Styracosaurus — Kruunutetun kaulurin ja näyttävän nenäsarven ceratopsiaaninen kaunotar
Dino-kortti:
- Nimi: Styracosaurus albertensis
- Suomeksi: Piikkipäälisko
- Nimen merkitys: ”Piikkipäälisko” (kreikaksi styrax = piikki, sauros = lisko)
- Eli: Myöhäinen liitukausi, 75–74 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Pohjois-Amerikka (Alberta Kanada, Montana)
- Pituus: 5–5,5 metriä
- Paino: 2,7 tonnia
- Ruokavalio: Kasvinsyöjä
- Tunnusmerkit: Kuusi pitkää piikkiä kaulurin reunalla (jopa 50 cm), yksi pitkä suora nenäsarvi (jopa 60 cm), lyhyet otsasarvet tai niiden puuttuminen, papukaijamainen nokka, laumakäyttäytyminen bone bed -todisteiden mukaan
Styracosaurus on yksi dinosaurusten maailman näyttävimmistä eläimistä — ceratopsiaaniksi se on kuin barokkityylinen kruununkuningas verrattuna Triceratopsin klassiseen eleganssiin. Kaulurista sojottaa kuusi massiivista piikkiä taaksepäin kuin auringon säteet, ja nenäsarvi kohoaa 60 senttimetrin korkeuteen kasvoilta. Kokonaisvaikutelma on dramaattinen ja välittömästi tunnistettava — ei eläin, joka pyrkii sulautumaan ympäristöönsä.
Styracosaurus löydettiin Kanadan Albertasta vuonna 1913 Lawrence Lamben toimesta. Lähes täydellinen kallo — joka on yhä Torontossa Royal Ontario Museumissa — oli niin näyttävä, että se mullistai välittömästi ceratopsiaanien tutkimuksen. Se oli ensimmäinen sarvidinosauurus, jonka näyttävyys todella ymmärrettiin — että ne eivät olleet vain panssaroitujen kasvinsyöjien ryhmiä vaan värikkäitä, näyttäviä eläimiä, jotka käyttivät rakenteitaan aktiivisesti sosiaalisessa viestinnässä.
Kuusi piikkiä kaulurissa
Piikkipääliskon tunnetuin piirre on kaulurin kuusi pitkää piikkiä. Jokainen piikki on jopa 50 senttimetriä pitkä ja terävä, ja ne sojottavat ylös ja taakse kaulurin reunalta. Ne muodostavat vaikuttavan kruunun, joka näyttää siltä kuin eläimellä olisi aurinko selkäpuolellaan.
Piikkien käyttötarkoitus on herättänyt keskustelua. Perinteinen teoria esitti, että piikit olivat puolustus — suojaamassa niskaa ylhäältä tulevilta hyökkäyksiltä. Mutta piikkien asento viittaa siihen, että ne olivat liian kaukana niskasta ollakseen tehokasta puolustusta. Lähempi analyysi on paljastanut, että niiden asento sopi paremmin visuaaliseen näytökseen kuin fyysiseen puolustukseen.
Nykyinen konsensus on, että piikit olivat ennen kaikkea sosiaalinen signaali. Jokaisella sarvidinosauurus-lajilla oli omanlaisensa kauluri, joka toimi kuin lajin ”logo” — signaali, jolla eläimet tunnistivat lajitoverinsa väkijoukosta. Piikkipääliskon kuusi piikkiä erottivat sen välittömästi Centrosauruksesta ja Chasmosauruksesta, jotka elivät samoilla alueilla samoihin aikoihin.
Yksi pitkä nenäsarvi
Toisin kuin Triceratopsilla, Styracosauruksella oli vain yksi varsinainen sarvi — pitkä, suora nenäsarvi, joka kohosi kuonon yläosasta ylöspäin. Nenäsarvi oli jopa 60 senttimetriä pitkä — suhteessa pään kokoon äärimmäinen. Otsasarvet puuttuivat käytännöllisesti tai ne olivat vain pieniä luukohoumia.
