Plesiosaurus dolichodeirus – Lähes lisko – Mary Anningin löytö ja Loch Nessin esikuva
Dino-kortti:
- Nimi: Plesiosaurus dolichodeirus
- Suomeksi: Lähes lisko
- Nimen merkitys: ”Lähes lisko” (suku yhdistää kreikan plesios = lähes + sauros = lisko); lajinimi dolichodeirus tarkoittaa kreikaksi pitkäkaulaista
- Eli: Varhainen jurakausi, noin 195 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Englanti (Dorsetin rannikko, Lyme Regis)
- Pituus: Noin 3–5 metriä
- Paino: Arviolta 200–500 kiloa
- Ruokavalio: Kalansyöjä
- Tunnusmerkit: Pitkä joustava kaula, pieni pää, neljä suurta räpylää, tynnyrimäinen vartalo, merimatelija – ei dinosaurus
Plesiosaurus dolichodeirus kantaa mukanaan kahta tarinaa: todellisen jurakauden merimatelijan tarinaa ja Loch Nessin hirviön legendaa. Molemmat alkavat samasta paikasta, Englannin Dorsetin rannikolta, jossa nuori fossiilien kerääjä Mary Anning teki löydön, joka muutti paleontologian suuntaa. Suomeksi tätä eläintä voi kutsua lähes liskoksi sen tieteellisen nimen mukaan.
On hyvä tietää heti, ettei kyseessä ollut dinosaurus. Tämä pitkäkaulainen merimatelija eli vedessä ja kuului plesiosauruksiin, omaan merimatelijoiden ryhmäänsä. Aikuinen yksilö oli noin kolmesta viiteen metriä pitkä, ja sen tunnetuin piirre oli pitkä, joustava kaula ja pieni pää. Lähes lisko ui neljällä suurella räpylällään aivan omalla tavallaan.
Ei dinosaurus vaan merimatelija
Vaikka tämä eläin eli osittain samaan aikaan kuin varhaiset dinosaurukset, se ei ollut dinosaurus. Se kuului plesiosauruksiin, meressä eläneeseen matelijaryhmään, joka oli erikoistunut kokonaan vesielämään. Dinosaurukset kävelivät maalla, kun taas tämä pitkäkaulainen merimatelija vietti koko elämänsä vedessä.
Plesiosaurukset olivat oma erillinen kehityslinjansa, joka ei liittynyt läheisesti dinosauruksiin. Niillä oli tynnyrimäinen vartalo, neljä räpylää ja usein pitkä kaula. Juuri tämä yhdistelmä teki niistä helposti tunnistettavia ja samalla hyvin erilaisia kuin maalla eläneet aikalaisensa.
Mary Anningin löytö
Lähes liskon tarina on erottamaton Mary Anningin tarinasta. Anning oli köyhän perheen tytär, joka ansaitsi elantonsa keräämällä fossiileja Dorsetin rannoilta ja myymällä niitä keräilijöille ja tutkijoille. Hän oppi tunnistamaan ja käsittelemään fossiileja taitavammin kuin monet aikansa oppineet.
Vuonna 1823 Anning löysi lähes kokonaisen pitkäkaulaisen merimatelijan luurangon Lyme Regisin liuskekivistä. Se oli ensimmäinen kerta, kun tällainen eläin nähtiin kokonaisena, ja sen ulkonäkö hämmästytti tiedemaailmaa. Kiinnostavaa on, että tutkija William Conybeare oli jo aiemmin nimennyt suvun pirstaleisten luiden perusteella, ja Anningin löytö vahvisti tämän ennustuksen oikeaksi.
Anning ei koskaan saanut elinaikanaan täyttä tieteellistä tunnustusta. Naiset eivät voineet julkaista tieteellisiä artikkeleita eivätkä liittyä tiedeseuroihin, ja Lontoon geologinen seura hyväksyi naiset jäsenikseen vasta vuonna 1904, kauan hänen kuolemansa jälkeen. Silti hänen löytönsä muuttivat käsityksemme menneisyydestä, ja nykyään hänet tunnustetaan yhdeksi paleontologian historian merkittävimmistä hahmoista.
