Stegouros elengassen – Kattohäntä – Patagonian atsteekkimainen panssaridinosaurus
Dino-kortti:
- Nimi: Stegouros elengassen
- Suomeksi: Kattohäntä
- Nimen merkitys: Kreik. stegos = katto + oura = häntä, viittaa hännän päässä olevaan kattomaiseen panssariin; lajinimi elengassen viittaa Aónik’enk-kansan (Tehuelche) mytologian panssaroituun olentoon
- Eli: Myöhäinen liitukausi (myöhäinen campanian – varhainen maastricht), 74,9 ± 2,1 – 71,7 ± 1,2 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Etelä-Chile, Magallanesin alue, Cerro Guido, Río de las Chinas -laakso, Dorotean muodostuma (alaosa)
- Pituus: Noin 2 metriä (koiran kokoinen)
- Paino: Arviolta 100–150 kg
- Ruokavalio: Kasvinsyöjä
- Tunnusmerkit: Ainutlaatuinen ”macuahuitl”-häntäase 7 lateraalisesti ulkonevasta osteodermiparista, hyvin pieni koko, vain 26 nikamaa hännässä (vähiten kaikista thyreoforeista), Parankylosauria-kladin tyyppilaji
Kattohäntä on yksi 2020-luvun mielenkiintoisimmista dinosauruslöydöistä ja laji, jonka häntäase on erilainen kuin millään muulla tunnetulla dinosauruksella. Suvun nimi tarkoittaa kreikan sanoista stegos (katto) ja oura (häntä) – viitaten hännän takaosan luustopanssariin, joka peittää sen kuin katto. Lajinimi elengassen puolestaan kunnioittaa Aónik’enk-kansan (Tehuelche) mytologiaa, jossa elengassen on legendaarinen panssaroitu olento, joka asui maan alla ja vuoristoissa.
Laji eli myöhäisellä liitukaudella noin 72–75 miljoonaa vuotta sitten Etelä-Chilessä, Patagonian eteläosissa lähellä Antarktiksen rajaa. Aikuinen yksilö oli vain noin 2 metriä pitkä ja koiran kokoinen – hyvin pieni panssaridinosauruksi, kun useimmat tunnetut ankylosaurit olivat 4–8 metrisiä. Tämä tekee siitä yhden pienimpiä tunnettuja aikuisia ankylosaureja.
Löytö ja tutkimushistoria
Holotyyppi (CPAP-3165) löydettiin helmikuussa 2018 Cerro Guidon alueelta Río de las Chinas -laaksossa, Etelä-Chilen Magallanesin alueella. Chilen yliopiston (Universidad de Chile) tutkimusryhmä uskoi aluksi löytäneensä jo tunnetun lajin yksilön, mutta hännän erikoinen rakenne paljasti, että kyseessä oli täysin uusi laji. Holotyyppi on lähes täydellinen ja semi-artikuloitu aikuinen yksilö – harvinaisuus panssaridinosaurusten parissa. Säilyneet osat sisältävät osan kallosta, lähes koko kaularangan, selkärangan, lantion, raajat ja erityisen tarkasti säilyneen hännän.
Sergio Soto-Acuña ja 18 muuta tutkijaa kuvasivat lajin tieteellisesti vuonna 2021 arvostetussa Nature-lehdessä otsikolla ”Bizarre tail weaponry in a transitional ankylosaur from subantarctic Chile”. Tutkimuksen muita keskeisiä kirjoittajia olivat Alexander Vargas, Jonatan Kaluza, Marcelo Leppe ja David Rubilar-Rogers. Tutkimus oli huomattava yhteistyö – mukana oli paleontologeja, geologeja ja anatomeja useilta eri yliopistoista Chilestä, Argentiinasta ja Brasiliasta.
