Diabloceratops eatoni – Paholaisensarvinaama – Wahweapin primitiivinen centrosauriini
Dino-kortti:
- Nimi: Diabloceratops eatoni
- Suomeksi: Paholaisensarvinaama
- Nimen merkitys: Espanjan diablo (paholainen) ja kreikan keras (sarvi) ja ops (kasvot) – viittaa otsasuojuksen sarviin; lajinimi eatoni kunnioittaa paleontologi Jeffrey Eatonia
- Eli: Myöhäinen liitukausi (kampani), noin 81 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Yhdysvallat, Utah (Wahweap-muodostuma, Grand Staircase-Escalante National Monument)
- Pituus: Noin 4,5 metriä
- Paino: Arviolta 1,3 tonnia
- Ruokavalio: Kasvinsyöjä
- Tunnusmerkit: Kaksi pitkää, kaartuvaa sarvea otsasuojuksessa, pitkät otsasarvet ja lyhyt nenäsarvi, yksi vanhimmista tunnetuista centrosauriineista, primitiivinen ylimääräinen luuaukko silmäkuopan etupuolella
Paholaisensarvinaama on yksi visuaalisesti vaikuttavimmista sarvidinosauruksista, sillä sen otsasuojuksen sarvet muistuttavat klassisia paholaisen sarvia. Sukunimi yhdistää espanjan sanan diablo (paholainen) ja kreikan sanat keras (sarvi) ja ops (kasvot). Lajinimi eatoni kunnioittaa paleontologi Jeffrey Eatonia, joka oli mukana Grand Staircase-Escalante National Monumentin perustamisessa. Tällainen liitukauden dinosaurus on yksi vanhimmista tunnetuista sarvidinosaurusten edustajista.
Diabloceratops eatoni eli myöhäisellä liitukaudella noin 81 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Utahin alueella, mikä tekee siitä vanhemman kuin useimmat tunnetut sarvidinosaurukset. Aikuinen yksilö oli noin 4,5 metriä pitkä ja painoi arviolta 1,3 tonnia, joten kyseessä oli keskikokoinen ceratopsidi. Vaikka laji ei ollut suuri, se kompensoi kokoaan näyttävällä koristelullaan. Juuri Diabloceratops dinosaurus on monelle tuttu sen demonisen ulkonäön ansiosta. Laji kuuluu Centrosaurinae-alaheimoon, joka oli toinen sarvidinosaurusten kahdesta päähaarasta chasmosauriinien rinnalla.
Löytö ja kuvaus
Holotyyppi UMNH VP 16699, jota kutsutaan myös nimellä ”Last Chance -kallo”, on osittainen kallo, joka säilyttää kallon vasemman puolen kokonaisuudessaan, osia oikeasta puolesta, aivokopan, alaleuat ja vähän kallon takaista luustoa. Sen löysi Don DeBlieux vuonna 2002 Wahweap-muodostuman keskikerroksesta Last Chance Creekin alueelta. Stratigrafinen ajoitus asettaa löydön noin 81 miljoonan vuoden ikäiseksi, mikä tekee Diabloceratops eatoni -lajista yhden vanhimmista hyvin tunnetuista sarvidinosauruksista.
Toinen yksilö, UMNH VP 16704 eli ”Nipple Butte -kallon katto”, oli löydetty jo aiemmin. Sen löysi Joshua Smith vuonna 1998, ja se antoi tärkeää lisätietoa kallon yläosan rakenteesta. Lajin kuvasivat tieteellisesti James Ian Kirkland ja Don DeBlieux vuonna 2010 Royal Tyrrell Museumin sarvidinosaurussymposiumin yhteydessä julkaistussa teoksessa. Holotyyppi on näytteillä Natural History Museum of Utahissa Salt Lake Cityssä.
