Alanqa saharica – Saharan myrkkyhaikara – pitkäkaulainen lentolisko Marokon liitukaudelta
Dino-kortti:
- Nimi: Alanqa saharica
- Suomeksi: Saharan myrkkyhaikara
- Nimen merkitys: ”Saharan Anqa-lintu” (arabian al-anqa = myyttinen Anqa-lintu + viittaus Saharaan)
- Eli: Myöhäinen liitukausi (kenomanikausi), noin 95 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Marokko (Kem Kem -kerrostumat)
- Siipiväli: Useimmilla noin 3–4 metriä, suurimmilla ehkä noin 6 metriä
- Paino: Arviolta kymmeniä kiloja
- Ruokavalio: Hampaaton; todennäköisesti maaeläinten saalistaja, mahdollisesti myös kovaa ravintoa
- Tunnusmerkit: Pitkä, suora, hampaaton leuka, leuassa kohouma, tunnetaan lähinnä leukafossiileista, kuvattiin 2010
Alanqa saharica oli suuri, myöhäisen liitukauden lentolisko nykyisen Marokon alueelta. Se kuului azhdarkoideihin, samaan ryhmään kuin liitukauden lopun jättimäiset lentäjät, ja oli näin tyypillinen pitkäkaulainen lentolisko. Suomeksi laji tunnetaan nimellä Saharan myrkkyhaikara, ja sen sukunimi viittaa Anqaan – arabialaisen taruston valtavaan, kuolemattomaan lintuun.
Laji eli noin 95 miljoonaa vuotta sitten alueella, joka tunnetaan Kem Kem -kerrostumina. Vaikka laji tunnetaan vain niukoista jäänteistä – ennen kaikkea leukafossiileista – se on yksi parhaiten tunnetuista Afrikan lentoliskoista. Juuri sen erikoinen leuka tekee siitä tieteelle kiinnostavan.
Suuri afrikkalainen azhdarkidi
Laji kuului azhdarkidien sukuun – lentoliskoryhmään, johon kuuluvat maailman suurimmat tunnetut lentävät eläimet. Näille oli tyypillistä erittäin pitkä kaula – joskus pidempi kuin koko muu vartalo – pitkät jalat ja pitkä, hampaaton nokka. Monet azhdarkidit pystyivät liikkumaan sujuvasti myös maassa. Kaula oli jäykkä, ja pään koko suhteessa kehoon oli usein huomattava. Se on viime aikoina sijoitettu jopa omaan sukuhaaraansa azhdarkidien lähelle. Tällaiset löydöt auttavat ymmärtämään, kuinka laajalle azhdarkidit levittäytyivät jo liitukauden puolivälissä.
Afrikan lentoliskoaineisto on harvinaista ja hajanaista, joten jokainen hyvin säilynyt löytö on arvokas. Saharan myrkkyhaikara on yksi harvoista Pohjois-Afrikan azhdarkideista, jotka tunnetaan kunnollisista jäänteistä, ja siksi se on tärkeä pala ryhmän afrikkalaista historiaa. Pterosaurien fossiilit ovat Afrikassa yleisesti harvinaisia ja usein vain irrallisia luunpaloja, joten suhteellisen hyvin säilynyt leuka on poikkeuksellinen aarre.
Kuinka suuri se oli?
Sen koosta on esitetty erilaisia arvioita, sillä se tunnetaan vain palasista. Useimmat löydetyt yksilöt – mukaan lukien tyyppiyksilö – viittaavat noin 3–4 metrin siipiväliin. Suurikin azhdarkidi oli silti yllättävän kevyt, sillä sen luut olivat onttoja. Yksi suuri kaulanikama kuitenkin antaa ymmärtää, että suurimmat yksilöt saattoivat yltää jopa noin kuuteen metriin. Tyyppiyksilö perustuu noin 34 senttimetrin pituiseen alaleuan osaan, joka säilyi poikkeuksellisesti kolmiulotteisena – toisin kuin useimmat litistyneet pterosaurifossiilit. Tämä on tavallista pterosaureilla, joiden ohuet, ilmaa täynnä olevat luut harvoin säilyvät kokonaisina.