Löytöpaikka on tarkasti dokumentoitu: koordinaatit ovat noin 51° eteläistä leveyttä, lähellä Antarktiksen rajaa. Dorotean muodostuman alaosaa, jossa fossiilit löytyivät, on ajoitettu radiometrisilla menetelmillä välille 74,9 ± 2,1 ja 71,7 ± 1,2 miljoonaa vuotta sitten – myöhäisen campanin ja varhaisen maastrichtin rajamaille.
Macuahuitl-häntäase – kuin atsteekkien lyömäase
Kattohännän tärkein tieteellinen anti on sen ainutlaatuinen häntäase. Se ei ole kuten Ankylosauruksen tai Zuulin pyöreä häntänuija eikä myöskään Stegosauruksen häntäpiikit. Sen sijaan tämän lajin hännän takaosa on litteä, lehdenmuotoinen rakenne, jossa seitsemän paria osteodermejä ulottuu sivuille muodostaen terävän reunan.
Tutkijat vertasivat asetta atsteekkien macuahuitl-lyömäaseeseen – puiseen mailaan, jonka molemmissa reunoissa on teräviä obsidiani-palasia. Tämä rakenne ei muistuta minkään muun dinosauruksen häntää, ja se edustaakin uutta, kolmatta tunnettua erikoistunutta häntäaseen tyyppiä panssaridinosauruksissa (aiemmin tunnettiin stegosaurien häntäpiikit ja ankylosauridien häntänuija).
Häntä on poikkeuksellisen lyhyt – siinä on vain 26 nikamaa (13 ”vapaata” tyvinikamaa, 5 osteodermien sisällä, ja arviolta 8 lisää, joista on jäljellä vain ontelo). Tämä on vähiten kaikista thyreoforeista – useimmilla muilla on yli 35 nikamaa. Muoto luo kompaktin mutta tehokkaan aseen, joka pystyi viiltämään läpi pehmytkudoksen. Soto-Acuña kollegoineen ehdottivat, että ase käytettiin pääasiassa puolustukseen petoeläimiltä, mutta mahdollisesti myös lajitovereiden välisiin taisteluihin.
Macuahuitl-aseen biomekaniikka on kiehtovaa: seitsemän osteodermiparia muodostavat litteän, pyöreäkaarisen ”lehden”, jonka molemmissa reunoissa on terävät luiset ulokkeet. Erotuksena ankylosauridien pyöreästä, vasaramaisesta nuijasta tämä ase ei toiminut pelkällä paineiskulla, vaan terävällä reunalla – kuin oikea miekka. Hännän vapaa osa (proksimaaliset 13 nikamaa) tarjosi liikkuvuutta, ja aseen osa (5 fuusioitunutta nikamaa osteodermien sisällä) oli jäykkä – tarkasti suunniteltu yhdistelmä taivutusta ja jäykkyyttä, joka maksimoi vipuvarren energian iskussa.
Tutkijat ehdottavat, että Stegouros elengassen käytti asettaan sivuttaisilla pyyhkäisyillä – ei pystysuuntaisilla iskuilla kuten ankylosauridien nuijaa. Tämä sopisi yhteen sen kanssa, että saalistajat (esimerkiksi pienet teropodit kuten Patagonian abelisauridit) lähestyivät todennäköisesti sivulta, ja koiran kokoisen ankylosaurin täytyi pystyä puolustamaan itseään myös selkäpuoleltaan.
Parankylosauria – Gondwanan panssaridinosaurit
Tämä laji ei kuulu Pohjois-Amerikan ankylosaurideihin (kuten Ankylosaurus tai Zuul) eikä myöskään nodosaurideihin (kuten Borealopelta tai Edmontonia). Se on sen sijaan tyyppilaji Parankylosauria-kladessa – täysin uudessa ryhmässä, jonka Soto-Acuña kollegoineen kuvasivat samassa 2021 Nature-tutkimuksessa. Klade määriteltiin sisältämään tämän tyyppilajin viimeisin yhteinen esi-isä, joka ei ollut Ankylosauruksen esi-isä, sekä kaikki sen jälkeläiset.
