Ikrandraco avatar – Pelikaanileuka – leukaharjainen lentolisko ja Avatarin nimikko
Dino-kortti:
- Nimi: Ikrandraco avatar
- Suomeksi: Pelikaanileuka
- Nimen merkitys: ”Ikran-lohikäärme” (Avatar-elokuvan ikran-olennot + latinan draco = lohikäärme); lajinimi avatar viittaa elokuvaan
- Eli: Varhainen liitukausi, noin 120 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Kiina (Liaoning, Jiufotangin muodostuma)
- Siipiväli: Noin 1,5 metriä (arviot vaihtelevat)
- Paino: Arviolta 1–2 kg
- Ruokavalio: Kalansyöjä
- Tunnusmerkit: Terämäinen luuharja alaleuassa, harjan takana koukkumainen uloke, ei harjaa yläleuassa, kuvattiin 2014
Ikrandraco avatar oli varhaisen liitukauden lentolisko Kiinasta, joka tunnetaan ennen kaikkea poikkeuksellisesta alaleuastaan. Sen alaleuassa oli terämäinen luuharja ja sen takareunassa koukkumainen uloke – yhdistelmä, jollaista ei tunneta yhdeltäkään muulta lentoliskolta. Juuri tämä tekee siitä tunnistettavan leukaharjainen lentolisko. Suomeksi laji tunnetaan nimellä pelikaanileuka. Kyseessä oli pienikokoinen mutta hyvin omaperäinen kalansyöjä.
Laji eli noin 120 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Kiinan Liaoningissa. Aikuisen siipiväli oli arviolta noin 1,5 metriä ja paino vain pari kiloa, joten kyseessä oli melko pienikokoinen kalansyöjä. Tämä laji on yksi tämän vuosituhannen kiinnostavimmista lentoliskolöydöistä, ja se sai myös aikamoista julkisuutta erikoisen nimensä ansiosta, joka lainattiin suoraan tunnetusta tieteiselokuvasta.
Harja alaleuassa
Sen tunnusomaisin piirre on alaleuan harja. Toisin kuin monilla muilla lentoliskoilla, joilla komea harja kohoaa yläleuasta tai pään päältä, tällä lajilla harja oli päinvastoin alaleuan alapuolella. Se oli ohut, terämäinen luulevy, jonka syvin kohta oli leuan puolivälissä. Koko kallo oli hyvin matala ja pitkänomainen – takaosan korkeus oli alle viidesosa kallon pituudesta, ja tällainen litteä pää sopi matalalla veden yllä lentävälle kalastajalle. Harjan tarkka tehtävä on yhä osin arvoitus, mutta sen muoto antaa vahvoja vihjeitä eläimen elintavoista. Harja oli suhteellisen suuri pieneen päähän nähden, mikä korostaa sen merkitystä eläimelle.
Harjan takareunassa oli erikoinen koukkumainen uloke. Tämä koukku on lajin tunnusmerkki, eikä vastaavaa tunneta muilta lentoliskoilta. On tärkeää huomata, että kyseessä oli nimenomaan luusta muodostunut harja – ei siis luinen pussi, kuten joskus virheellisesti kuvataan. Yläleuassa ei ollut lainkaan harjaa, mikä tekee tästä lentoliskosta erikoisen: useimmilla harjapäisillä lajeilla koriste on juuri pään päällä, ei sen alla. Tällainen alaleukaan keskittyvä koristelu oli lentoliskoilla harvinaista.
Pelikaanin kurkkupussi?
Mistä laji sitten sai suomalaisen nimensä pelikaanileuka? Tutkijat esittivät, että harjan takana olevasta koukusta saattoi riippua venyvä, nahkainen kurkkupussi – samaan tapaan kuin nykyisillä pelikaaneilla. Tällainen pussi olisi voinut toimia saaliin tilapäisenä säilytyspaikkana. Pelikaanit käyttävät kurkkupussiaan haavin tavoin saaliin keräämiseen, ja jokin samankaltainen rakenne olisi voinut palvella myös tätä lentoliskoa. Pussi olisi voinut venyä täyteen vettä ja kaloja, kuten pelikaanilla.
On kuitenkin korostettava, että itse pussi on tulkinta, ei suora löytö. Pehmytkudos säilyy fossiileissa erittäin harvoin, joten kurkkupussin olemassaolo perustuu luuharjan ja koukun muotoon, ei säilyneeseen pussiin. Jos tulkinta pitää paikkansa, pelikaanileualla olisi ollut kehittynein kurkkupussi yhdelläkään tunnetulla lentoliskolla. Vihjeitä pehmytkudoksesta on saatu muutamista poikkeuksellisen hyvin säilyneistä lentoliskofossiileista, mikä tekee tulkinnasta uskottavamman. Juuri tästä rakenteesta laji sai suomalaisen lempinimensä, vaikka pussia ei voidakaan nähdä luista.
Avatar-elokuvan nimikko
Sen nimi on yksi paleontologian tunnetuimmista populaarikulttuuriviittauksista. Se kunnioittaa James Cameronin elokuvan Avatar (2009) lentäviä ikran-olentoja. Yhteys ei ole sattumaa: elokuvan ikraneilla on juuri samanlainen koukkumainen harja alaleuassa kuin tällä lentoliskolla. Nimen loppuosa draco tarkoittaa latinaksi lohikäärmettä. Kuvauksen takana oli kansainvälinen tutkijaryhmä, jossa oli sekä kiinalaisia että brasilialaisia tutkijoita.
Tällainen nimivalinta on myös taitavaa tiedeviestintää. Kun uusi löytö yhdistetään tunnettuun elokuvaan, löytö saa enemmän huomiota niin tiedotusvälineissä kuin suuren yleisön parissa. Sen tapauksessa tämä toimi: löytö ylitti uutiskynnyksen ympäri maailman. Paleontologit ovat aiemminkin nimenneet lajeja populaarikulttuurin mukaan, mutta harva nimi on yhtä osuva kuin tämä – elokuvantekijät olivat kuvitelleet uskottavan lentävän olennon jo ennen kuin sen todellinen vastine löytyi.
Kuinka pelikaanileuka söi?
Tutkijat ehdottivat, että se saattoi kalastaa lentämällä matalalla järven yllä ja painamalla alaleukansa hetkellisesti veteen – eräänlaisella kuorintatekniikalla. Tällöin alaleuan terävä harja olisi halkonut vettä ja auttanut sieppaamaan kaloja pinnan tuntumasta. Makean veden järvet olivat tähän ihanteellinen ympäristö. Samanlaista tekniikkaa käyttävät nykyiset saksinokat, jotka lentävät matalalla ja antavat pitkän alaleukansa viiltää veden pintaa.
On hyvä huomata, etteivät tutkijat pitäneet tätä kuorintaa sen ainoana saalistuskeinona, vaan yhtenä mahdollisena tapana. Vanha mielikuva syvälle sukeltavasta ja vettä suodattavasta pelikaanista ei sovi tähän lentoliskoon: kyse oli pikemminkin pinnalta nappaavasta kalastajasta, joka mahdollisesti varastoi saaliinsa kurkkupussiin. Pieni koko ja kevyt rakenne tukevat ajatusta ketterästä, matalalla lentävästä kalastajasta. Saalis koostui todennäköisesti pienistä kaloista.
Hampaat ja oma ekologinen lokero
Sillä oli teräviä hampaita leukojen etuosassa, sopivia liukkaiden kalojen pitelyyn. Sen hampaat olivat kuitenkin pienempiä ja hennompia kuin monilla samanaikaisilla kalansyöjälentoliskoilla. Tämä on tärkeä vihje: erilainen hampaisto tarkoittaa todennäköisesti erilaista saalista. Pienet hampaat sopivat parhaiten pienten kalojen pyydystämiseen.
Samalla alueella eli kaksi muuta kalansyöjälentoliskoa, joilla oli suuremmat ja vahvemmat hampaat. Tämä viittaa siihen, että lajit jakoivat ravintovarat keskenään: kukin erikoistui hieman erilaiseen saaliiseen tai saalistustapaan, jolloin ne saattoivat elää rinnakkain kilpailematta liikaa. Vahvahampaisemmat naapurit pystyivät todennäköisesti käsittelemään suurempia ja kovempia saaliita, kun taas pelikaanileuka keskittyi pienempään ravintoon. Tällaista ilmiötä, jossa sukulaislajit jakavat ympäristön resurssit, kutsutaan ekolokeroiden eriytymiseksi. Se on hyvä esimerkki siitä, miten läheiset sukulaiset välttävät keskinäistä kilpailua.
Pteranodontoidien sukua
Se kuului hampaallisiin pteranodontoideihin – kalansyöntiin erikoistuneiden lentoliskojen ryhmään, johon lukeutuvat monet liitukauden meripterosaurit. Sukupuussa se sijoittui kehittyneemmäksi kuin kuuluisa Pteranodon mutta vähemmän kehittyneeksi kuin monet myöhemmät sukulaisensa. Näille lentoliskoille olivat tyypillisiä pitkät, kapeat leuat ja eteenpäin osoittavat hampaat – juuri kalansaaliin sieppaamiseen sopivat työkalut. Monet näistä sukulaisista olivat kookkaita merten ylittäjiä.
Koko tämä sukulinja oli erikoistunut kalan pyydystämiseen, ja eri lajit kehittivät siihen erilaisia ratkaisuja. Tämä leukaharjainen lentolisko edusti yhtä omaperäisintä sopeutumaa: alaleuan harjaa ja sen mahdollisesti tukemaa kurkkupussia. Mikään muu tunnettu sukulainen ei kehittänyt vastaavaa rakennetta.
Jehol-bioota ja Jiufotangin muodostuma
Sen kaksi tunnettua fossiilia löydettiin Jiufotangin muodostumasta Liaoningin maakunnasta – samalta seudulta kuin esimerkiksi pikkuruinen kääpiösiipi eli Nemicolopterus. Alue kuuluu kuuluisaan Jehol-biootaan, yhteen maailman rikkaimmista varhaisen liitukauden fossiilialueista. Ne löydettiin lähekkäin sijaitsevilta paikoilta, ja molemmat olivat litistyneet sivuttain, kuten alueen fossiilit tyypillisesti. Tarkkaa paikkaa kerrostumassa on tosin ollut vaikea määrittää.
Jehol-biootasta tunnetaan poikkeuksellisen hyvin säilyneitä fossiileja, kuten höyhenpukuisia dinosauruksia, varhaisia lintuja ja lukuisia lentoliskoja. Tämä rehevä, järvien hallitsema ekosysteemi tarjosi runsaasti kalaa, mikä selittää, miksi alueella eli niin monta erilaista kalansyöjälentoliskoa rinnakkain. Jiufotangin muodostuma kuuluu laajaan Jehol-ryhmään, ja se on ajoitettu noin 120 miljoonan vuoden ikäiseksi. Höyhendinosaurusten ja varhaislintujen rinnalla taivasta halkoivat siis monenlaiset lentoliskot.
Mihin alaleuan harjaa tarvittiin?
Harjan tehtävästä on esitetty useita arvauksia. Se on saattanut toimia kurkkupussin tukirakenteena, mutta yhtä hyvin se on voinut olla näyttäytymiseen tarkoitettu koriste tai auttaa vakauttamaan päätä, kun alaleuka kuori veden pintaa.
Todennäköisesti samalla rakenteella oli useampi kuin yksi tehtävä. Luonnossa yksi piirre palvelee usein monta tarkoitusta kerralla, ja näin saattoi olla myös tämän erikoisen alaleuan kohdalla. Yksiselitteistä vastausta ei siis ole, ja tutkimus jatkuu uusien löytöjen myötä.
Konvergenssi pelikaanin kanssa
Yksi sen kiehtovimmista puolista on sen mahdollinen yhdennäköisyys nykyisten pelikaanien kanssa. Jos pelikaanileualla todella oli kurkkupussi, kyseessä olisi hieno esimerkki konvergentista evoluutiosta – ilmiöstä, jossa täysin eri sukulinjat kehittävät itsenäisesti samankaltaisen ratkaisun samaan ongelmaan. Konvergenssi on biologiassa yleinen ilmiö: esimerkiksi lepakot, linnut ja lentoliskot kehittivät kaikki lentokyvyn toisistaan riippumatta. Samanlaisia esimerkkejä tunnetaan luonnosta lukemattomia.
Pterosaurit ja linnut, kuten pelikaanit, ovat kaukaista sukua: niiden viimeinen yhteinen esi-isä eli triaskaudella, noin 250 miljoonaa vuotta sitten. Tämä kantamuoto oli varhainen arkosauri – ryhmä, josta kehittyivät sekä dinosaurukset ja linnut että lentoliskot. Silti molemmat ovat saattaneet kehittää alaleukaan liittyvän pussirakenteen kalan pyydystämiseen. Tämä osoittaa, kuinka usein luonto päätyy samoihin ratkaisuihin, kun haaste on sama. Tämä leukaharjainen lentolisko on siitä erityisen havainnollinen esimerkki, sillä sen ratkaisu muistuttaa pelikaania, joka kehittyi vasta kymmeniä miljoonia vuosia myöhemmin.
Pelikaanileuan perintö
Pelikaanileuka on hieno muistutus siitä, kuinka kekseliäästi lentoliskot erikoistuivat ravinnonhankintaan. Yhdellä lajilla oli pitkät kalanpyytäjähampaat, toisella valtava harja kallon päällä – ja tällä omalaatuinen harja alaleuassa, mahdollisesti kurkkupussin tukena. Monimuotoisuus oli siis valtava jo yli sata miljoonaa vuotta sitten. Tällainen kekseliäisyys teki lentoliskoista yhden evoluution menestyneimmistä ryhmistä.
Samalla Ikrandraco avatar osoittaa, miten tiede ja populaarikulttuuri voivat kohdata: elokuvasta lainattu nimi toi tunnetun lentoliskon miljoonien ihmisten tietoisuuteen. Olipa kurkkupussi sitten todellinen tai ei, pelikaanileuka on yksi viime vuosikymmenen mieleenpainuvimmista lentoliskolöydöistä. Se yhdistää tieteellisen merkityksen ja tarinallisen vetovoiman tavalla, joka jää mieleen. Pieni lentolisko on noussut yhdeksi tunnetuimmista juuri tarinansa ansiosta.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Ikrandraco oli?
Ikrandraco oli noin 1,5 metrin siipivälinen kalansyöjälentolisko, joka eli noin 120 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Kiinan alueella. Se tunnetaan erikoisesta luuharjasta alaleuassaan ja sen takana olleesta koukkumaisesta ulokkeesta.
Oliko Ikrandraco dinosaurus?
Ei ollut. Vaikka sitä haetaan toisinaan hakusanalla Ikrandraco dinosaurus, kyseessä oli lentolisko eli lentävä matelija. Se oli dinosaurusten sukulainen ja eli niiden kanssa samaan aikaan, mutta ei ollut varsinainen dinosaurus.
Miksi Ikrandraco on nimetty Avatar-elokuvan mukaan?
Koska elokuvan lentävillä ikran-olennoilla on juuri samanlainen koukkumainen harja alaleuassa kuin tällä lentoliskolla. Tutkijat huomasivat yhdennäköisyyden ja antoivat sille nimen, joka tarkoittaa ”Avatarin ikran-lohikäärmettä”.
Oliko Ikrandracolla oikeasti pelikaanin pussi?
Mahdollisesti. Alaleuan harjan koukku saattoi olla kiinnityskohta venyvälle kurkkupussille, mutta itse pussia ei ole säilynyt fossiilissa. Kyseessä on siis perusteltu tulkinta, ei varma havainto.