Neljä räpylää – ainutlaatuinen uintitapa
Tämän eläimen uintitapa oli poikkeuksellinen koko eläinkunnassa. Toisin kuin kalat tai mosasaurukset, jotka uivat hännällään, ja toisin kuin nykyiset kilpikonnat, jotka käyttävät lähinnä eturäpylöitään, lähes lisko käytti kaikkia neljää räpyläänsä samanaikaisesti.
Suuret ja litteät räpylät liikkuivat ylös ja alas, hieman kuin linnun siivet ilmassa, ja tuottivat näin eteenpäin työntävää voimaa. Eturäpylät tuottivat suurimman osan vauhdista, ja takaräpylät lisäsivät nopeutta ja vakauttivat liikettä. Tällainen liike vaati hyvää lihasten yhteistyötä.
Tietokonemallinnukset ovat osoittaneet, että tämä neljän räpylän uintitapa oli yllättävän tehokas etenkin kiihdytyksissä ja käännöksissä. Se ei ollut nopein mahdollinen uintitapa, mutta se oli ketterä ja monipuolinen. Eläin pystyi liikkumaan vedessä tarkasti ja vaihtamaan suuntaa nopeasti.
Pitkä kaula ja sen käyttö
Pitkä kaula on tämän eläimen tunnetuin piirre ja samalla yksi sen suurimmista arvoituksista. Kaulassa oli runsaasti nikamia, ja se oli joustava mutta ei rajattomasti taipuisa. Pitkään kuviteltiin, että kaula nousi pystyyn veden pinnan yläpuolelle kuin käärme, mutta tutkimukset ovat osoittaneet tämän epätodennäköiseksi.
Biomekaaniset tutkimukset viittaavat siihen, ettei kaula taipunut riittävästi tällaiseen asentoon. Todennäköisesti se pysyi suurimmaksi osaksi vaakasuorassa veden alla. Pieni pää kaulan päässä pystyi kuitenkin liikkumaan nopeasti sivulle, jolloin eläin saattoi napata kaloja äkkinäisellä liikkeellä.
Tämä on kiinnostava strategia. Pitkän kaulan ansiosta eläin saattoi tavoittaa saaliin laajalta alueelta liikuttamatta koko massiivista vartaloaan. Saalis ei välttämättä huomannut lähestyvää pientä päätä ennen kuin oli liian myöhäistä. Näin pitkä kaula toimi tehokkaana saalistusvälineenä.
Loch Nessin hirviö
Plesiosauruksista on mahdotonta puhua mainitsematta Loch Nessin hirviötä. Skotlannin Loch Ness -järvessä on 1930-luvulta lähtien väitetty havaitun pitkäkaulaista, merimatelijaa muistuttavaa olentoa. Kuva tällaisesta olennosta muistuttaa hämmästyttävän paljon juuri tätä eläintä.
Kuuluisa niin sanottu kirurgin valokuva vuodelta 1934 vahvisti legendaa pitkään. Vuonna 1994 kuitenkin paljastui, että kuva oli huijaus. Sen takana ollut henkilö oli rakentanut pienoismallin lelusukellusveneestä ja siihen kiinnitetystä, plesiosaurusta esittävästä päästä. Kuuluisa kuva ei siis esittänyt mitään todellista eläintä.
Voisiko tällainen eläin sitten elää Loch Nessissä? Tieteellinen vastaus on selvä ei. Plesiosaurukset kuolivat sukupuuttoon noin 66 miljoonaa vuotta sitten. Loch Ness puolestaan on vain noin 10 000 vuotta vanha järvi, joka muodostui jääkauden jälkeen. Lisäksi järvi on liian kylmä, liian pieni ja liian niukkaravintoinen elättämään suurta petoa, saati kokonaista populaatiota.