Parankylosauria sisältää myös Antarctopelta-suvun (Antarktiksen ainoa tunnettu ankylosauri) ja Kunbarrasaurus-suvun (Australia). Kaikki nämä lajit elivät Gondwanan eteläisillä alueilla – Etelä-Amerikassa, Antarktiksessa ja Australiassa, jotka kaikki olivat yhteydessä toisiinsa myöhäisen liitukauden alussa. Antarctopeltan häntänikamat muistuttavat poikkeuksellisen paljon kattohännän vastaavia rakenteita, mistä syystä Soto-Acuña kollegoineen ehdottivat, että myös Antarctopeltalla saattoi olla macuahuitl-tyyppinen häntäase.
Tämä klade edustaa panssaridinosaurusten varhaisen evoluutiohaaran jäänteitä, jotka säilyivät Gondwanan eteläisillä alueilla, kun pohjoisten mantereiden ankylosauridit kehittyivät omaan suuntaansa. Stegouros elengassen yhdistää ankylosaurin kallon piirteitä ja varhaisemman thyreoforin ruumiinrakenteen primitiivisempiä piirteitä – todellinen ”siirtymälaji”, joka näyttää, miltä varhaiset ankylosaurit ovat saattaneet näyttää.
Patagonian ekosysteemi
Lajin elinympäristö Patagonian eteläosissa oli myöhäisen liitukauden lopulla viileä ja kostea metsäalue – hyvin erilainen kuin Pohjois-Amerikan tai Aasian myöhäisliitukauden ekosysteemit. Dorotean muodostuma sisältää myös fossiileja sauropodeista, hadrosaureista, teropodeista ja monista nisäkkäistä – yksi Etelä-Amerikan rikkaimmista myöhäisen liitukauden faunoista. Sedimentit koostuvat pääasiassa keskirakeisesta ja karkearakeisesta hiekkakivestä, jossa on konglomeraattilinssejä ja mutakivivälikerroksia – kuva entisestä rannikkotasangon jokisuistoja.
Patagonia oli liitukauden lopulla sijoittunut korkealle eteläiselle leveysasteelle, lähellä Antarktiksen rajaa, mutta maailman keskilämpötilojen ollessa nykyistä huomattavasti korkeampia oli alue silti lauhkea metsäalue. Fossiilikasvit Dorotean muodostumasta paljastavat tiheän kasvillisuuden, jossa kasvoi seinäjuosten edeltäjiä, sykadeja ja varhaisia angiospermeja. Tämä ympäristö tarjosi ravintoa pienelle kasvinsyöjälle, ja tiheä kasvillisuus saattoi tarjota suojaa petoeläimiltä – etenkin pienille panssaridinosauruksille, joiden parhaimmaksi puolustuskeinoksi voi olla piiloutuminen yhtä lailla kuin macuahuitl-iskut.
Kattohäntä eli pienenä mutta erikoistuneena panssaridinosauruksena alueella, jonka 2 metrin pituus oli hyvin epätavallinen ankylosauriksi. Pieni koko saattoi olla saari-efektin tulos: Etelä-Amerikka oli tuolloin osittain eristetty muista mantereista, ja saaren kaltaisilla alueilla eläimillä on taipumus pieneen kokoon – ns. insulaarinen kääpiöityminen, joka tunnetaan nykyisistä saarieläimistä. Toinen mahdollisuus on, että pieni koko on parankylosaurien primitiivinen piirre, joka säilyi näiltä Gondwanan eristetyiltä lajeilta.
Lajinimen alkuperä – Aónik’enk-mytologia
Lajinimi elengassen tulee Aónik’enkien (eli Tehuelche-kansan) mytologiasta. Aónik’enk-kansa on Patagonian alkuperäisväestöä, joka on asunut alueella tuhansia vuosia. Heidän tarinoissaan elengassen oli myyttinen panssaroitu olento, joka asui maan alla tai vuoristoissa.
