Leptoceratops – Siroleukainen — pieni ceratopsi T. rexin aikakaudella
Dino-kortti
- Nimi: Leptoceratops gracilis
- Suomeksi: Siroleukainen
- Nimen merkitys: ”Siroluinen sarvinaama” (kreikan leptos + keras + ops)
- Eli: Myöhäinen liitukausi, noin 68–66 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Kanada (Alberta), Yhdysvallat (Wyoming)
- Pituus: 2 metriä
- Paino: Arviolta 90–200 kg
- Ruokavalio: Kasvinsyöjä
- Tunnusmerkit: Pieni ja primitiivinen ceratopsi myöhäiseltä liitukaudelta, kaksijalkainen, ei sarvia eikä otsasuojusta, eli samaan aikaan kuin Triceratops ja T. rex — ”elävä fossiili” omana aikanaan
Leptoceratops on yksi paradoksaalisimpia dinosauruksia — pieni, primitiivinen ceratopsi, joka eli samaan aikaan kuin Triceratops ja T. rex aivan dinosaurusten viimeisinä vuosina. Sen nimi tarkoittaa ”siroluista sarvinaamaa” kreikan sanoista leptos (ohut, siro), keras (sarvi) ja ops (kasvot). Suomeksi lajia voidaan kutsua siroleukainen.
Siroleukainen eli myöhäisellä liitukaudella noin 68–66 miljoonaa vuotta sitten — aivan sukupuuton kynnyksellä. Aikuinen yksilö oli vain 2 metriä pitkä ja painoi 90–200 kg — suunnilleen ison koiran kokoinen. Se eli samassa ekosysteemissä kuin 9-metrinen Triceratops — kuin chihuahua suureen tanskandogin rinnalla.
Elävä fossiili omana aikanaan
Sen paradoksi on sen primitiivisyys. Siltä puuttuivat lähes kaikki kehittyneiden ceratopsien piirteet: ei otsasarvia, ei nenäsarvea, ei otsasuojusta, kaksijalkainen asento (useimmat ceratopsit olivat nelijalkaisia). Se muistutti enemmän 100 miljoonaa vuotta aiemmin eläneitä Yinlongin kaltaisia varhaisia ceratopseja kuin aikalaisiaan.
Tämä tekee siroleukaisen ”eläväksi fossiiliksi” — lajiksi, joka säilytti esi-isiensä piirteet muuttumattomina vuosimiljoonien ajan, kun sen sukulaiset kehittyivät jättiläismäisiksi panssaroiduiksi eläimiksi. Samanlainen ilmiö näkyy nykyisin tuatara-liskossa, joka muistuttaa 200 miljoonan vuoden takaisia matelijoita.
Miksi se ei kehittynyt isommaksi?
Laji säilyi pienenä ja primitiivisenä todennäköisesti siksi, että se oli erikoistunut erilaiseen ekologiseen lokeroon kuin suuret ceratopsit. Triceratops söi korkeaa ja kovaa kasvillisuutta avoimilla alueilla, mutta Laji eli todennäköisesti metsissä ja tiheässä aluskasvillisuudessa, jossa pieni koko ja ketteryys olivat etuja.
Tämä ekologinen jakautuminen mahdollisti sekä pienen että suuren ceratopsin rinnakkaiselon — sama periaate, joka mahdollistaa nykyään pienten jänisten ja suurten hirvien rinnakkaiselon samassa metsässä. Zuniceratopsin kaltaiset keskikokoiset lajit auttavat ymmärtämään, kuinka moneen eri kokoluokkaan ceratopsit sopeutuivat.
Kaksijalkainen ceratopsi
Laji oli todennäköisesti kaksijalkainen — se juoksi takajaloillaan ja käytti etujalkojaan vain ruuan keruuseen ja hitaaseen kävelyyn. Tämä on merkittävä ero suuriin ceratopseihin, jotka olivat täysin nelijalkaisia. Sen takajalat olivat selvästi pidemmät kuin etujalat, mikä tukee kaksijalkaista tulkintaa.
Kaksijalkainen asento antoi sille nopeutta — pakokeino saalistajilta. Kun T. rex uhkasi, laji pystyi pyrähtämään juoksuun ja pakenemaan tiheikköön, kun taas Triceratops joutui taistelemaan sarvillaan. Kaksi erilaista selviytymisstrategiaa — pakoreaktio ja hyökkäysreaktio — molemmat toimivia.
Löytöhistoria
Leptoceratopsin fossiilit löysi paleontologi Barnum Brown vuonna 1910 Kanadan Albertasta. Brown — sama henkilö, joka löysi ensimmäisen T. rexin — tunnisti nopeasti, että kyseessä oli poikkeuksellisen primitiivinen ceratopsi. Laji kuvattiin tieteellisesti 1914, ja siitä on löydetty useita hyvin säilyneitä yksilöitä.
Sittemmin lajin fossiileja on löydetty myös Wyomingista ja mahdollisesti muualta Pohjois-Amerikasta. Laji oli ilmeisesti suhteellisen yleinen myöhäisen liitukauden metsissä, vaikka sen pienet luut fossiloituvat huonommin kuin Triceratopsin massiiviset luurangot.
Ceratopsien monimuotoisuus
Leptoceratops muistuttaa meitä siitä, kuinka monimuotoisia sarvidinosaurukset olivat. Emme voi ajatella kaikkia ceratopseja vain Triceratopsin kaltaisina jättiläisinä — ryhmään kuului myös pieniä, nopeita ja sarvettomia lajeja, jotka menestyivät omissa lokeroissaan aivan lajien viimeisiin päiviin asti. Nasutoceratopsin härkäsarvet, Lokiceratopsin veitsisuojus ja Leptoceratopsin sarveton pikkupää ovat kaikki saman evoluutiollisen tarinan eri lukuja.
Leptoceratopsin perintö
Siroleukainen on ceratopsien monimuotoisuuden todiste — laji, joka kertoo, etteivät kaikki sarvidinosaurukset menneet samaan suuntaan evoluutiossa. Jotkut kasvoivat jättiläisiksi, kehittivät sarvia ja panssareita. Toiset — kuten tämä pieni kaksijalkainen metsissä juoksija — säilyivät vaatimattomina ja menestyivät silti 66 miljoonan vuoden rajalle asti, aivan Triceratopsin rinnalla. Tämä on evoluution monimuotoisuuden hienoimpia esimerkkejä.
Tutustu muihin sarvidinosauruksiin