Anurognathus ammoni – Yölentäjä – lepakkomainen hyönteismetsästäjä
Dino-kortti:
- Nimi: Anurognathus ammoni
- Suomeksi: Yölentäjä
- Nimen merkitys: ”Hännätön leuka” (kreikan an- = ei, oura = häntä, gnathos = leuka); lajinimi ammoni on nimetty geologi Ludwig von Ammonin mukaan
- Eli: Myöhäinen jura (titonkausi), noin 150 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Saksa (Solnhofenin kalkkikivi, lähellä Eichstättiä)
- Siipiväli: Noin 35–50 cm
- Paino: Arviolta 40 g
- Ruokavalio: Lihansyöjä – pieniä hyönteisiä
- Tunnusmerkit: Yksi pienimmistä tunnetuista lentoliskoista, leveä sammakkomainen suu, suuret silmät, hyvin lyhyt häntä, untuvainen turkki, kuvattiin 1923
Anurognathus ammoni oli yksi oudoimmista ja söpöimmistä koskaan eläneistä lentoliskoista. Se oli pieni, untuvainen ja suurisilmäinen jurakauden lopun hyönteismetsästäjä, joka muistutti enemmän nykyajan lepakkoa kuin perinteistä lentoliskoa. Suomeksi laji tunnetaan nimellä yölentäjä, ja sitä on lempinimellä kutsuttu jopa ”sammakkolepakoksi” leveän suunsa ja karvaisen ulkomuotonsa vuoksi. Tällainen lepakkomainen lentolisko on hieno esimerkki siitä, kuinka luonto kehittää samanlaisia ratkaisuja yhä uudelleen.
Se eli myöhäisellä jurakaudella, titonkaudella, noin 150 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Saksan Solnhofenin alueella. Aikuisen yksilön siipiväli oli vain noin 35–50 senttimetriä ja paino arviolta 40 grammaa – se oli siis yksi pienimmistä tunnetuista lentoliskoista, mustarastaan kokoinen. Pienestä koostaan huolimatta laji on tieteellisesti hyvin kiinnostava, sillä se kertoo, miten monenlaisiin elämäntapoihin lentoliskot ehtivät erikoistua.
Sammakkomainen suu ja valtavat silmät
Lajin pää oli sen hämmästyttävin piirre. Se oli lyhyt ja leveä – jopa leveämpi kuin pitkä – ja muistutti avautuessaan sammakon suuta. Tällainen leveä suu on tehokas haavi nopeasti liikkuvien hyönteisten nappaamiseen ilmasta. Leuoissa oli pieniä, neulamaisia hampaita, jotka sopivat juuri liukkaan ja kovakuorisen pikkusaaliin pitelyyn. Leveä suu toimi ikään kuin haavina: mitä suurempi aukko, sitä helpompi nopeasti väistelevä hyönteinen oli napata kiinni yhdellä iskulla. Tutkijat ovat arvioineet sen suun avautuvan poikkeuksellisen suureksi pään kokoon nähden.
Kallosta suuren osan veivät valtavat silmäkuopat. Suuret silmät keräävät paljon valoa ja viittaavat siihen, että eläin näki hyvin hämärässä. Silmät osoittivat lisäksi hieman eteenpäin, mikä antoi sille jonkin verran syvyysnäköä – tärkeä etu, kun saalis on pieni ja nopea. Myöhemmät tutkimukset ovat myös paljastaneet, että sen kuonossa oli karvamaisia harjaksia, jotka saattoivat auttaa aistimaan lähellä lentäviä hyönteisiä, hieman kissan viiksien tapaan.
Itse keho oli pienenpieni, vain noin yhdeksän senttimetriä pitkä. Kuten muillakin lentoliskoilla, sen iho oli karvamaisten kuitujen eli pyknokuitujen peitossa. Tämä untuvainen turkki teki siitä pörröisen ja entisestään lepakkomaisen näköisen – kaukana siitä suomuisesta liskokuvasta, joka monella tulee mieleen sanasta matelija.
Lepakon kaltainen – mutta ilman kaikuluotausta
Anurognathus on klassinen esimerkki konvergentista evoluutiosta: kaksi täysin eri eläinryhmää kehittää samankaltaisen rakenteen samaan tehtävään. Pieni koko, leveä suu, lyhyt häntä ja untuvainen, karvamainen peite tekivät tästä lajista jurakauden vastineen nykyajan hyönteissyöjälepakolle – vaikka lepakot ilmestyivät vasta yli 80 miljoonaa vuotta myöhemmin.
