Carnotaurus sastrei – Lihaa syövä härkä – Patagonian sarvipäinen huippupeto
Dino-kortti:
- Nimi: Carnotaurus sastrei
- Suomeksi: Lihaa syövä härkä
- Nimen merkitys: ”Lihaa syövä härkä” (latinan carnis = liha + taurus = härkä); lajinimi sastrei kunnioittaa argentiinalaista maanomistajaa, jonka tilalta holotyyppi löydettiin
- Eli: Myöhäinen liitukausi (maastrichtkausi), noin 72–69 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Argentiina (Patagonia, Chubutin provinssi, La Colonia -muodostuma)
- Pituus: Noin 8–9 metriä
- Paino: Arviolta noin 1,5–2 tonnia
- Ruokavalio: Lihansyöjä
- Tunnusmerkit: Kaksi paksua sarvea silmien yläpuolella, äärimmäisen pienet nelisormiset kädet, syvä ja kapea kallo, pitkät ja kevyet takajalat – aito dinosaurus
Carnotaurus sastrei on yksi dinosaurusten maailman erikoisimmista pedoista. Se näyttää lähes siltä, kuin evoluutio olisi suunnitellut sen mahdollisimman erilaiseksi muista suurista saalistajista. Suomeksi se tunnetaan nimellä Lihaa syövä härkä.
Tämä eläin oli aito dinosaurus, tarkemmin petodinosaurus eli teropodi. Sillä oli kaksi härkämäistä sarvea silmien yläpuolella, syvä mutta kapea kallo ja poikkeuksellisen pienet kädet. Tällainen patagonialainen sarvipeto eli myöhäisliitukaudella noin 72–69 miljoonaa vuotta sitten.
Sen takajalat olivat pitkät ja kevyet, mikä teki siitä mahdollisesti yhden nopeimmista suurista petodinosauruksista. Se hallitsi aikansa eteläamerikkalaista maailmaa. Juuri omaleimaisen ulkomuotonsa vuoksi se on yksi tunnistettavimmista kaikista dinosauruksista.
Kyllä, sarvipäinen petodinosaurus
Lihaa syövä härkä oli yksiselitteisesti dinosaurus, vieläpä yksi erikoisimmista. Se kuului petodinosauruksiin ja tarkemmin abelisauridien ryhmään. Nämä olivat eteläisen pallonpuoliskon hallitsevia huippupetoja liitukaudella.
Tällainen patagonialainen sarvipeto oli aikansa ekosysteemin huipulla. Se täytti Etelä-Amerikassa saman roolin kuin suuret pedot muilla mantereilla. Se oli elinympäristönsä selvä huippusaalistaja.
Sen asema dinosauruksena on täysin kiistaton. Erikoiset sarvet ja muut piirteet tekevät siitä kuitenkin poikkeuksellisen jopa petodinosaurusten joukossa. Juuri tämä erikoisuus tekee siitä niin kiinnostavan.
Lajin löytö ja kuvaus
Lihaa syövän härän löysi argentiinalainen paleontologi José Bonaparte 1980-luvun alussa. Löytö tehtiin Patagoniassa, Chubutin provinssissa. Samalla retkellä löytyi myös eräs erikoinen pitkäkaulainen kasvinsyöjä.
Bonaparte kuvasi lajin tieteellisesti vuonna 1985. Myöhemmin siitä julkaistiin kattavampi kuvaus yhdessä kollegoiden kanssa. Eläin nimettiin sen sarvien ja petoluonteen mukaan.
Holotyyppi löytyi La Colonia -muodostumasta, joka edustaa myöhäistä liitukautta. Löytö oli poikkeuksellisen täydellinen suuren pedon mittapuulla. Se on yksi parhaiten säilyneistä suurten petodinosaurusten luurangoista.
Säilynyt iho
Yksi löydön merkittävimmistä piirteistä oli säilynyt iho. Tämä on harvinaista suurten petodinosaurusten kohdalla. Ihonjälkiä säilyi useilta kehon eri osilta.
Tarkin ihotutkimus julkaistiin vuonna 2021. Sen mukaan iho koostui keskikokoisista ja suurista kartiomaisista suomuista. Näitä ympäröi pienempien suomujen verkosto.