Nimivalinta on tieteellisesti merkittävä – se kunnioittaa alueen alkuperäisväestöä ja yhdistää modernin paleontologian Patagonian kulttuuriperinteeseen. Tämä on osa laajempaa trendiä, jossa uudet dinosauruslajit nimetään alkuperäiskansojen kielten ja mytologian mukaan – samaan tapaan kuin Aónik’enkin tarinoissa eläi panssaroitu olento, niin myös tämä Patagonian liitukauden eläin oli panssaroitu pieni ”hirviö” omassa ekosysteemissään.
Anatomian erityispiirteet
Häntäaseen lisäksi Stegouros elengassen osoittaa muitakin erikoispiirteitä, jotka erottavat sen muista ankylosaureista. Sen kallo on suhteellisen pieni ja kapea, ja siinä on hampaita, jotka muistuttavat varhaisten thyreoforien hampaita enemmän kuin myöhempien ankylosauridien hampaita. Tämä on osa ”transitionaalisen” luonteen todistusaineistoa.
Raajat ovat suhteellisen hoikat ja pitkät, mikä erottaa sen tukevista pohjoisamerikkalaisista ankylosaurideista. Tämä viittaa siihen, että Stegouros elengassen oli mahdollisesti nopeampi liikkuja kuin tyypilliset suuret ankylosauridit – sopivasti pienelle saarialueen lajille, jossa nopeus oli puolustuksessa yhtä tärkeää kuin panssari. Selkä- ja kylkipanssarointi on tavanomaisempaa: osteodermilevyt muodostavat säännöllisiä rivejä koko vartalon päällä.
Lantion alueella havaitaan mielenkiintoinen yhdistelmä: ilium (suoliluu) muistuttaa ankylosauridien vastaavaa, mutta ischium (istuinluu) ja pubis (häpyluu) säilyttävät primitiivisempiä piirteitä. Tämä mosaiikkimainen anatomia – joistakin piirteistä kehittyneitä, toisista varhaisempia – on juuri se, mikä tekee lajista paleontologisesti niin arvokkaan. Se osoittaa, että evoluutio ei etene yhtenäisesti, vaan eri ruumiinosat voivat kehittyä eri tahtia – mosaiikkievoluutio – juuri kuten esimerkiksi varhaisilla linnuilla tunnetaan.
Tieteellinen perintö
Kattohäntä on yksi 2020-luvun merkittävimpiä paleontologisia löydöksiä – laji, joka osoittaa, että panssaridinosaurusten monimuotoisuus oli paljon laajempi kuin aiemmin tiedettiin. Se laajensi tunnettua Parankylosauria-kladia, esitteli täysin uudenlaisen häntäaseen morfologian, ja antoi ensimmäisen täydellisen kuvan Etelä-Amerikan myöhäisliitukauden panssaridinosauruksesta. Macuahuitl-tyyppinen ase on nyt tunnustettu kolmanneksi erikoistuneeksi häntäaseen muodoksi panssaridinosauruksissa stegosaurien piikkien ja ankylosauridien pyöreän nuijan ohella.
Tämä laji on myös muistutus siitä, että Gondwanan eteläisten alueiden eläimistö on yhä huonosti tunnettu – Etelä-Amerikan, Antarktiksen ja Australian liitukauden faunista voi vielä löytyä lajeja, jotka mullistavat käsityksemme dinosaurusten evoluutiosta. Kattohäntä on jo nyt vakiinnuttanut paikkansa keskeisenä lajina paleontologian oppikirjoissa, ja sen Nature-julkaisu vuonna 2021 oli yksi laajimmin uutisoituja paleontologisia löytöjä koko 2020-luvulla. Cerro Guido on yksi Etelä-Amerikan tärkeimpiä paleontologisia alueita, ja sieltä on löydetty yli 200 fossiilia eri lajeista – sekä dinosauruksista että muinaisista nisäkkäistä, kaloista ja kasveista. Alue oli liitukauden lopulla osa rannikkotasankoa, jossa virtaavat joet kuljettivat sedimenttejä mereen, ja jossa kuolleet eläimet hautautuivat nopeasti.