Tämä ”yksi sarvi” -malli on ominainen centrosauriineille — ceratopsiaaniryhmän alaryhmälle, johon kuuluvat Styracosaurus, Centrosaurus, Pachyrhinosaurus ja useat muut. Chasmosauriinit — kuten Triceratops ja Chasmosaurus — kehittivät pitkät otsasarvet ja lyhyen tai olemattoman nenäsarven. Nämä olivat kaksi erillistä evolutiivista polkua saman perusidean toteuttamiseen.
Nenäsarven käyttötarkoitus oli todennäköisesti sekä aktiivinen puolustus että lajinsisäinen kilpailu. Sen pituus ja asento sopivat keskikokoisen pedon — kuten Daspletosauruksen — pidättelyyn, mutta myös kahden uroksen välisiin voimakamppailuihin.
Laumaelämä — bone bed -todisteet
Piikkipääliskosta tunnetaan useita bone bed -löytöjä — kerrostumia, joissa on kymmeniä tai jopa satoja yksilöitä samassa paikassa. Suurin tunnettu on Alberta Bonebed 42, josta on löydetty jopa 50 piikkipäälisko-yksilöä. Nämä joukkokuolemat aiheutuivat todennäköisesti tulvista, joissa kokonainen lauma hukkui yrittäessään ylittää virtaavaa jokea.
Bone bed -todisteet osoittavat kiistattomasti, että piikkipäälisko eli laumoissa. Tämä oli yleistä ceratopsiaaneille: Centrosaurus, Pachyrhinosaurus ja jopa Triceratops elivät kaikki ryhminä, vaikka laumakoot vaihtelivat lajista riippuen. Lauma antoi useita etuja: parempi näkökyky petojen havaitsemiseen, yhteinen puolustus ja sosiaaliset kontaktit lisääntymistä varten.
Dinosaur Provincial Parkin rikas fossiilikanta on antanut merkittävää tietoa Styracosauruksen käyttäytymisestä. Joukkokuolemista on voitu päätellä, että piikkipäälisko liikkui kausittaisissa muuttoreissä — kuten nykyiset gnuut Afrikassa. Kaudet, jotka olivat rikkaita ravinnolla, saattoivat houkutella valtavia laumoja yhdelle alueelle, ja sateisen kauden alkaessa ne muuttivat uusille laidunmaille.
Evoluutio ja yksityiskohtien vaihtelu
Yksilöt vaihtelivat huomattavasti. Alberta Bone Bed 42:n 50 yksilöstä ei löytynyt kahta samanlaista — piikkien pituus, määrä, kaarevuus ja sijainti kaulurissa vaihtelivat merkittävästi. Tämä vaihtelu on herättänyt tutkijoiden kiinnostuksen: oliko kyseessä sukupuoli-, ikä- vai yksilöllinen vaihtelu?
Nykyinen tulkinta yhdistelee näitä kaikkia. Nuoret yksilöt olivat pienipiikkisempiä kuin aikuiset, ja urokset olivat todennäköisesti näyttävämpiä kuin naaraat. Mutta yksilöllinen vaihtelu oli myös merkittävää — samaan tapaan kuin nykyisten hirvieläinten sarvet vaihtelevat yksilöstä toiseen.
Tämä vaihtelu on todiste siitä, että kaulurin piikit olivat aktiivisesti seksuaalisen valinnan kohteena. Jos jokin piirre vaihtelee merkittävästi lajinsisäisesti ja on näkyvä, se on usein signaali siitä, että partnerivalinnalla on rooli sen evoluutiossa. Eri piikkien muodot voivat olla ”seksikäitä” eri tavoin eri naaraiden silmissä, mikä ylläpitää vaihtelua populaatiossa.
Lue lisää sarvikuonodinosauruksista: Triceratops · Protoceratops · Pachyrhinosaurus · Centrosaurus · Chasmosaurus · Kaikki sarvikuonodinosaurukset →