Preondactylus buffarinii – Esisormi – alkukantainen lentolisko pterosaurien sukupuun tyveltä
Dino-kortti:
- Nimi: Preondactylus buffarinii
- Suomeksi: Esisormi
- Nimen merkitys: ”Preonen sormi” (Italian Preonen laakso + kreikan daktylos = sormi); lajinimi buffarinii kunnioittaa löytäjää Nando Buffarinia
- Eli: Myöhäinen trias, noin 220 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Italia (Preonen laakso, Pohjois-Italia)
- Siipiväli: Holotyypillä noin 45 cm (suuremmaksi arvioitu yksilö epävarma)
- Paino: Arviolta vain noin 150 g
- Ruokavalio: Hyönteiset ja/tai kalat (kiistanalainen)
- Tunnusmerkit: Yksi vanhimmista tunnetuista pterosauruksista, pitkä luinen häntä, lyhyet siivet, kuvattiin 1984
Preondactylus buffarinii on yksi vanhimmista tunnetuista lentoliskoista – eläin, joka eli aivan pterosaurien tarinan alkuhämärissä. Se on alkukantainen lentolisko, joka avaa kiehtovan ikkunan aikaan, jolloin lentävät matelijat olivat vasta valloittamassa taivasta. Suomeksi laji tunnetaan nimellä esisormi, ja sen sukunimi viittaa Italian Preonen laaksoon, josta fossiilit löydettiin.
Laji eli myöhäisellä triaskaudella, karkeasti noin 220 miljoonaa vuotta sitten, nykyisen Pohjois-Italian alueella. Toisin kuin usein luullaan, kyseessä ei ollut suuri eläin: parhaiten tunnetun yksilön siipiväli oli vain noin 45 senttimetriä. Pienestä koostaan huolimatta se on tieteelle valtavan arvokas juuri ikänsä vuoksi.
Yksi vanhimmista lentoliskoista
Sen tärkein merkitys on asema pterosaurien sukupuun tyvellä. Noin 220 miljoonan vuoden ikä tekee siitä yhden vanhimmista tunnetuista lentoliskoista – yhden ehdokkaista koko ryhmän varhaisimmaksi tunnetuksi edustajaksi. Se eli aikaan, jolloin lentokyky oli matelijoilla vielä uusi keksintö. Samoihin aikoihin eli vain kourallinen muita tunnettuja lentoliskoja, joten jokainen näin varhainen löytö on tutkimukselle kullanarvoinen. Triaskauden lopun maailma oli dinosaurusten nousun aikaa, ja samalla taivaalle kohosi aivan uudenlaisia lentäjiä. Aikakausi oli suurten mullistusten aikaa, jolloin monet eläinryhmät kokeilivat uusia elintapoja.
Kiehtovinta on, että näin varhainenkin laji oli jo täysiverinen lentäjä. Sen lyhyehköt siivet ovat alkukantainen piirre, sillä myöhemmin lentoliskojen siivet kasvoivat suhteessa pidemmiksi. Silti se osasi jo lentää kunnolla – mitään kömpelöä liitelevää välimuotoa ei tunneta, vaan pterosaurit ilmestyvät fossiiliaineistoon valmiina lentäjinä. Tämä tekee lentokyvyn synnystä yhden paleontologian kiehtovista ratkaisemattomista arvoituksista. Lentoliskot olivat ensimmäinen selkärankaisten ryhmä, joka kehitti varsinaisen aktiivisen lentokyvyn – kauan ennen lintuja.
Pieni mutta täysiverinen lentäjä
Parhaiten tunnettu yksilö oli yllättävän pieni: siipiväli noin 45 senttimetriä, koko ruumis vain noin 30 senttimetriä pitkä ja paino arviolta pari sataa grammaa. Sillä oli alkukantaiselle lentoliskolle tyypilliset suhteellisen pitkät takaraajat, jotka sopivat myös maassa liikkumiseen. Juuri lyhyet siivet ovat yksi vahvimmista todisteista lajin alkukantaisuudesta, sillä myöhemmin pterosaurien siivet pitenivät suhteessa kehoon. Painoa oli tuskin enempää kuin pienellä nykylinnulla, ja siipiväli vastasi suunnilleen pientä nykyistä lintua.
