Dinosaurusten esi-isät – pienet matelijat, joista dinosaurukset kehittyivät
Dinosaurusten esi-isät olivat pieniä ja nopeita triaskauden matelijoita. Ne eivät itse olleet dinosauruksia, mutta olivat niin lähellä, että erottavia piirteitä oli vain muutama anatominen yksityiskohta.
Nämä esi-isät ovat paleontologian avainlajeja. Ne auttavat ymmärtämään, mistä dinosaurukset tulivat ja miksi ne lopulta menestyivät.
Dinosaurusten esi-isät jäävät usein dinosaurusten varjoon. Silti juuri ne kertovat, miten yksi maapallon menestyneimmistä eläinryhmistä sai alkunsa.
Arkosaurit – dinosaurusten yläryhmä
Dinosaurukset kuuluvat arkosaurien yläryhmään, samaan kuin krokotiilit ja pterosaurit. Arkosaurit kehittyivät permikauden lopussa ja triaskauden alussa noin 250 miljoonaa vuotta sitten ja jakautuivat kahteen päähaaraan.
Arkosaurit nousivat merkittävään asemaan triaskaudella. Niistä kehittyivät niin dinosaurukset, pterosaurukset kuin nykyiset krokotiilitkin.
Krokotiililinja (Pseudosuchia)
Tämä haara johti krokotiileihin sekä sukupuuttoon kuolleisiin ryhmiin, kuten aetosauruksiin (esimerkiksi Desmatosuchus) ja fytosauruksiin.
Desmatosuchus oli panssaroitu kasvinsyöjä, fytosaurukset taas krokotiilimaisia petoja. Monet näistä eläimistä muistuttivat ulkonäöltään dinosauruksia, vaikka olivat eri sukua.
Pseudosuchia oli triaskaudella jopa dinosauruksia menestyneempi ryhmä. Vasta sukupuutot käänsivät tilanteen dinosaurusten eduksi.
Dinosauruslinja (Ornithodira)
Tämä haara johti pterosauruksiin, dinosauruksiin ja lopulta lintuihin. Dinosaurusten esi-isät ovat juuri tämän linjan varhaisia jäseniä.
Ne olivat jo dinosaurusten haaralla, mutta eivät vielä olleet kehittäneet kaikkia dinosauruksille tyypillisiä piirteitä. Ero oli pieni mutta ratkaiseva.
Tämä linja tunnetaan myös nimellä Avemetatarsalia. Sen kaikki jäsenet ovat lähempänä lintuja kuin krokotiileja.
Dinosauriformes – askel ennen dinosauruksia
Dinosaurusten lähimmät tunnetut sukulaiset kuuluvat dinosauriformes-ryhmään. Nämä eläimet jakoivat dinosaurusten kanssa monia piirteitä, kuten kaksijalkaisen asennon, S-muotoisen kaulan ja pitkät takajalat.
Niiltä kuitenkin puuttui osa dinosauruksille tyypillisestä lonkka- ja selkärankarakenteesta. Juuri nämä yksityiskohdat erottavat varsinaiset dinosaurukset niiden esi-isistä.
Ryhmän eläimet olivat enimmäkseen pieniä ja ketteriä. Ne liikkuivat kahdella jalalla ja olivat todennäköisesti nopeita juoksijoita.
Pieni koko oli alkuvaiheessa etu. Se mahdollisti ketterän liikkumisen ja sopeutumisen moniin elinympäristöihin.
Tunnetuimpia dinosauriformes-eläimiä ovat seuraavat kolme lajia.
Marasuchus – noin 40 senttimetrin pituinen kaksijalkainen juoksija Argentiinasta (234 Mya), eräänlainen dinosaurusten perusmalli.
Marasuchus on yksi tärkeimmistä dinosaurusten esi-isistä. Sen luusto näyttää, miltä varhainen dinosaurushaara käytännössä näytti.
Silesaurus opolensis – noin kaksimetrinen kasvinsyöjä Puolasta (230 Mya), yksi suurimmista tunnetuista dinosauriformeista.
Silesaurus oli huomattavasti suurempi kuin useimmat varhaiset dinosauriformes-eläimet. Se osoittaa, että ryhmä oli koonkin puolesta monimuotoinen.
Asilisaurus kongwe – Tansaniasta (243 Mya), todiste siitä, että dinosaurushaara oli olemassa jo keskitriaskaudella.
Nämä lajit osoittavat, kuinka dinosaurusten anatomiset piirteet kehittyivät vähitellen eivätkä yhtäkkiä. Evoluutio rakensi dinosaurukset pala palalta.
Eri lajit edustavat eri vaiheita samalla kehityspolulla. Yhdessä ne piirtävät kuvan dinosaurusten asteittaisesta synnystä.
Miten esi-isät erotetaan dinosauruksista?