Silti legenda elää sitkeästi, ja se on suurelta osin plesiosaurusten ansiota. Pitkäkaulaisen merimatelijan siluetti on niin tunnistettava ja kiehtova, ettei se tunnu katoavan ihmisten mielikuvituksesta. Tällä tavoin muinainen eläin elää yhä nykyajan tarinoissa.
Ravinto ja saalistus
Lähes lisko oli kalansyöjä. Sen pieni pää oli varustettu ohuilla, terävillä hampailla, jotka sopivat täydellisesti liukkaiden kalojen ja pehmeäruumiisten saaliiden, kuten mustekalojen sukulaisten, pyydystämiseen. Hampaat eivät olleet murskaamiseen vaan kiinni pitämiseen.
Saalistus perustui todennäköisesti tarkkuuteen ja yllätykseen. Eläin saattoi lähestyä kalaparvea hitaasti ja iskeä sitten nopeasti pienellä päällään. Pitkä kaula antoi tähän selvän edun, sillä se ulottui kauas ennen kuin saalis ehti reagoida. Tällainen saalistustapa sopi hyvin ketterälle mutta ei erityisen nopealle uimarille.
Elämä jurakauden merissä
Varhaisen jurakauden meret nykyisen Englannin alueella olivat lämpimiä ja matalia. Niiden pohjaan kerrostui hienoa mutaa, joka säilytti kuolleiden eläinten jäänteet poikkeuksellisen hyvin. Juuri tästä syystä Dorsetin rannikolta on löytynyt niin runsaasti hyvin säilyneitä fossiileja.
Näissä vesissä eli monenlaisia eläimiä. Kierukkakuoriset ammoniitit olivat hyvin yleisiä, ja niiden lisäksi meriä asuttivat kalat sekä muut merimatelijat. Tällainen pitkäkaulainen merimatelija jakoi ympäristön muun muassa nopeiden, kalamaisten ichthyosaurusten kanssa.
Eri eläimet olivat erikoistuneet eri tavoin. Toiset olivat nopeita takaa-ajajia, toiset taas ketteriä väijyjiä. Näin meret pystyivät elättämään useita petoja samanaikaisesti, kun ne eivät kilpailleet täysin samasta ravinnosta.
Plesiosaurusten monimuotoisuus
Plesiosaurukset olivat monimuotoinen ryhmä, eivätkä kaikki niistä olleet pitkäkaulaisia. Ryhmä jakautui karkeasti kahteen tyyppiin. Toiset olivat juuri tämän eläimen kaltaisia, pitkäkaulaisia ja pienipäisiä. Toiset taas olivat lyhytkaulaisia mutta suurikalloisia ja valtavaleukaisia petoja.
Nämä lyhytkaulaiset muodot, joita kutsutaan usein pliosauruksiksi, olivat merten huippupetoja. Niillä oli massiiviset päät ja voimakkaat leuat, joilla ne saalistivat suuriakin saaliita. Pitkäkaulaiset muodot sen sijaan keskittyivät pienempään saaliiseen, kuten kaloihin.
Tämä jako kertoo, kuinka monella tavalla sama peruskaava saattoi kehittyä. Neljä räpylää ja tynnyrimäinen vartalo yhdistivät kaikkia, mutta kaulan pituus ja pään koko vaihtelivat suuresti. Yhdessä nämä eläimet hallitsivat meriä kymmenien miljoonien vuosien ajan.
Mary Anningin laajempi perintö
Mary Anning ei löytänyt vain tätä yhtä eläintä. Hän teki useita merkittäviä löytöjä, kuten ensimmäisiä tunnettuja ichthyosauruksia ja ensimmäisen brittiläisen lentoliskon. Hänen tarkka silmänsä ja kärsivällisyytensä tekivät hänestä aikansa taitavimman fossiilien kerääjän.