Siitä tunnetaan myös suuremmaksi arvioitu yksilö, jonka siipiväli olisi voinut yltää noin 1,5 metriin. Tämän yksilön tulkinta on kuitenkin epävarma, joten sen voi mieltää ennen kaikkea pieneksi, ketteräksi lentäjäksi – ei suureksi pterosauriksi. Kevyt rakenne ja pienet mittasuhteet sopivat hyvin yhteen sen kanssa, että kyseessä oli vikkelä ilman asukki.
Kadonnut holotyyppi
Lajin löytötarina on yksi paleontologian dramaattisimmista. Nando Buffarini löysi ensimmäisen fossiilin vuonna 1982, mutta ohut kivilevy hajosi paloiksi jo irrotusvaiheessa. Kun Buffarini puolisoineen puhdisti kiveä vedellä, itse luu huuhtoutui vahingossa pois.
Jäljelle jäi vain luiden jättämä painauma kivessä. Tutkijat valoivat painaumasta silikonijäljennöksen, ja juuri tämän valoksen ansiosta muuten menetetty luuranko voitiin tutkia. Holotyyppi eli lajin viralliseksi mittapuuksi valittu yksilö tunnetaan siis käytännössä jäljennöksenä alkuperäisistä luista. Onneksi suurin osa luurangosta ehti tallentua painaumaan, joskin kallon takaosa jäi puuttumaan. Tällainen tarina muistuttaa, kuinka hauras ja sattumanvarainen fossiilien säilyminen voi olla. Ilman jäljennöstä koko laji tunnettaisiin tänä päivänä paljon huonommin.
Kalan oksentama luupaketti
Toinen, vieläkin oudompi fossiili löytyi vuonna 1984 samalta seudulta, syvemmältä kivikerroksista. Kyseessä oli sekava kasa luita, jonka tulkittiin olevan pedonkalan oksentama luupaketti. Saalistajakala oli siis syönyt lentoliskon ja sylkenyt myöhemmin ulos sulamattomat luut, jotka lopulta kivettyivät. Tällaista oksennettua luukasaa kutsutaan regurgitaatiksi, ja se kertoo karusti, että pienet lentoliskot saattoivat päätyä myös meren saalistajien ruoaksi. Luupaketti löytyi noin 150–200 metriä syvemmältä kuin alkuperäinen fossiili. Saalistajana oli todennäköisesti juuri sellainen kala kuin alueelta tunnettu Saurichthys. Tällaiset löydöt avaavat harvinaisen suoran ikkunan menneisyyden ravintoketjuihin.
On hyvä huomata, ettei kala kuollut tähän ateriaan, kuten joskus väitetään – se ainoastaan oksensi sulamattomat osat pois. Lisäksi tämän luupaketin tunnistaminen juuri esisormeksi on nykytiedon valossa epävarmaa; on jopa esitetty, etteivät luut välttämättä kuulu lainkaan lentoliskolle. Triaskauden lentoliskojen vaihtelusta on opittu paljon lisää, ja se on tehnyt vanhojen löytöjen tulkinnasta entistä varovaisempaa.
Mitä esisormi söi?
Sen hampaat olivat pieniä ja yksihuippuisia, ja ne istuivat pitkien, kapeiden leukojen reunoilla. Tällainen hampaisto ei paljasta ruokavaliota yksiselitteisesti, ja tutkijat ovatkin kiistelleet siitä, oliko laji ensisijaisesti hyönteis- vai kalansyöjä – vai molempia. Monilla muilla varhaisilla lentoliskoilla oli monihuippuisia hampaita, joten yksihuippuinen hampaisto on tässä mielessä poikkeuksellinen. Ruokavalio jää siis avoimeksi kysymykseksi, johon vain uudet löydöt voivat tuoda vastauksen.