Kuusi metriä tekisi tästä lajista vaikuttavan suuren lentäjän, joskaan ei läheskään suurimman azhdarkidin. Koska aineisto on niukkaa, kokoarviot kannattaa ottaa suuntaa antavina. Joka tapauksessa kyseessä oli kookas pitkäkaulainen lentolisko, joka kohosi Kem Kemin taivaalle muiden jättiläisten joukkoon. Tarkemman kuvan saaminen vaatisi uusia, täydellisempiä luurankoja, joita ei toistaiseksi ole löytynyt. Pienikin pala voi silti kertoa paljon, kun sitä verrataan paremmin tunnettuihin sukulaisiin.
Pitkä, hampaaton nokka
Lajin tunnetuin osa on sen alaleuka. Se oli pitkä, suora ja keihäsmäinen, eikä siinä ollut lainkaan hampaita – aivan kuten haikaran nokassa. Tällainen rakenne on tyypillinen azhdarkideille, jotka käyttivät nokkamaisia leukojaan saaliin nappaamiseen. Leuan etuosa oli keihäsmäisen suora ja kapea, mikä antoi pitkän ulottuvuuden ilman koko kehon liikuttamista. Hampaattomuus keventää kalloa, mikä on suuri etu lentävälle eläimelle.
Sen leuassa oli kuitenkin myös erikoisuus: sen yläpinnalla oli selvä kohouma eli harjanne. Vastaavaa ei tunneta useimmilta muilta azhdarkideilta, ja sen tehtävästä on esitetty arvauksia. Se on saattanut vahvistaa leukaa tai auttaa ravinnon käsittelyssä – ehkä jopa kovien kuorten murskaamisessa. Tällaista harjannetta ei tunneta muilta lentoliskoilta, joten se on yksi lajin tunnusomaisimmista piirteistä. Tutkijat kuvasivat sen tarkemmin vasta myöhemmin löytyneestä leukafossiilista.
Maalla saalistanut jättiläinen?
Pitkään azhdarkideja pidettiin kalansyöjinä, jotka pyydystivät saaliinsa veden pinnasta. Vuonna 2008 tutkijat Mark Witton ja Darren Naish esittivät kuitenkin toisenlaisen näkemyksen: azhdarkidit olivat todennäköisesti maalla saalistavia eläimiä, jotka kävelivät pitkillä jaloillaan ja nappasivat pieniä eläimiä terävällä nokallaan – samaan tapaan kuin nykyiset maa-alueiden sarvinokat tai haikarat. Tämä näkemys muutti tutkijoiden käsitystä koko ryhmän elintavoista. Sen mukaan azhdarkidit eivät juurikaan sukeltaneet veteen, vaan poimivat saaliinsa maasta ja matalikoilta ja nielivät pienet eläimet kokonaisina. Pitkät jalat ja jäykkä kaula sopivat hyvin maassa kävelevälle saalistajalle.
Se saattoi olla tällainen maalla liikkuva saalistaja, mutta sen erikoinen leuka antaa aihetta varovaisuuteen. Leuan harjanne viittaa siihen, että se saattoi käsitellä kovempaakin ravintoa kuin tyypilliset sukulaisensa, esimerkiksi nilviäisten kuoria. Toisin sanoen se ei ehkä ollut aivan tavallinen azhdarkidi ruokavalioltaan. Tämä tekee siitä erityisen kiinnostavan: se saattoi olla erikoistuneempi syöjä kuin moni sukulaisensa. Varma vastaus vaatisi kuitenkin enemmän aineistoa kuin pelkät leukafossiilit.