Aiemmista tulkinnoista poiketen suuret suomut olivat satunnaisesti jakautuneita eivätkä muodostaneet rivejä. Höyheniä ei löytynyt lainkaan. Eläin oli siis kauttaaltaan suomupeitteinen.
Tutkijat ovat arvelleet, että iholla saattoi olla tärkeä tehtävä lämmönsäätelyssä. Suuren ja aktiivisen eläimen oli päästävä eroon ylimääräisestä lämmöstä. Tämä on kuitenkin vasta varovainen tulkinta.
Sarvet
Lihaa syövä härkä on ainoa tunnettu suuri petodinosaurus, jolla oli kehittyneet sarvet. Kaksi paksua ja lyhyttä sarvea kohosivat silmien yläpuolelta. Ne olivat tylppiä eivätkä teräviä.
Tylppyytensä vuoksi sarvet eivät todennäköisesti olleet puhkaisuase. Sen sijaan niitä on saatettu käyttää lajinsisäisessä kilpailussa. Kaksi urosta saattoivat puskea toisiaan sarvedellä samaan tapaan kuin nykyiset sarvipäiset eläimet.
Sarvet saattoivat toimia myös näyttörakenteena. Niiden avulla urokset saattoivat ratkaista paremmuutensa ilman vaarallista taistelua. Eläessään sarvet olivat todennäköisesti sarveispäällysteisiä ja siksi luuta suuremmat.
Nopea juoksija
Lihaa syövän härän takajalat olivat poikkeuksellisen pitkät ja kevytrakenteiset. Tämä viittaa siihen, että se oli nopea juoksija. Erityisen kiinnostava on sen hännän rakenne.
Vuonna 2021 julkaistu tutkimus tarkasteli sen hännän lihaksistoa. Sen mukaan eläimellä oli ruumiinkokoonsa nähden poikkeuksellisen suuri häntä-reisilihas, suurempi kuin millään aiemmin tutkitulla petodinosauruksella. Tämä lihas oli tärkein voimanlähde takajalkojen liikkeessä.
Tutkijat eivät esittäneet tarkkaa huippunopeutta numeroina. He kuitenkin arvioivat, että eläin saattoi olla yksi nopeimmista suurista petodinosauruksista. Nopeus olisi ollut etu Patagonian avoimilla tasangoilla.
Tällainen patagonialainen sarvipeto saattoi siis luottaa nopeuteen pikemmin kuin pelkkään voimaan. Avoimessa maastossa saaliilla ei ollut piilopaikkoja. Nopea saalistaja oli tällaisessa ympäristössä selvässä edussa.
Äärimmäisen pienet kädet
Lihaa syövän härän kädet olivat poikkeuksellisen pienet. Ne olivat suhteessa ruumiin kokoon jopa pienemmät kuin monilla muilla suurpedoilla. Kädet eivät yltäneet vartalon eteen lainkaan.
Toisin kuin joillakin myöhemmillä pedoilla, näissä käsissä oli neljä sormea. Sormien luut olivat kuitenkin niin pienet, ettei niissä todennäköisesti ollut edes kynsiä. Kädet olivat siis lähes käyttökelvottomat.
Käsien tehtävästä on esitetty erilaisia teorioita. Joidenkin mukaan ne olivat pelkkä jäänne, joka oli kutistumassa pois. Toisten mukaan ne saattoivat liittyä tasapainoon tai lajitovereiden väliseen viestintään. Varmaa vastausta ei ole.
Abelisauridien ryhmä
Lihaa syövä härkä kuului abelisauridien perheeseen. Tämä petodinosaurusten ryhmä hallitsi liitukauden eteläisiä mantereita. Sen jäseniä eli Etelä-Amerikassa, Afrikassa, Intiassa ja Madagaskarilla.
Siinä missä pohjoisia mantereita hallitsivat muut petoryhmät, abelisauridit olivat etelän omia huippupetoja. Ne täyttivät saman ekologisen lokeron kuin suuret pedot pohjoisessa. Tällainen patagonialainen sarvipeto oli yksi ryhmän kuuluisimmista edustajista.
Abelisauridit olivat usein erikoisen näköisiä. Niillä oli lyhyet kädet, syvät kallot ja toisinaan koristeellisia pään rakenteita. Lihaa syövä härkä vei nämä piirteet kaikkein pisimmälle.
Kapea ja syvä kallo
Lihaa syövän härän kallo oli muodoltaan erikoinen. Se oli sivulta katsottuna syvä mutta edestä kapea. Tämä erottaa sen monista muista suurpedoista, joilla oli pitkä ja matala kallo.
Lyhyt ja korkea kallo viittaa voimakkaaseen puremaan etuosassa. Eläin saattoi iskeä saaliiseen nopeasti ja voimakkaasti. Hampaat olivat terävät ja sopivat lihan repimiseen.
Kallon rakenne kertoo myös saalistustavasta. Se oli rakennettu nopeisiin ja voimakkaisiin hyökkäyksiin. Carnotaurus sastrei oli tässä suhteessa erikoistunut peto.
Saaliseläimet ja ravinto
Lihaa syövä härkä oli aikansa ekosysteemin huippupeto. Se saalisti todennäköisesti alueensa suuria kasvinsyöjiä. Niiden joukossa oli sekä nokkasuisia että pitkäkaulaisia dinosauruksia.
Nopeutensa ansiosta se pystyi yllättämään saaliinsa avoimessa maastossa. Voimakas pureminen ja terävät hampaat olivat sen tärkeimmät aseet. Pienistä käsistä ei ollut apua saalistuksessa.
On myös mahdollista, että se söi raatoja tilaisuuden tullen. Monet suurpedot hyödyntävät sekä saalistusta että raatoja. Se oli todennäköisesti joustava ravintonsa suhteen.
Tutkituin eteläamerikkalainen peto
Lihaa syövä härkä on yksi parhaiten tunnetuista eteläamerikkalaisista petodinosauruksista. Sen poikkeuksellisen täydellinen luuranko on tehnyt siitä keskeisen tutkimuskohteen. Harva suuri peto tunnetaan yhtä hyvin.
Sen ansiosta tutkijat ovat voineet tutkia yksityiskohtaisesti niin kalloa, ihoa kuin lihaksistoakin. Jokainen uusi tutkimus tarkentaa kuvaa tästä eläimestä. Tutkimus sen parissa jatkuu edelleen.
Eläin toimii myös vertailukohtana muille abelisaurideille. Monet niistä tunnetaan vain hajanaisesta aineistosta. Hyvin tunnetun lajin avulla niitäkin voidaan ymmärtää paremmin.
Patagonian maailma
Lihaa syövä härkä eli liitukauden lopun Patagoniassa. Ympäristö oli osin avointa tasankoa ja rannikkoaluetta. Tämä maisema sopi hyvin nopealle saalistajalle.
Alueella eli runsaasti suuria kasvinsyöjiä. Niiden joukossa oli sekä nokkasuisia että pitkäkaulaisia dinosauruksia. Nämä tarjosivat saalista huippupedolle.
Avoimessa maastossa nopeus oli ratkaiseva etu. Saaliseläimillä ei ollut piilopaikkoja, joten ne joutuivat turvautumaan pakoon. Lihaa syövä härkä oli sopeutunut juuri tällaiseen saalistukseen.
Erikoinen jopa petojen joukossa
Harva petodinosaurus on yhtä omaleimainen kuin tämä laji. Sarvet, kapea kallo, pienet kädet ja pitkät jalat muodostavat ainutlaatuisen yhdistelmän. Mikään muu suuri peto ei näytä aivan samalta.
Tämä erikoisuus tekee siitä suositun niin tutkijoiden kuin yleisönkin keskuudessa. Se nousee usein esiin, kun puhutaan dinosaurusten monimuotoisuudesta. Sen ulkomuoto on jäänyt monille mieleen. Harva muu peto herättää yhtä paljon kiinnostusta pelkän olemuksensa vuoksi.
Erikoinen ulkomuoto kertoo myös evoluution kekseliäisyydestä. Eteläisillä mantereilla pedot kehittyivät eri suuntaan kuin pohjoisessa. Lihaa syövä härkä on hyvä esimerkki tästä omaleimaisesta kehityksestä.
Eteläisten mantereiden peto
Eläin eli aikana, jolloin eteläiset mantereet olivat osin erillään pohjoisista. Tämä eristyneisyys vaikutti siihen, millaisia eläimiä siellä kehittyi. Abelisauridit olivat yksi tämän kehityksen tuloksista.
Eristyksissä kehittyneet pedot poikkesivat pohjoisten mantereiden lajeista. Ne löysivät omat ratkaisunsa saalistukseen ja kilpailuun. Sarvet ja kapea kallo olivat osa tätä omaa kehityslinjaa, jollaista ei tunneta pohjoisten mantereiden pedoilta.
Näin eläin kertoo paljon myös muinaisesta maantieteestä. Sen sukulaisten levinneisyys auttaa ymmärtämään, miten mantereet liikkuivat. Tämä eläin on siten ikkuna koko liitukauden maailmaan.
Aikansa hallitsija
Tämä peto oli oman aikansa ja alueensa kiistaton hallitsija. Sillä ei ollut täysikasvuisena luonnollisia vihollisia. Se oli ravintoketjun huipulla koko elinalueellaan.
Huippupetona se vaikutti koko ympäristöönsä. Se sääteli saaliseläinten määrää ja käyttäytymistä. Näin se muovasi epäsuorasti koko ekosysteemiä, jossa eli. Sen runsaus alueella kertoo myös ympäristön rikkaudesta ja monimuotoisuudesta.
Lihaa syövän härän perintö
Lihaa syövä härkä on yksi tunnetuimmista eteläamerikkalaisista dinosauruksista. Sen omaleimainen ulkomuoto, sarvet, pienet kädet ja pitkät jalat tekevät siitä helposti tunnistettavan. Se esiintyy lukuisissa elokuvissa, kirjoissa ja näyttelyissä.
Samalla se on tieteellisesti erittäin arvokas. Sen poikkeuksellisen hyvin säilynyt luuranko ja iho ovat opettaneet tutkijoille paljon. Argentiinalainen tutkimus jatkaa uusien yksityiskohtien paljastamista tästä uniikista pedosta.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Carnotaurus oli?
Carnotaurus oli noin kahdeksan tai yhdeksän metrin mittainen petodinosaurus myöhäisliitukauden Argentiinasta. Se oli abelisauridi, eli eteläisen pallonpuoliskon huippupeto. Se tunnetaan parhaiten silmien yläpuolisista sarvistaan ja äärimmäisen pienistä käsistään.
Oliko Carnotaurus dinosaurus?
Kyllä. Carnotaurus oli aito dinosaurus, petodinosaurus eli teropodi. Hakusana Carnotaurus dinosaurus on siis täysin osuva, sillä kyseessä oli yksi tunnetuimmista eteläamerikkalaisista petodinosauruksista.
Mihin Carnotauruksen sarvet olivat?
Sarvet olivat tylppiä, joten niitä ei todennäköisesti käytetty puhkaisuaseena. Todennäköisimmin niillä oli merkitystä lajinsisäisessä kilpailussa ja näyttäytymisessä. Kaksi urosta saattoi puskea toisiaan sarvedellä.
Oliko Carnotaurus nopea?
Todennäköisesti kyllä. Sen pitkät ja kevyet takajalat sekä poikkeuksellisen suuri häntälihaksisto viittaavat nopeaan juoksuun. Se saattoi olla yksi nopeimmista suurista petodinosauruksista, vaikka tarkkaa huippunopeutta ei tunneta.
Lue lisää lihansyöjistä dinosauruksista: Tyrannosaurus rex · Velociraptor · Spinosaurus · Allosaurus · Dilophosaurus · Kaikki lihansyöjä dinosaurukset → Kuuntele dino-äänisarjaa – Tutustu kaikkiin dinosauruksiin – Suomen ilmastohistoria | Lappajärven kraatteri | Suomen kallioperä ja vanhat tulivuoret