Paholaisen sarvet
Lajin tunnusomaisin piirre on sen kaksi pitkää, hieman kaartuvaa sarvea otsasuojuksen yläosassa. Sarvet kohoavat suojuksen takareunasta ja ulottuvat taaksepäin ja ylöspäin aivan kuin klassisten paholaiskuvausten sarvet. Ne ovat osa parietosquamosal-suojuksen rakennetta, ja vastaavanlaisia sarvirakenteita esiintyy myös Styracosauruksella ja Einiosauruksella. Juuri nämä sarvet antoivat lajille sen mieleenpainuvan nimen. Sarvet olivat suhteellisen suuret eläimen kokoon nähden, mikä korostaa niiden merkitystä näyttäytymisrakenteina.
Lisäksi lajilla oli pitkät otsasarvet silmien yläpuolella ja lyhyt nenäsarvi. Tämä yhdistelmä on epätavallinen centrosauriineilla, sillä useimmilla niistä on suuri nenäsarvi ja pienet otsasarvet. Lajin profiili muistuttaa pikemminkin chasmosauriineja kuten Triceratopsia tai Kosmoceratopsia. Tämä epätavallinen piirteiden sekoitus on yksi syistä, miksi lajin sukulaisuusasema herätti aluksi keskustelua tutkijoiden keskuudessa. Sarvet toimivat todennäköisesti lajintunnistusmerkkinä ja parittelunäyttönä, kuten muillakin sarvidinosauruksilla. Niiden avulla yksilöt saattoivat tunnistaa oman lajinsa edustajat ja arvioida mahdollisten kumppaneiden kuntoa.
Yksi vanhimmista centrosauriineista
Paholaisensarvinaama on paleontologeille erityisen merkittävä, koska se on yksi vanhimmista tunnetuista centrosauriineista. Sen noin 81 miljoonan vuoden ikä tekee siitä tärkeän juurilajin koko centrosauriini-haaralle. Se auttaa ymmärtämään, miltä varhaiset centrosauriinit näyttivät ja kuinka ne kehittyivät myöhemmiksi lajeiksi, kuten Centrosaurukseksi, Einiosaurukseksi ja Pachyrhinosaurukseksi. Tällainen liitukauden dinosaurus tarjoaa harvinaisen ikkunan koko ryhmän alkuvaiheisiin. Ilman näin vanhoja löytöjä tutkijoiden olisi vaikea jäljittää, mistä myöhempien lajien näyttävät rakenteet kehittyivät.
Erityisen tärkeä on Kirklandin ja DeBlieux’n vuonna 2010 tekemä havainto: laji jakaa tiettyjä anatomisia piirteitä primitiivisempien sukulaislajien kanssa. Erityisesti sillä on niin sanottu ylimääräinen luuaukko silmäkuopan etupuolella, joka pelkistyy tai katoaa kokonaan kehittyneemmillä ceratopsideilla. Sama piirre tunnistettiin myöhemmin myös Zuniceratopsilla, joka on ceratopsidien lähisukulainen. Tämä havainto auttoi ymmärtämään, kuinka koko Ceratopsidae-perhe kehittyi vaiheittain primitiivisemmistä esi-isistä. Diabloceratops eatoni osoittaa, että varhaiset sarvidinosaurukset eivät muodostaneet yhtä yhtenäistä ryhmää, vaan edustivat asteittaista kehitystä kohti varsinaista ceratopsidien perhettä.
Ruumiinrakenne ja elintavat
Pään näyttävien rakenteiden lisäksi tämä laji oli tukeva ja nelijalkainen kasvinsyöjä. Vahvat raajat kannattelivat ruumista, ja eturaajat olivat hieman takaraajoja lyhyemmät, mikä on tyypillistä koko sarvidinosaurusten ryhmälle. Eläin liikkui todennäköisesti melko hitaasti laiduntaen matalaa kasvillisuutta. Kallon koko oli huomattava suhteessa ruumiiseen, mikä on yleinen piirre ceratopsideilla.
Suun edessä oli vahva nokka, joka katkaisi kasvillisuutta tehokkaasti. Nokan takana sijaitsivat hampaat, jotka muodostivat leikkaavan pinnan kasviaineksen käsittelyyn. Laji eli rehevässä, kosteassa ympäristössä, jossa kasvoi runsaasti matalaa kasvillisuutta. Wahweap-muodostuman alue oli myöhäisellä liitukaudella tulvatasankoa ja jokien halkomaa maastoa, mikä tarjosi monipuolisia elinympäristöjä useille eri eläinlajeille.
Etelään Montanasta
Yksi tärkeimmistä lajiin liittyvistä tieteellisistä havainnoista on, että se oli ensimmäinen centrosauriini, joka kuvattiin etelämpänä kuin Montana. Aiemmin centrosauriinit tunnettiin vain Pohjois-Amerikan pohjoisemmista myöhäisen liitukauden kerrostumista, lähinnä Albertasta ja Montanasta. Tämä laji laajensi centrosauriinien tunnetun maantieteellisen levinneisyyden Utahiin saakka, mikä muutti käsitystä näiden eläinten evoluutiosta ja leviämisestä.
Havainto on linjassa eteläisen Laramidian endeemisyyden kanssa. Mantereen eteläosassa kehittyi ainakin osittain omat lajinsa, jotka olivat geneettisesti eristyksissä pohjoisista sukulaisistaan. Tämä laji edustaa tätä eteläistä centrosauriini-perimää, ja se osoittaa, että varhaiset centrosauriinit olivat levinneet laajemmalle kuin aiemmin oletettiin. Löytö täydensi merkittävästi kuvaa siitä, miten sarvidinosaurukset jakautuivat mantereen eri osiin. Eteläisen ja pohjoisen Laramidian erot ovat sittemmin olleet keskeinen tutkimusaihe, kun paleontologit ovat selvittäneet, miten dinosaurukset levisivät ja erilaistuivat mantereen sisällä.
Utahin Wahweap-muodostuma
Fossiilit löydettiin Wahweap-muodostumasta Utahista, samalta laajalta alueelta, josta myöhemmin löytyivät myös Kosmoceratops ja Utahceratops. Wahweap on kuitenkin vanhempi kerrostuma kuin Kosmoceratopsin Kaiparowits-muodostuma, mikä tarkoittaa, että tämä laji eli aikaisemmin. Wahweap-muodostuma sisältää Pohjois-Amerikan vanhimman varman ceratopsidiaineiston, ja kaikki sen ceratopsidit ovat centrosauriineja.
Samasta muodostumasta tunnetaan myös Machairoceratops cronusi, toinen primitiivinen centrosauriini, joka kuvattiin vuonna 2016 muodostuman yläosasta. Tämä tekee Wahweap-muodostumasta yhden tärkeimmistä paikoista varhaisten centrosauriinien tutkimuksessa. Ajallinen sarja vanhimmasta nuorimpaan, eli tästä lajista Machairoceratopsiin ja edelleen Kaiparowits-muodostuman lajeihin, osoittaa, kuinka sarvidinosaurusten koristelu monimutkaistui ajan myötä. Varhaisella lajilla oli kaksi näyttävää sarvea, kun taas myöhemmällä Kosmoceratopsilla niitä oli viisitoista. Tämä kehitys heijastaa sukupuolivalinnan jatkuvaa painetta kohti yhä näyttävämpiä rakenteita, jotka auttoivat yksilöitä erottumaan ja houkuttelemaan kumppaneita.
Kirklandin nimeämisperinne
Lajin nimivalinta on osuva, sillä se nimettiin paholaiseksi nimenomaan ulkonäkönsä takia. Otsasuojuksen sarvet ovat näyttävät ja muistuttavat klassisia paholaiskuvauksia, joten nimi istuu hyvin lajin demoniseen olemukseen. Nimi on myös helposti muistettava, mikä on tehnyt lajista lasten suosikin dinosauruskirjoissa ja -dokumenteissa.
Lajin nimennyt James Ian Kirkland tunnetaan siitä, että hän valitsee dinosauruksilleen eläviä ja persoonallisia nimiä. Hän on nimennyt useita muitakin lajeja mieleenpainuvilla nimillä, jotka usein kunnioittavat henkilöitä tai viittaavat eläimen ulkonäköön. Tämä laji on osa Kirklandin nimeämisperinnettä, jossa tieteellinen tarkkuus ja mielikuvituksellinen nimeäminen yhdistyvät. Tällainen liitukauden dinosaurus jää helposti mieleen juuri nimensä ansiosta. Persoonallinen nimi voi myös auttaa tuomaan tiedettä lähemmäs suurta yleisöä, sillä mieleenpainuva laji herättää uteliaisuutta ja kiinnostusta paleontologiaa kohtaan.
Tieteellinen perintö
Paholaisensarvinaama on sarvidinosaurusten varhaisen evoluution avainlaji. Se yhdistää centrosauriinien primitiivisiä piirteitä ja chasmosauriinityyppisiä kasvonpiirteitä, joten se on kuin evolutiivinen risteysasema. Sen ainutlaatuinen anatomia, erityisesti ylimääräinen luuaukko ja pitkät otsasarvet, auttaa paleontologeja ymmärtämään, kuinka Ceratopsidae-perhe kehittyi vaiheittain primitiivisemmistä esi-isistä. Laji on todiste siitä, että primitiiviset ja kehittyneet piirteet saattoivat esiintyä rinnakkain saman eläimen kallossa. Tällainen piirteiden sekoitus on paleontologiassa arvokas, koska se valottaa evoluution välivaiheita, joita harvoin saadaan dokumentoitua näin selvästi.
Laji on myös visuaalisesti vaikuttava, sillä sen paholaismaiset sarvet tekevät siitä välittömästi tunnistettavan. Vaatimattomista varhaisemmista esi-isistä kehittyi noin 80 miljoonan vuoden kuluessa tällainen näyttävä eläin, mikä osoittaa evoluution loputtoman luovuuden. Tällainen liitukauden dinosaurus on samalla tärkeä muistutus siitä, että jokainen uusi löytö voi muuttaa käsitystämme koko ryhmän kehityksestä. Paholaisensarvinaaman tutkimus jatkuu, ja se säilyttää paikkansa yhtenä varhaisten sarvidinosaurusten kiehtovimmista edustajista. Juuri Diabloceratops eatoni -lajin kaltaiset löydöt osoittavat, kuinka paljon varhaisten sarvidinosaurusten kehityksestä on vielä opittavaa.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä dinosaurus Diabloceratops oli?
Diabloceratops oli kasvinsyöjä sarvidinosaurus, joka eli myöhäisellä liitukaudella noin 81 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Utahin alueella. Se oli yksi vanhimmista tunnetuista centrosauriineista ja tunnetaan otsasuojuksensa paholaismaisista sarvista.
Mistä Diabloceratops sai nimensä?
Nimi tulee espanjan sanasta diablo eli paholainen ja viittaa otsasuojuksen kahteen pitkään sarveen, jotka muistuttavat paholaisen sarvia. Lajinimi eatoni kunnioittaa paleontologi Jeffrey Eatonia.
Kuinka suuri Diabloceratops oli?
Aikuinen yksilö oli noin 4,5 metriä pitkä ja painoi arviolta 1,3 tonnia. Kyseessä oli siis keskikokoinen sarvidinosaurus, jonka näyttävin piirre oli sen koristeltu kallo.
Miksi Diabloceratops on tieteellisesti tärkeä?
Se on yksi vanhimmista tunnetuista centrosauriineista ja ensimmäinen, joka kuvattiin etelämpänä kuin Montana. Sen primitiiviset piirteet auttavat ymmärtämään, kuinka koko sarvidinosaurusten perhe kehittyi.