Mikä sitten erottaa dinosaurusten esi-isät varsinaisista dinosauruksista? Ratkaisevia ovat pienet yksityiskohdat luustossa, erityisesti lonkassa ja selkärangassa.
Dinosauruksilla lonkkamaljassa on tyypillisesti reikä, johon reisiluu niveltyy. Tämä piirre teki pystyasennosta entistä tukevamman.
Esi-isiltä tällaiset piirteet puuttuivat tai olivat vasta kehittymässä. Rajanveto on siksi paikoin häilyvä ja perustuu tarkkaan luiden vertailuun.
Juuri tällaisten piirteiden perusteella tutkijat luokittelevat lajin joko esi-isäksi tai varsinaiseksi dinosaurukseksi. Raja tarkentuu uusien löytöjen myötä.
Ennen arkosaureja – permikauden maailma
Jos mennään vielä kauemmas historiaan, dinosaurusten kehityspolku johtaa permikauden arkosauromorfeihin. Ne olivat matelijoita, joista arkosaurit aikanaan kehittyivät.
Permikauden maailmaa hallitsivat synapsidit eli nisäkkäiden esi-isät, kuten gorgonopsidit ja Dimetrodonin kaltaiset pelykosaurukset. Arkosaurit olivat tuolloin vielä sivuosassa.
Scutosaurus oli yksi permikauden suurista kasvinsyöjistä. Se ei ollut dinosaurusten suora esi-isä, mutta edustaa maailmaa, joka vallitsi ennen arkosaurien nousua.
Permikausi oli aivan toisenlainen maailma kuin dinosaurusten aikakausi. Mantereet olivat yhtä supermannerta, ja ilmasto oli paikoin äärimmäisen kuiva.
Synapsidit olivat tuolloin maaeläimistön valtiaita. Dinosaurusten haara oli vielä pieni ja huomaamaton osa eläimistöä.
Permi-trias-sukupuutto 252 miljoonaa vuotta sitten tuhosi suurimman osan permikautisista ryhmistä. Se avasi tien arkosaurien ja lopulta dinosaurusten nousulle.
Tämä joukkotuho oli koko maapallon historian tuhoisin. Se tyhjensi ekosysteemit ja antoi uusille eläinryhmille tilaisuuden nousta.
Miksi dinosaurukset voittivat kilpailun?
Dinosaurusten menestys ei ollut itsestäänselvyys. Triaskaudella ne kilpailivat monien muiden arkosauriryhmien kanssa ja jäivät alkuun usein toiseksi.
Vasta triaskauden lopun sukupuutto 201 miljoonaa vuotta sitten poisti kilpailevat ryhmät ja antoi dinosauruksille tilaa. Tilaisuus oli ratkaiseva.
Kilpailu oli triaskaudella kovaa ja lopputulos epävarma. Dinosaurusten nousu ei ollut mitenkään väistämätöntä.
Dinosauruksilla oli kuitenkin jo valmiiksi anatomisia etuja, jotka auttoivat selviytymisessä:
- Pystysuora jalka-asento – tehokkaampi liikkuminen kuin haara-asentoisilla kilpailijoilla
- Nopea kasvu – aikuiskoko saavutettiin nopeammin
- Tehokas hengitys – enemmän energiaa ja kestävyyttä
- Joustavuus – sekä yleisravinnon syöjät että erikoistujat menestyivät
Nämä samat piirteet näkyvät jo Marasuchuksessa ja muissa dinosauriformeissa. Evoluutio oli siis valmistellut dinosauruksia menestykseen jo ennen kuin ne olivat varsinaisesti olemassa.
Menestys oli siis sekä sopeumien että sattuman tulos. Ilman oikeaa hetkeä parhaatkaan ominaisuudet eivät olisi riittäneet.
Evoluution oppitunti
Dinosaurusten esi-isien tarina on kuin evoluution mestariluokka. Se osoittaa, kuinka suuret muutokset tapahtuvat pienin askelin eivätkä yhdessä yössä.
Ensimmäiset dinosaurukset olivat vain hieman kehittyneempiä kuin esi-isänsä. Ne menestyivät vasta, kun ulkoiset olosuhteet eli sukupuuttotapahtumat antoivat niille tilaa.
Tämä on myös hyvä muistutus sattuman osuudesta evoluutiossa. Dinosaurukset eivät olleet ”parempia” kuin kilpailijansa, vaan ne sattuivat selviämään oikeasta katastrofista oikeaan aikaan.
Dinosaurusten esi-isät muistuttavat, ettei evoluutiolla ole päämäärää. Se etenee askel kerrallaan ympäristön ehdoilla.
Juuri siksi esi-isien tutkimus on niin arvokasta. Se valottaa koko dinosaurusten tarinan alkulähteitä.
Esi-isät ovat silta menneisyyteen, joka yhdistää permikauden matelijat aina liitukauden jättiläisiin asti.
Lue lisää dinosaurusaiheista: