Texacephale langstoni – Teksasinpää – eteläisin pohjoisamerikkalainen paksupäinen
Dino-kortti:
- Nimi: Texacephale langstoni
- Suomeksi: Teksasinpää
- Nimen merkitys: Texas yhdistettynä kreikan sanaan kephalē (pää) – ”Teksasin pää”; lajinimi langstoni kunnioittaa teksasilaista paleontologia Wann Langstonia
- Eli: Myöhäinen liitukausi (myöhäinen kampani), noin 77–73 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Yhdysvallat (Aguja-muodostuma, Big Bend National Park, Texas)
- Pituus: Arviolta noin 1 metri (vain kuvut tunnetaan, joten arvio on epävarma)
- Paino: Arviolta 30–40 kg (epävarma)
- Ruokavalio: Kasvinsyöjä
- Tunnusmerkit: Eteläisin tunnettu pohjoisamerikkalainen paksupäinen, flanssimaiset ulokkeet, korkea kaareva nasaalinystyrä, avoimet ohimoaukot, suvun pätevyys kiistanalainen
Teksasinpää on kiinnostava paksupäinen, joka laajentaa käsitystämme ryhmän levinneisyydestä Pohjois-Amerikassa. Sukunimi tarkoittaa kirjaimellisesti ”Teksasin päätä”: etuosa viittaa osavaltioon ja jälkiosa tulee kreikan sanasta kephalē (pää). Lajinimi langstoni taas kunnioittaa Wann Langstonia (1921–2013), merkittävää teksasilaista paleontologia, joka työskenteli Texas Memorial Museumissa ja oli mukana muun muassa jättiläislentoliskon Quetzalcoatluksen kuvaamisessa. Suomeksi lajia voidaan kutsua teksasinpääksi sen löytöalueen mukaan. Nimi on samalla kunnianosoitus pitkän uran tehneelle tutkijalle, jonka työ Teksasin liitukauden eläimistön parissa loi pohjaa juuri tämänkaltaisille löydöille.
Texacephale langstoni eli myöhäisellä liitukaudella noin 77–73 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Teksasin alueella. Sen fossiilit löydettiin Big Bend National Parkista vuonna 2008 ja kuvattiin tieteellisesti vuonna 2010. Kyseessä on harvinaisen eteläinen löytö: useimmat paksupäiset tunnetaan paljon pohjoisempaa, joten tämä Big Bendin dinosaurus venyttää ryhmän tunnettua elinaluetta tuntuvasti etelään päin. Vaikka eläimestä tunnetaan vain kallon kupuja, sen sijainti tekee siitä yhden paksupäistutkimuksen kiinnostavimmista yksittäisistä löydöistä.
Holotyyppi ja Big Bend
Tästä lajista tunnetaan vain kaksi näytettä, molemmat frontoparietaalisia kupuja – ei lainkaan muuta luustoa. Holotyyppi LSUMNS 20010 koostuu yhteenkasvaneista otsa- ja päälakiluista, ja siihen liittyy epätäydellisempi toinen kupu, LSUMNS 20012. Molemmat löytyivät Big Bend National Parkin WPA-1-louhokselta, luukerrostumasta, jota hallitsivat sarvidinosaurus Agujaceratopsin jäänteet. Fossiilien löytäjä oli yksi lajin kuvaajista, Darren Tanke. Toinen näyte löytyi hieman ylempää samalta alueelta, niin ikään Agujaceratopsin seurasta, mikä kertoo näiden lajien eläneen samassa ympäristössä.
Koska aineisto rajoittuu kahteen kupuun, pituus- ja painoarviot ovat hyvin epävarmoja. Nicholas Longrich vertasi näytteen kokoa keskikokoiseen koiraan, mikä viittaa noin metrin pituuteen. Tällainen niukkuus on paksupäisille tyypillistä – useimmat lajit tunnetaan vain kestävistä kuvuistaan, kun taas hennompi luusto hajoaa ennen fossiloitumista. Niinpä tämä Big Bendin dinosaurus jää monilta osin arvoitukseksi. Sen vartalon mittasuhteet, raajat ja häntä joudutaan päättelemään lähinnä paremmin tunnettujen sukulaislajien perusteella, mikä jättää eläimen ulkomuotoon väistämättä epävarmuutta.
Eteläisin pohjoisamerikkalainen paksupäinen
Lajin merkittävin piirre on sen sijainti: se on eteläisin tunnettu paksupäinen koko Pohjois-Amerikassa. Useimmat ryhmän jäsenet – Pachycephalosaurus, Stegoceras, Stygimoloch, Hanssuesia ja monet muut – tunnetaan Etelä-Dakotasta, Montanasta ja Albertasta. Teksasinpää siirtää paksupäisten tunnetun levinneisyyden selvästi kauemmas etelään, aivan toiseen ilmastovyöhykkeeseen. Etäisyys pohjoisiin löytöpaikkoihin on satoja kilometrejä, mikä tekee löydöstä erityisen merkittävän ryhmän levinneisyyden kannalta.