On kuitenkin tärkeää muistaa yksi ero: toisin kuin monet lepakot, tämä lepakkomainen lentolisko ei käyttänyt kaikuluotausta. Mikään fossiililöytö ei viittaa siihen, että se olisi paikantanut saalista äänen avulla. Sen sijaan se luotti suuriin silmiinsä ja näki hyönteiset hämärässä. Yhtäläisyys lepakoihin oli siis ennen kaikkea elämäntavassa ja ulkomuodossa, ei aisteissa.
Tästä pikkulentäjästä on myös sitkeä virhekäsitys. Kuuluisa Walking with Dinosaurs -sarja esitti sen elävän jättiläisdinosaurusten selässä ja nyppivän loisia niiden iholta. Todellisuudessa mikään ei viittaa tällaiseen, vaan kyseessä oli vapaasti lentävä hyönteismetsästäjä. Tarina on hyvä muistutus siitä, ettei kaikkea televisiossa nähtyä kannata ottaa tieteellisenä totuutena.
Hämärän hyönteismetsästäjä
Suuret silmät kertovat, että eläin oli todennäköisesti hämärä- tai yöaktiivinen, samaan tapaan kuin nykyiset kehrääjät ja lepakot. Tämä oli nokkela strategia. Päivisin Solnhofenin taivasta hallitsivat suuremmat lentoliskot kuten Pterodactylus ja Rhamphorhynchus, jotka saalistivat omaa ravintoaan. Iltahämärässä ja yöllä sillä oli sen sijaan rauha saalistaa pieniä hyönteisiä ilman suurta kilpailua.
Mistä tutkijat sitten päättelevät, milloin kauan sitten kuollut eläin oli liikkeellä? Avain on silmäkuopan koko suhteessa pään kokoon. Nykyeläimillä erityisen suuret silmät kertovat lähes poikkeuksetta hämärä- tai yöaktiivisuudesta, ja samaa periaatetta voidaan soveltaa fossiileihin. Anurognathuksen silmät olivat tähän nähden hyvin suuret.
Saalis oli hyvin pientä. Tutkijat ovat arvioineet, että lajin nielaisemat hyönteiset olivat vain noin sentin mittaisia. Lyhyiden, leveähköjen siipiensä ansiosta se oli erittäin ketterä lentäjä, joka pystyi tekemään nopeita käännöksiä ja sieppaamaan hyönteisiä jopa puiden lomassa ja matalalla maan rajassa. Se ei ollut pitkän matkan liitäjä vaan ketterä ja tarkka saalistaja ilmassa. Döderlein kuvitteli aikoinaan sen kiitävän nopeasti kuin kehrääjä, mutta uudemmat löydöt lyhyemmistä siivistä viittaavat pikemminkin hitaaseen, äärimmäisen tarkkaan lentoon. Sen siipinivelet olivat hyvin notkeat, mikä mahdollisti jyrkät käännökset ahtaassakin tilassa.
Lähes hännätön lentäjä
Lajin nimi tarkoittaa ”hännätöntä leukaa”, ja juuri lyhyt häntä on sen tunnusmerkki. Useimmilla saman aikakauden varhaisilla lentoliskoilla oli pitkä, jäykkä luinen häntä, mutta sillä häntä oli kutistunut hyvin lyhyeksi. Tämä ei ollut sattumaa: lyhyt häntä keventää takaruumista ja parantaa lennon ohjattavuutta, mikä on suuri etu hyönteisiä jahtaavalle ketterälle lentäjälle.
Aluksi luultiin, että hännän nikamat olivat sulautuneet yhteen lintujen pyrstöluun tapaan. Myöhempi tutkimus kuitenkin osoitti, että hännässä oli yhä yhdeksän erillistä nikamaa – ne olivat vain voimakkaasti kutistuneet. Laji ei siis ollut täysin hännätön, vaan sillä oli pienenpieni, surkastunut häntä. Tämä piirre erottaa anurognathidit selvästi muista varhaisista lentoliskoista.
Yölentäjän heimo
Tämä laji ei ollut ainoa laatuaan. Se kuuluu Anurognathidae-heimoon, pieneen mutta omalaatuiseen lentoliskojen ryhmään, jonka kaikki jäsenet olivat pieniä, suurisilmäisiä ja lyhythäntäisiä hyönteissyöjiä. Heimon lajeja tunnetaan eri puolilta Euraasiaa, mikä kertoo, että tämä elämäntapa menestyi laajalla alueella.
Heimon sukulaisiin kuuluvat muun muassa Kiinasta löydetyt Jeholopterus ja Dendrorhynchoides sekä Keski-Aasian Batrachognathus. Eräs myöhempi sukulainen, Vesperopterylus, oli jopa puissa kiipeilevä laji, jonka varpaat sopivat oksista tarttumiseen. Se on koko ryhmän tunnetuimpia jäseniä, ja juuri se antoi heimolle nimensä.