Koska fossiilit liittyvät meriympäristöön, kalansyönti on mahdollista, mutta se ei ole varmaa. Pieni, ketterä eläin saattoi yhtä hyvin napata hyönteisiä lennosta. Todennäköisesti se oli joustava pieneläinten saalistaja, joka söi sitä, mitä parhaiten oli tarjolla.
Alkukantainen anatomia
Laji kuuluu pterosaurien varhaisiin, pitkähäntäisiin muotoihin. Pitkä, jäykkä luinen häntä toimi todennäköisesti lennon vakaajana. Yhdessä lyhyehköjen siipien ja pitkien takaraajojen kanssa tämä edustaa alkukantaista pterosaurirakennetta. Siipikalvoa kannatteli jo pterosaureille tyypillinen, valtavan pitkä neljäs sormi – juuri se piirre, joka antoi koko ryhmälle nimen. Pää oli melko pieni ja kevytrakenteinen, kuten lentävällä eläimellä on eduksi.
Tällainen rakenne eroaa selvästi myöhemmistä pterodaktyloideista, jotka kehittyivät vasta jurakaudella. Niillä oli pitkät kaulanikamat, lyhyt häntä ja pidemmät siivet. Esisormen kaltainen alkukantainen lentolisko edustaa siis ryhmän varhaista, vielä ”vanhanmallista” rakennetta. Pitkä häntä katosi pterosaureilta vasta kymmeniä miljoonia vuosia myöhemmin, kun ketterämmät lyhythäntäiset muodot yleistyivät.
Pterosaurien sukupuun tyvellä
Se sijoitetaan pterosaurien sukupuun aivan tyveen, ja se on luokiteltu omaan alkukantaiseen ryhmäänsä. Se eli aikana, jolloin pterosaurien monimuotoisuus oli vasta alkamassa, mutta perusrakenne oli jo valmis. Tutkijat ovat luokitelleet sen omaan varhaiseen sukuhaaraansa, joka erkani lähellä koko ryhmän juurta. Tämä asema tekee siitä eräänlaisen vertailukohdan kaikille myöhemmille lentoliskoille.
Tämä kertoo jotain olennaista pterosaurien evoluutiosta: lentokyky kehittyi ilmeisen nopeasti, ja jo varhaiset lajit olivat taitavia lentäjiä. Esisormen kaltaiset löydöt ovat siksi korvaamattomia, kun tutkitaan, miten selkärankaisten kolmas lentävä ryhmä – hyönteisten ja myöhemmin lintujen rinnalle – sai alkunsa. Tällainen alkukantainen lentolisko on ikään kuin avain koko myöhemmän kehityksen ymmärtämiseen. Pterosaurit olivat ensimmäisiä selkärankaisia, jotka todella valloittivat ilman aktiivisella lennolla. Tämä nopea menestys tekee niistä evoluution silmäänpistävän esimerkin.
Triaskauden Italian eliöstö
Fossiilit löydettiin Forni Dolostone -nimisestä muodostumasta Preonen laaksosta Pohjois-Italiasta. Alue oli myöhäisellä triaskaudella matalan, lämpimän meren tai laguunin ympäristö, ja se on yksi Euroopan tärkeimmistä saman aikakauden fossiilialueista. Hapeton pohja säilytti eläimet poikkeuksellisen hyvin, mikä selittää, miksi näin hauraita lentoliskonluita ylipäätään on tallentunut. Samankaltaisia kerrostumia tunnetaan myös muualta Alppien alueelta, ja monet niiden eläimistä tunnetaan vain näiltä rajatuilta seuduilta.