Tämä on tärkeä havainto, sillä se osoittaa, että paksupäiset elivät hyvin erilaisilla alueilla: pohjoisen viileistä oloista aina subtrooppisiin eteläisiin metsiin saakka. Ryhmä oli siis ekologisesti joustava ja menestyi monenlaisissa ympäristöissä. Kun lisäksi tunnetaan vielä pohjoisempia löytöjä, paksupäisten elinalue ulottui mantereen laidasta laitaan – ja juuri tämä Big Bendin dinosaurus muodostaa sen tunnetun eteläisen ääripään. Tällainen laaja levinneisyys kertoo, että ryhmä oli aikanaan paljon yleisempi ja menestyneempi kuin sen niukka fossiiliaineisto antaisi olettaa.
Erottavat piirteet
Tämän lajin kupurakenne on omaleimainen, mutta usein toistettu kuvaus ”kahdesta luulevystä kuvun sivuilla” on harhaanjohtava. Longrich ja kollegat kuvasivat lajin erottavat piirteet tarkasti. Niihin kuuluvat flanssimaiset ulokkeet, jotka liittävät kuvun sitä ympäröiviin kallon reunaluihin, sekä korkea, kaareva nystyrä nenän alueella ja matala jalusta, joka erottaa aivokopan etuosan kallon katosta.
Erityisen kiinnostava piirre on se, että lajin ohimoaukot ovat avoimet. Tämä on alkukantainen eli basaali ominaisuus, sillä kehittyneemmillä paksupäisillä nämä aukot ovat umpeutuneet kuvun kasvaessa. Tällaiset rakenteet palvelivat todennäköisesti lajintunnistusta, kumppanin valintaa ja iskunkestävyyttä. Longrich esitti, että laji käytti kupuaan päänpuskemiseen samaan tapaan kuin nykyiset myskihärät tai kapinpuhvelit tekevät sarvillaan. Avoimet ohimoaukot ovat samalla tärkeä vihje lajin sukulaisuussuhteista, sillä ne erottavat sen kupoliltaan kehittyneemmistä sukulaisista ja sijoittavat sen lähemmäs ryhmän alkujuuria.
Kuvun rakenne
Kupu muodostuu pääosin yhteenkasvaneista otsa- ja päälakiluista, ja sitä ympäröivät reunaluut ovat mukana vain rajallisesti. Holotyypin kupu on noin 115 millimetriä pitkä, mikä on hyvin lähellä Stegoceras validumin vastaavan luun mittoja. Tämän kokoluokan perusteella Texacephale langstoni oli pieni, kaksijalkainen kasvinsyöjä, jonka tärkein puolustus ei ollut koko tai panssari vaan todennäköisesti nopeus ja tarkkaavaisuus. Kupu oli sen näyttävin ja samalla parhaiten säilynyt piirre.
Kuvun pinnasta ja muodosta on luettavissa paljon, vaikka muu luusto puuttuu. Sen rakenne kertoo, että kyseessä oli aito paksupäinen, jonka kupu oli jo selvästi erikoistunut, mutta säilytti samalla joitakin alkukantaisia piirteitä. Juuri tämä yhdistelmä tekee siitä tutkijoille kiinnostavan: se sijoittuu jonnekin ryhmän varhaisten ja kehittyneiden muotojen välimaastoon ja auttaa hahmottamaan, missä järjestyksessä paksupäisten tunnusmerkit kehittyivät. Kuvun ennen fossiloitumista kulunut pinta tosin vaikeuttaa joidenkin yksityiskohtien tulkintaa, mikä on osaltaan ruokkinut keskustelua lajin todellisesta asemasta.
Asema sukupuussa
Longrichin ja kollegoiden sukulaisuusanalyysi osoitti, että Texacephale langstoni on basaali eli alkukantainen paksupäinen. Tällä on kiinnostavia seurauksia: jos varhaisia muotoja löytyy Pohjois-Amerikasta, osa tutkijoista on arvellut, että ryhmä saattoi kehittyä osittain juuri siellä. Tämä on kuitenkin yhä avoin kysymys, sillä Aasiasta tunnetaan vielä vanhempia paksupäisiä, kuten noin 90 miljoonaa vuotta vanha Amtocephale, mikä puhuu ryhmän aasialaisen alkuperän puolesta.
On myös huomattava, että myöhemmissä arvioissa tätä lajia on pidetty mahdollisesti epävarmana sukuna, joka voisi olla Stegocerasin eteläinen muoto. Kyseessä olisi tällöin samankaltainen kiista kuin Hanssuesian ja Stegocerasin välillä: erot saattaisivat selittyä kasvulla tai paikallisella vaihtelulla eikä todellisella sukutason erolla. Toistaiseksi laji kuitenkin luetaan omaksi suvukseen, ja sen lopullinen asema jää tulevien löytöjen ratkaistavaksi. Tämä epävarmuus ei vähennä löydön arvoa, sillä joka tapauksessa se osoittaa paksupäisten eläneen myös Teksasin leveysasteilla.