Nuoret yksilöt paljastavat lisää
Saharan myrkkyhaikara on harvoja lentoliskoja, joista tunnetaan myös nuoria yksilöitä. Tämä on poikkeuksellista, sillä pienten ja hauraiden poikasten luut säilyvät fossiileina hyvin harvoin. Juuri siksi nuoret yksilöt ovat tutkijoille kullanarvoisia: ne kertovat, miten eläin muuttui kasvaessaan. Useimmiten lentoliskoista tunnetaan vain aikuisia, joten kasvun tutkiminen on harvinaista herkkua.
Nuorten yksilöiden leuat olivat selvästi lyhyempiä kuin aikuisilla. Tämä viittaa siihen, että laji saattoi vaihtaa ruokavaliotaan kasvaessaan: poikaset söivät mahdollisesti eri ravintoa kuin täysikasvuiset. Vastaavaa kehitystä tunnetaan monilta nykyeläimiltä, joiden poikaset eivät kilpaile samasta ruoasta aikuisten kanssa. Näin sama laji saattoi hyödyntää ympäristöään tehokkaammin eri elämänvaiheissa.
Kem Kemin vehreä menneisyys
Vaikka alue on nykyään kuivaa Saharaa, liitukauden lopulla Kem Kem oli aivan toisenlainen paikka. Sitä halkoivat suuret joet ja kosteikot, ja vesi kuhisi kaloja. Aluetta on kutsuttu yhdeksi koko Maan historian vaarallisimmista paikoista, sillä siellä eli poikkeuksellisen paljon suuria petoja. Ympäristö oli rehevä ja kostea, kaukana nykyisestä hiekka-aavikosta. Vasta myöhemmät ilmaston muutokset kuivattivat alueen vähitellen aavikoksi.
Kem Kem tunnetaan yhtenä historian saalistajarikkaimmista ekosysteemeistä. Samalla seudulla eli jättiläispetoja kuten kalansyöjä Spinosaurus ja valtava Carcharodontosaurus, nopea Deltadromeus sekä jättiläissahakala Onchopristis. Tällainen ympäristö tarjosi runsaasti ravintoa monenlaisille saalistajille. Vesistöissä ui myös valtavia keuhkokaloja ja muinaisia luukaloja. Se jakoi taivaan myös muiden lentoliskojen, kuten hampaallisten ornithokeiridien, kanssa.
Azhdarkidit – liitukauden viimeiset jättiläiset
Saharan myrkkyhaikara kuului ryhmään, joka kohosi pterosaurien viimeiseksi suureksi menestystarinaksi. Azhdarkidit kasvoivat valtaviksi: tunnetuin niistä, Quetzalcoatlus, ylsi noin 10–11 metrin siipiväliin ja oli yksi suurimmista koskaan lentäneistä eläimistä. Toinen jättiläinen, eurooppalainen Hatzegopteryx, oli rakenteeltaan vielä järeämpi.
Monet muut lentoliskoryhmät olivat hävinneet jo ennen liitukauden loppua, mutta azhdarkidit hallitsivat taivasta aivan loppuun saakka. Se eli tämän kukoistuksen aikaan, kymmeniä miljoonia vuosia ennen kuin koko ryhmä katosi liitukauden päättäneessä massasukupuutossa 66 miljoonaa vuotta sitten. Azhdarkidien menestyksen salaisuutta ei täysin tunneta, mutta kyky liikkua sekä ilmassa että maassa saattoi antaa niille etua. Ne olivat viimeisiä todistajia pterosaurien yli 150 miljoonaa vuotta kestäneestä valtakaudesta.
Afrikan harvat lentoliskot
Pterosaurien fossiiliaineisto on Afrikassa erityisen vajavaista. Suuri osa löydöistä on yksittäisiä hampaita tai leukapaloja, ja kokonaisia luurankoja tunnetaan tuskin lainkaan. Tämä tekee jokaisesta uudesta löydöstä erityisen tärkeän.
