuksellisen leveä lantio, korkeat häntänikamien neuraalipiikit, selkälevyjen todellinen muoto edelleen tuntematon (vain rikkoutuneita osia löydetty), kallotonta aineistoa
Wuerhonlisko on stegosaurien viimeinen luku – laji, joka eli vielä liitukauden alkupuolella, kun suurin osa selkälevyisten dinosaurusten ryhmästä oli jo kuollut sukupuuttoon jurakauden lopussa. Sukunimi viittaa Wuerhon kaupunkiin Kiinan Xinjiangissa, jonka lähistöltä holotyyppi löydettiin 1970-luvun alussa. Lajinimi homheni puolestaan viittaa eläimen poikkeuksellisen leveään ja matalaan ristiluualueeseen, joka on yksi sen erottavia anatomisia piirteitä.
Wuerhonlisko eli varhaisella liitukaudella noin 135 miljoonaa vuotta sitten – kymmeniä miljoonia vuosia myöhemmin kuin useimmat muut stegosaurit, jotka hallitsivat jurakaudella. Aikuinen yksilö oli noin 7 metriä pitkä ja painoi noin 4 tonnia – samaa kokoluokkaa kuin pohjoisamerikkalainen Stegosaurus, mutta anatomisesti monella tapaa erilainen. Se kuuluu yhdessä myöhemmin nimettyjen mongolialaisten lajien Mongolostegus ja Yanbeilong kanssa ryhmänsä viimeisiin jäseniin – todistaen, että stegosaurit pitivät pintansa Aasiassa pitkään muiden mantereiden vastaavien lajien hävittyä.
Löytö ja tutkimushistoria
Holotyyppi (IVPP V.4006) löytyi vuonna 1973 Wuerho-laakson kerrostumista Xinjiangissa, kolmesta erillisestä lokaliteetista (64043-5, 64043 ja 64045). Kiinalainen paleontologi Dong Zhiming kuvasi lajin samana vuonna. Holotyyppi on kalloton osittainen luuranko, johon kuuluu lähes täydellinen lantio ja ristiluu (häpyluuta lukuun ottamatta), ensimmäisiä häntänikamia, kaksi selkänikamaa, lapaluu ja korakoidi, olkaluu, sormiluu sekä kaksi ihollista panssarilevyä. Paratyyppi (IVPP V.4007) koostuu kolmesta toisen yksilön häntänikamasta.
Vuonna 1993 Dong Zhiming kuvasi toisen lajin, W. ordosensis, Sisä-Mongolian Ejinhoro-muodostumasta. Tämä laji perustuu yksilöön IVPP V6877, joka löytyi vuonna 1988. W. ordosensis on huomattavasti pienempi (noin 5 m, 1,2 t) ja sen status on osittain kiistanalainen. Lisäksi kolmas mahdollinen laji W. mongoliensis perustuu joihinkin selkä- ja häntänikamiin sekä paripuoliseen häpyluuhun – sen pätevyys on epävarma.
Uraani-lyijy -ajoitus on osoittanut, että Lianmuqin-muodostuman Wuerhonliskon ikä on hieman alle 135,2 miljoonaa vuotta, mikä asettaa sen myöhäisen valanginian–hauteriv-vaiheen rajamaille. W. ordosensis Ejinhoro-muodostumasta on puolestaan jonkin verran nuorempi, barremian-vaiheen lajia. Tämä tekee suvun stratigrafisesta levinneisyydestä epätavallisen pitkän stegosaureille.
Vuonna 2008 Susannah Maidment kollegoineen ehdotti Journal of Systematic Palaeontology -lehdessä, että Wuerhosaurus olisi Stegosauruksen junior-synonyymi – eli että W. homheni pitäisi nimetä uudelleen muotoon Stegosaurus homheni. Tätä näkemystä ei ole yleisesti hyväksytty, koska se tekisi Stegosaurus-suvusta kiinalaisen lajin ulottuvuuden ja venyttäisi sen ajallista levinneisyyttä yli 20 miljoonalla vuodella. Useimmissa nykyaikaisissa tutkimuksissa Wuerhosaurus pidetään edelleen omana sukuna.
Selkälevyjen mysteeri – vanha virhetulkinta korjattu
Tärkein viime aikojen tieteellinen löydös koskee Wuerhonliskon selkälevyjä. Pitkään ajateltiin, että sen levyt olivat matalia, leveitä ja melkein suorakulmaisen muotoisia – täysin erilaisia kuin Stegosauruksen korkeat ja kolmiomaiset levyt. Tämä tulkinta muodosti pohjan monille tieteellisille kuvauksille ja populaareille rekonstruktioille – Wuerhonlisko piirrettiin lähes aina tunnusomaisesti pyöreälevyisenä, ”modernistisena” stegosaurina.