Juuri Plesiosaurus dolichodeirus oli kuitenkin yksi hänen kuuluisimmista löydöistään. Se osoitti, että meret olivat olleet täynnä eläimiä, joita kukaan ei ollut osannut kuvitella. Anningin työ vaikutti suoraan siihen, miten tiedemaailma alkoi ymmärtää muinaista elämää.
Vasta paljon myöhemmin hän sai ansaitsemansa tunnustuksen. Nykyään häntä pidetään yhtenä paleontologian uranuurtajista, ja hänen kotikaupunkinsa rannikko tunnetaan yhä yhtenä maailman tärkeimmistä fossiilialueista. Hänen tarinansa muistuttaa, kuinka suuri merkitys yksittäisellä ihmisellä voi olla.
Miten fossiilit säilyivät?
On erityisen onnekasta, että näin täydellisiä luurankoja on ylipäätään säilynyt. Useimmiten merieläimen ruho hajoaa kokonaan ennen kuin se ehtii peittyä pohjan sedimenttiin. Vain harvoin olosuhteet ovat sopivat luiden säilymiseen.
Dorsetin rannikon hienojakoinen muta oli näissä oloissa ihanteellinen. Se peitti ruhot nopeasti ja suojasi ne hajoamiselta ja raadonsyöjiltä. Vuosimiljoonien kuluessa muta kovettui kiveksi, johon luut säilyivät yksityiskohtia myöten. Juuri tämä tekee alueesta niin arvokkaan tutkimuskohteen ja selittää, miksi sieltä on löytynyt niin runsaasti merimatelijoita.
Lähes liskon perintö
Plesiosaurus on yksi paleontologian historian merkittävimmistä eläimistä. Sen löytö 1800-luvun alussa avasi ikkunan kokonaiseen merimatelijoiden maailmaan ja vahvisti, että muinaiset meret olivat täynnä outoja ja vaikuttavia eläimiä. Samalla se nosti esiin Mary Anningin, jonka työ ansaitsee tulla muistetuksi.
Tieteen ohella tämä eläin elää myös tarinoissa. Sen tunnistettava hahmo on innoittanut legendoja ja pitänyt yllä kiinnostusta muinaisiin meriin. Lähes lisko yhdistää näin tieteen, historian ja mielikuvituksen tavalla, johon harva muu muinainen eläin yltää.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Plesiosaurus oli?
Plesiosaurus oli pitkäkaulainen merimatelija, joka eli varhaisella jurakaudella ja söi kaloja. Se ui neljällä suurella räpylällään ja tunnetaan erityisesti Mary Anningin vuonna 1823 löytämästä luurangosta.
Oliko Plesiosaurus dinosaurus?
Ei. Vaikka Plesiosaurus eli dinosaurusten aikaan, se oli merimatelija eikä dinosaurus. Hakusana Plesiosaurus dinosaurus on yleinen, mutta tarkalleen ottaen kyseessä oli meressä elänyt matelija, ei dinosaurus.
Kuka löysi Plesiosauruksen?
Lähes kokonaisen luurangon löysi fossiilien kerääjä Mary Anning Englannin Lyme Regisistä vuonna 1823. Hänen löytönsä vahvisti aiemman ennustuksen tällaisen eläimen olemassaolosta.
Liittyykö Plesiosaurus Loch Nessin hirviöön?
Loch Nessin hirviö kuvataan usein plesiosauruksen näköisenä, mutta legendalla ei ole tieteellistä pohjaa. Plesiosaurukset kuolivat sukupuuttoon 66 miljoonaa vuotta sitten, eikä järvessä voisi elää tällaista eläintä.
Lue lisää merihirviöistä:
- Mosasaurus
- Ichthyosaurus
- Elasmosaurus
- Kronosaurus
- Liopleurodon
- Tylosaurus
- Nothosaurus
- Shonisaurus
- Deinosuchus
- Sarcosuchus
- 👉 Katso kaikki merihirviöt
- 🎧 Kuuntele DinojenMaailma YouTubessa →