Saharan myrkkyhaikara on yksi harvoista, joiden perusteella afrikkalaisia azhdarkideja on ylipäätään voitu tutkia. Sen rinnalla mantereelta tunnetaan vain kourallinen muita azhdarkideja, joten se on avainasemassa, kun kootaan kuvaa Afrikan muinaisista taivaista.
Löytö ja nimi
Ensimmäiset palaset tästä lentoliskosta kuvasivat jo vuonna 1999 tutkijat Peter Wellnhofer ja Éric Buffetaut, mutta he eivät antaneet sille vielä nimeä. Varsinaisen lajin kuvasivat vuonna 2010 Nizar Ibrahim ja hänen kansainvälinen tutkimusryhmänsä paremmin säilyneen leukafossiilin pohjalta. Holotyypin leuka löytyi kolmena erillisenä palana, jotka yhdistettiin ehjäksi rakenteeksi. Löytöpaikka sijaitsee lähellä nykyistä Marokon ja Algerian rajaa. Kolmiulotteisesti säilynyt leuka oli harvinaisen hyvä löytö, sillä pterosaurien ohuet luut yleensä litistyvät.
Nimi Alanqa tulee arabian sanasta al-anqa, joka tarkoittaa myyttistä Anqa-lintua – eräänlaista feeniksiä arabialaisessa tarustossa. Lajinimi saharica puolestaan viittaa Saharaan. Kyseessä on yksi paleontologian runollisimmista nimistä, vaikka suomenkielinen nimi myrkkyhaikara onkin lähinnä mielikuvituksellinen lisä – itse eläimessä ei ollut mitään myrkyllistä. Alkuperäinen Anqa-lintu kuvataan tarustossa valtavaksi ja kuolemattomaksi olennoksi, joten nimi sopii hyvin näin suurelle lentäjälle.
Saharan myrkkyhaikaran perintö
Saharan myrkkyhaikara on hieno muistutus siitä, kuinka erilaisia menneet maailmat olivat. Siellä missä nykyään leviää hiekka-aavikko, lensi liitukaudella suuria lentoliskoja kosteikkojen ja jokien yllä, jättiläispetojen seassa. Tällaiset löydöt muistuttavat, että ilmasto ja maisemat ovat muuttuneet rajusti ajan saatossa.
Samalla Alanqa saharica osoittaa, ettei mikään laji ole täysin samanlainen kuin sukulaisensa. Sen erikoinen leuka ja mahdollinen kyky käsitellä kovaa ravintoa tekevät siitä enemmän kuin pelkän azhdarkidin – se oli oma, omaperäinen pitkäkaulainen lentolisko Afrikan muinaisilta taivailta. Tällaiset eläimet osoittavat, kuinka monimuotoisiksi lentoliskot lopulta kehittyivät.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Alanqa oli?
Alanqa oli suuri, hampaaton lentolisko, joka eli noin 95 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Marokon alueella. Se kuului azhdarkideihin ja tunnetaan ennen kaikkea pitkästä, suorasta leuastaan.
Oliko Alanqa dinosaurus?
Ei ollut. Vaikka sitä haetaan toisinaan hakusanalla Alanqa dinosaurus, kyseessä oli lentolisko eli lentävä matelija. Se oli dinosaurusten sukulainen ja eli niiden kanssa samaan aikaan, mutta ei ollut varsinainen dinosaurus.
Kuinka suuri Alanqa oli?
Useimmat löydetyt yksilöt viittaavat noin 3–4 metrin siipiväliin, mutta yksi suuri kaulanikama antaa ymmärtää, että suurimmat yksilöt saattoivat yltää noin kuuteen metriin. Tarkkoja mittoja ei tiedetä, koska laji tunnetaan vain palasista.
Mitä Alanqa söi?
Todennäköisesti pieniä maaeläimiä, jotka se nappasi nokallaan kävellessään maassa. Sen erikoinen leuka viittaa kuitenkin siihen, että se saattoi käsitellä myös kovempaa ravintoa, mahdollisesti nilviäisten kuoria.