Maidment kollegoineen osoittivat kuitenkin vuonna 2008, että tämä oli illuusio, joka johtui levyjen rikkoutumisesta. Holotyypin kaksi panssarilevyä eivät ole säilyneet täydellisinä, ja niiden yläosa puuttuu kokonaan – aiemmat tutkijat tulkitsivat rikkoutuneet reunat alkuperäisiksi, mikä loi virheellisen kuvan matalista, leveistä levyistä. Todellisuudessa Wuerhonliskon levyjen oikea muoto on tuntematon. Ne saattoivat olla aivan tavallisia kolmiomaisia stegosaurilevyjä, mutta täydellisiä esimerkkejä ei vielä ole löytynyt.
Tämä on hyvä muistutus siitä, kuinka fossiiliaineiston rajallisuus voi johtaa virhetulkintoihin, jotka vasta uusi tutkimus pystyy korjaamaan. Paleontologia ei ole koskaan ”valmis” – jokainen sukupolvi voi uudelleenarvioida edellisten päätelmät uudella aineistolla ja uusilla menetelmillä. Wuerhonliskosta tuli sukupolven ajan ikoninen kuva, joka oppikirjoissa ja museonäyttelyissä näyttäytyi matalalevyisenä – ja nyt tämä kuva tiedetään virheelliseksi, vaikka korjattua kuvaa ei vielä voida tarkasti piirtää.
Tämä tilanne tuo esiin paleontologisen tutkimuksen perustavanlaatuisen jännitteen: tieteen on tehtävä parhaat mahdolliset tulkintansa olemassa olevasta aineistosta, mutta sen on samalla tunnustettava niiden tulkintojen rajat. Jokainen luureviisio rakentaa uutta kuvaa palasista, joita seuraavat sukupolvet voivat tutkia uusin laitteistoin ja teknologioin.
Viimeisten stegosaurien mysteeri
Useimmat stegosaurit kuolivat sukupuuttoon jurakauden lopussa noin 145 miljoonaa vuotta sitten. Mutta Wuerhonlisko ja muutama muu laji selviytyivät Aasiassa vielä kymmeniä miljoonia vuosia pidempään. Miksi ne säilyivät siellä, missä muut hävisivät?
Vastaus saattaa liittyä Aasian eristyneisyyteen. Kiinan ja Mongolian alue oli osittain eristyksissä muista mantereista, ja siellä stegosaurit löysivät ekologisen lokeron, jossa ne pystyivät selviytymään. Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa ankylosaurit ja nodosauridit korvasivat stegosaurit suhteellisen nopeasti – mutta Aasiassa molemmat ryhmät elivät rinnakkain pidempään. Tämä on kiehtova tapaus mantereiden välisestä faunaerosta, jossa maantieteellinen eristyneisyys suojasi vanhempaa eläinryhmää sukupuutolta.
Lajin tarina muistuttaa nykyisten Australian pussieläinten kohtaloa: maantieteellinen eristyneisyys voi suojata muinaisia eläinryhmiä silloin, kun ne muualla väistyvät kilpailussa uudemmille ryhmille. Wuerhonlisko on kotoisin maailmasta, jossa stegosaurit eivät olleet vielä menneisyyttä.
Erikoinen anatomia – leveä lantio
Wuerhonliskon tunnetuin anatominen piirre on poikkeuksellisen leveä lantio. Suoliluun (ilium) etureunat ovat voimakkaasti levenneet ulospäin, mikä viittaa erittäin leveään vatsaan. Tämä saattaa liittyä lajin ruokavalioon: leveä vatsa antaa enemmän tilaa pitkälle ruoansulatukselle, joka on tärkeää karkean kasvillisuuden hajottamiseen.
Toinen erikoispiirre ovat poikkeuksellisen korkeat neuraalipiikit häntänikamien tyvessä – selkärangan yläosaan kohoavat luupatukat. Niiden tarkoitus voi olla joko lihastenkiinnitys häntäpiikkien voimakkaammalle iskulle (klassinen ”thagomizer”-puolustusase) tai mahdollinen sukupuolinen näyttörakenne. Mikäli kyseessä on ensimmäinen, Wuerhonlisko olisi ollut yksi tehokkaimmista häntäaseistaan käyttävistä stegosaureista. Mikäli jälkimmäinen – kyseessä on ehkä parittelukauden hellästi pingotettu kudosharja, jota esiteltiin lajitovereille.
Stegosaurien korvautuminen ankylosaureilla
Wuerhonliskon tarina on myös tarina stegosaurien väistymisestä. Jurakaudella stegosaurit olivat hallitsevia panssaroituja kasvinsyöjiä kaikkialla. Liitukaudella ankylosaurit – kuten Sauropelta, Gastonia ja lopulta Ankylosaurus – korvasivat ne useimmilla alueilla. Wuerhonlisko ehti elää aikana, jolloin sen omassa elinympäristössä eli rinnakkain myös varhaisia ankylosaureja ja nodosaureja.