Samasta ympäristöstä tunnetaan useita muita varhaisia lentoliskoja, kuten Eudimorphodon, Austriadactylus ja Seazzadactylus. Lisäksi alueella eli omituisia puissa kiipeileviä matelijoita, kuten Drepanosaurus, sekä saalistajakaloja, kuten Saurichthys – juuri tällainen kala saattoi olla esisormen luupaketin takana. Lisäksi alueelta tunnetaan hyönteisiä, äyriäisiä ja kasvifossiileja, jotka yhdessä piirtävät kuvan monimuotoisesta triaskauden rannikkoekosysteemistä. Tällainen eliöstö tekee Preonen laaksosta arvokkaan ikkunan triaskauden lopun elämään.
Löytö ja nimi
Lajin kuvasi tieteellisesti saksalaissyntyinen tutkija Rupert Wild vuonna 1984. Sukunimi Preondactylus viittaa Preonen laaksoon ja kreikan sanaan daktylos eli sormi, kun taas lajinimi buffarinii kunnioittaa fossiilin löytäjää Nando Buffarinia. Kuvaus julkaistiin italialaisessa luonnontieteellisessä julkaisusarjassa. Tutkimus on jatkunut vuosikymmeniä, ja luokittelua on tarkennettu useaan otteeseen.
Siitä tunnetaan yhä vain kourallinen fossiileja: kadonneen holotyypin jäljennös, kiistelty luupaketti sekä myöhemmin löytynyt osittainen kallo. Niukkuudestaan huolimatta tämä aineisto on tehnyt esisormesta yhden tärkeimmistä varhaisen pterosaurievoluution todistuskappaleista. Jokainen uusi löytö Italian triaskauden kerrostumista voi tarkentaa kuvaa entisestään.
Esisormen perintö
Esisormi on hieno muistutus siitä, että suuretkin tarinat alkavat vaatimattomasti. Pieni italialainen lentolisko triaskauden taivaalta edusti sukulinjaa, joka lopulta hallitsi maapallon ilmatilaa yli 150 miljoonan vuoden ajan ja synnytti lopulta kaikkien aikojen suurimmat lentävät eläimet, kuten lentokoneen kokoiset azhdarkidit liitukauden lopulla. Pienestä alusta kasvoi siis yksi maapallon historian menestyneimmistä lentävien eläinten ryhmistä.
Samalla Preondactylus buffarinii osoittaa, miten dramaattisia ja yllättäviä fossiililöydöt voivat olla – huuhtoutunut holotyyppi ja kalan oksentama luupaketti tekevät tästä alkukantaisesta lentoliskosta paitsi tieteellisesti tärkeän myös tarinallisesti unohtumattoman. Tällainen löytö todistaa, että jokaisella suurella sukulinjalla on vaatimaton alkunsa.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Preondactylus oli?
Preondactylus oli yksi vanhimmista tunnetuista lentoliskoista, joka eli noin 220 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Italian alueella. Parhaiten tunnetun yksilön siipiväli oli vain noin 45 senttimetriä, ja sillä oli alkukantaiselle lentoliskolle tyypillinen pitkä luinen häntä.
Oliko Preondactylus dinosaurus?
Ei ollut. Vaikka sitä haetaan toisinaan hakusanalla Preondactylus dinosaurus, kyseessä oli lentolisko eli lentävä matelija. Pterosaurit ja dinosaurukset olivat eri sukulinjoja, jotka erkanivat triaskaudella, vaikka molemmat polveutuivat samoista varhaisista matelijoista.
Miksi Preondactylus on niin tärkeä?
Koska se on yksi vanhimmista tunnetuista pterosauruksista ja auttaa ymmärtämään, miltä varhaiset lentoliskot näyttivät. Se osoittaa, että pterosaurit olivat jo varhain täysiverisiä lentäjiä.
Onko totta, että fossiili löytyi kalan sisältä?
Osittain. Yksi lajille liitetyistä fossiileista on tulkittu pedonkalan oksentamaksi luupaketiksi. Itse kala ei kuollut, ja kyseisen luupaketin tunnistaminen esisormeksi on epävarmaa.