Aguja-muodostuman elinympäristö
Tämä eläin eli Aguja-muodostumassa, joka liitukauden lopulla oli rannikkokaistale suuren Western Interior Seaway -meren reunalla. Ympäristö oli lämmin ja kostea subtrooppinen rannikkomaisema, jossa virtasi jokia, lepäili matalia järviä ja kasvoi runsasta kasvillisuutta. Ilmasto oli selvästi lämpimämpi kuin nykyisen Teksasin kuiva ja kuuma seutu.
Aguja-muodostumalla on monia omaleimaisia aikalaislajeja, jotka erottavat sen pohjoisemmista myöhäisen liitukauden ekosysteemeistä. Niihin kuuluvat sarvidinosaurus Agujaceratops, ankannokkainen Kritosaurus, valtava krokotiili Deinosuchus – joka saattoi kasvaa monen metrin mittaiseksi – sekä määrittämätön tyrannosauridi. Se, että paksupäisten kupuja löytyy juuri tällaisesta rannikkokerrostumasta, on tärkeä havainto: se osoittaa, etteivät paksupäiset rajoittuneet pelkästään sisämaan elinympäristöihin, kuten aiemmin oletettiin. Tämä laajentaa kuvaa siitä, kuinka monenlaisissa maisemissa ryhmä menestyi – kuivilta sisämailta aina meren rantakaistaleille saakka.
Etelän ja pohjoisen erot
Tämän lajin löytö nosti esiin kiinnostavan kysymyksen: erosivatko etelän ja pohjoisen paksupäiset toisistaan? Aguja-muodostuman dinosaurukset poikkeavat selvästi Albertan ja Montanan vastaavista. Agujaceratops eroaa pohjoisista sarvidinosauruksista, ja tämä laji eroaa Stegocerasista. Longrich kuvasi tilannetta niin, että dinosaurukset eivät levittäytyneet tasaisesti yli koko mantereen, vaan muodostivat erillisiä, melko eristyksissä eläneitä alueellisia eliöyhteisöjä. Tämä oli aikanaan yllättävä havainto, sillä aiemmin oletettiin suurten dinosaurusten vaeltaneen vapaasti laajoilla alueilla.
On todennäköistä, että Western Interior Seaway erotti Pohjois-Amerikan itäisiä ja läntisiä dinosaurusalueita, mutta myös etelän ja pohjoisen välillä saattoi olla ekologisia raja-alueita. Eri seutujen paksupäiset kehittivät omaleimaisia kuvun muotoja, jotka heijastivat paikallisia oloja ja kumppaninvalinnan paineita. Tällainen alueellinen eriytyminen tekee jokaisesta uudesta eteläisestä löydöstä erityisen arvokkaan, koska se voi paljastaa kokonaan oman, pohjoisesta poikkeavan kehityslinjansa. Sama ilmiö tunnetaan myös muista myöhäisen liitukauden dinosaurusryhmistä, mikä vahvistaa kuvaa Pohjois-Amerikasta hyvin lokeroituneena maailmana, jossa lähialueidenkin eläimet saattoivat erota toisistaan selvästi.
Etelän paksupäisten tulevaisuus
Teksasinpää on tärkeä paksupäisten maantieteellisen levinneisyyden ymmärtämisessä. Se osoittaa, että ryhmä oli sekä ekologisesti että maantieteellisesti monimuotoisempi kuin aiemmin ajateltiin. Sen flanssimaiset ulokkeet ovat osa paksupäisten kupurakenteiden laajaa kirjoa – ryhmä kokeili monia erilaisia kuporatkaisuja parittelunäytöksissä ja lajintunnistuksessa, ja tämä eteläinen laji edustaa yhtä niistä kokeiluista. Vaikka Texacephale langstoni tunnetaan vain kahdesta kuvusta, sen merkitys ryhmän kokonaiskuvalle on suuri.
Löytö herättää myös kysymyksen siitä, piileekö Pohjois-Amerikan etelässä vielä tuntemattomia paksupäisiä. Eteläisen Yhdysvaltojen ja Meksikon liitukauden kerrostumia on tutkittu paljon vähemmän kuin pohjoisempia alueita, joten uusia lajeja voi hyvinkin odottaa löytyvän. Tulevat löydöt saattavat muuttaa käsitystämme ryhmän evoluutiosta – ja jos tämä laji lopulta osoittautuu Stegocerasin muodoksi, juuri uudet ja täydellisemmät fossiilit ratkaisevat asian. Niin tai näin, tämä Big Bendin dinosaurus on jo nyt avannut kokonaan uuden suunnan paksupäisten tutkimukseen. Se muistuttaa, että vähän tutkitut alueet voivat kätkeä yllätyksiä, jotka täydentävät kuvaa kokonaisista eliöryhmistä – ja että paljon on vielä löytämättä juuri sieltä, mistä on etsitty vähiten.