Miksi ankylosaurit voittivat lopulta? Todennäköisesti siksi, että niiden täyspanssari tarjosi paremman suojan kuin stegosaurien selkälevyt. Selkälevyt suojasivat vain ylhäältä, mutta ankylosaurien osteodermipanssari peitti koko selän ja kyljet. Borealopeltan ja Pinacosauruksen kaltaiset ankylosaurit olivat täydellisemmin suojattuja – ja se ratkaisi kilpailun pitkällä aikavälillä. Wuerhonliskon kohtalo oli olla yksi viimeisistä matkaajista vanhalla puolustusstrategialla aikana, jolloin uudempi strategia oli jo voitolla.
Maailman pienimmät stegosaurin jalanjäljet
Tugulu-ryhmästä on löydetty myös stegosaurien jalanjälkiä, jotka on luultavasti synnyttänyt juuri Wuerhonlisko. Vuonna 2021 PALAIOS-lehdessä julkaistu tutkimus, jonka pääkirjoittajina toimivat Lida Xing (China University of Geosciences) ja Martin Lockley (University of Colorado), raportoi yhden poikkeuksellisen löydön: vain 5,7 cm pitkän jalanjäljen, joka on toistaiseksi maailman pienin tunnettu stegosaurin jalanjälki.
Jälki kuuluu ichnogeenukseen Deltapodus, sama jälkityyppi kuin Tugulu-ryhmän aikuisten stegosaurien jäljet. Aikuisten Wuerhonliskojen jalanjäljet ovat tyypillisesti 30–50 cm pitkiä, joten 5,7 cm vain noin 15 % aikuisen koon. Jälki viittaa kissan kokoiseen juveniiliin tai vastasyntyneeseen yksilöön.
Tämä löytö on paleontologisesti merkittävä, koska se antaa harvinaisen ikkunan stegosaurien lisääntymiseen ja kasvuun. Kun aikuinen yksilö oli noin 7 metriä pitkä, sen poikaset alkoivat hyvin pieninä – sama mittasuhde-ero, jonka näemme nykyisillä isokokoisilla matelijoilla ja linnuilla. Aikuisten ja juveniilien jälkien yhteisesiintyminen samalla löytöpaikalla viittaa myös siihen, että Wuerhonliskot saattoivat liikkua perheryhmissä tai vähintäänkin pitivät nuoret aikuisten välittömässä läheisyydessä.
Tieteellinen perintö
Wuerhonlisko on stegosaurien viimeinen luku – todiste siitä, kuinka ryhmä selviytyi osissa Aasiaa pitkään sen jälkeen, kun se oli kuollut muualla. Se on muistutus siitä, ettei evoluutio ole yksinkertaista korvautumista – vanhat ja uudet ryhmät elivät rinnakkain vuosimiljoonien ajan. Maidmentin 2008-tutkimus osoittaa, että vanhojen lajien uudelleentutkimus voi tuottaa uusia oivalluksia jopa vuosikymmeniä alkuperäisen kuvauksen jälkeen, ja Xingin & Lockleyn 2021-tutkimus puolestaan, että jalanjäljet voivat täydentää luustoaineistoa täysin uudella tavalla.
Wuerhonliskon ekologinen tarina kertoo myös laajemmin siitä, miten elämä Maapallolla on monikertainen ja kerroksellinen ilmiö. Stegosaurit eivät kadonneet yhdellä iskulla vaan vetäytyivät asteittain, kunnes lopulta katosivat myös Aasian osa-alueilta. Jokainen mannerkappale kuluki omat menetyksensä omassa tahdissaan. Pohjois-Amerikan jurakauden lopussa stegosaurit hävisivät jo varhain, mutta Aasiassa ne pidätyivät vielä toistakymmentä miljoonaa vuotta. Wuerhonliskon kuolinhetki noin 113 miljoonaa vuotta sitten ei välttämättä tarkoittanut koko ryhmän loppua heti – paleontologinen tutkimus etsii edelleen mahdollisia vieläkin myöhempiä stegosaurihaaroja.
Tieteellisestä näkökulmasta laji edustaa myös arvokasta ikkunaa Kiinan varhaisliitukauden ekosysteemiin – maailmaan, jossa eli rinnakkain pterosauruksia (kuten Dsungaripteridae), sauropodeja (Asiatosaurus), petodinosauruksia (Kelmayisaurus ja Xinjiangovenator) ja varhaisia sarvidinosaurusten edustajia (Psittacosaurus xinjiangensis). Tämä monimuotoinen ekosysteemi tarjosi vielä elintilaa myös vanhalle stegosaurilajille – maailmassa, jossa muut alueet olivat jo siirtyneet uudempiin panssaridinosauruksen muotoihin.