Anurognathidit ovat kuitenkin harvinaisia fossiileina. Niiden pienet, ontot ja hauraat luut säilyivät vain poikkeuksellisen suotuisissa oloissa, joten koko ryhmä tunnetaan vain kourallisesta hyvin säilyneistä yksilöistä. Jokainen uusi löytö on siksi arvokas, ja viime vuosikymmenien kiinalaiset löydöt ovat moninkertaistaneet tietomme näistä pienistä hämärän lentäjistä.
Solnhofenin laguuni
Fossiilit löydettiin Solnhofenin kalkkikivestä Saksasta – yhdeltä maailman kuuluisimmista poikkeuksellisen hyvin säilyttävistä fossiilialueista. Jurakauden lopulla seutu oli lämpimien, matalien merien ja pienten saarten muodostama trooppinen saaristo. Eläimet, jotka päätyivät tyyniin, hapettomiin laguuneihin, hautautuivat hienojakoiseen kalkkilietteeseen ja säilyivät uskomattoman tarkasti.
Juuri Solnhofenista tunnetaan myös kuuluisa Archaeopteryx, varhainen lintujen sukulainen, sekä useita muita lentoliskoja, kaloja ja hyönteisiä. Tällainen lepakkomainen lentolisko oli vain yksi monista pienistä eläimistä tässä rikkaassa ekosysteemissä. Ilman Solnhofenin poikkeuksellisia oloja näin pienen ja hauraan eläimen luuranko tuskin olisi koskaan säilynyt jälkipolville. Sama kalkkikivi on muuten kuuluisaa myös litografiakivenä, ja juuri tämän hienojakoisuuden ansiosta sen fossiilit ovat niin tarkkoja. Solnhofen on antanut tutkijoille harvinaisen tarkan ikkunan kokonaiseen jurakauden ekosysteemiin.
Kahden fossiilin tarina
Lajin kuvasi tieteellisesti vuonna 1923 saksalainen tutkija Ludwig Döderlein. Lajinimi ammoni kunnioittaa baierilaista geologia Ludwig von Ammonia, jonka kokoelmasta Döderlein oli hankkinut fossiilin vuonna 1922. Tämä ainoa tunnettu yksilö oli litistynyt, ja sen vastakappale puuttui, joten suuri osa luista oli säilynyt vain painaumina kivessä. Tämä teki sen tulkinnasta vaikeaa.
Pitkään tämä pieni lentolisko oli osittain arvoitus. Vuonna 1975 Peter Wellnhofer tutki sen uudelleen mutta tulkitsi kallon väärin, koska luuli suuria silmäkuoppia toisiksi kallon aukoiksi. Vasta vuonna 2007 Chris Bennett kuvasi toisen, paljon täydellisemmän yksilön, joka muutti kaiken: se oli paljon ehjempi, ja sen siivet olivat säilyneet siististi vartaloa vasten taitettuina. Yksilö paljasti leveän sammakkomaisen kallon, eteenpäin suunnatut silmät, lyhyet ja leveät siivet sekä ultraviolettivalossa erottuvia lihasten jälkiä. Tämä toinen fossiili teki Anurognathuksesta yhden parhaiten ymmärretyistä pienistä lentoliskoista.
Yölentäjän perintö
Yölentäjä on yksi paleontologian kiehtovimmista pienistä eläimistä. Sen leveä suu, suuret silmät, lähes kadonnut häntä ja untuvainen olemus tekevät siitä erinomaisen esimerkin siitä, miten lentoliskot eivät olleet pelkkiä suuria liitäjiä, vaan ne erikoistuivat mitä erilaisimpiin lokeroihin – jopa hämärän hyönteismetsästäjiksi.
Ennen kaikkea laji muistuttaa konvergentin evoluution voimasta. Anurognathus ammoni ja nykyiset hyönteissyöjälepakot kehittyivät täysin erillään, kymmenien miljoonien vuosien välein, mutta päätyivät hämmästyttävän samanlaiseen ulkomuotoon ja elämäntapaan. Kun luonnolle tarjotaan sama tehtävä – pienten hyönteisten saalistus hämärässä – se päätyy usein samankaltaiseen ratkaisuun, olipa kyseessä matelija tai nisäkäs.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Anurognathus oli?
Anurognathus oli pieni, lepakkomainen lentolisko, joka eli myöhäisellä jurakaudella noin 150 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Saksan alueella. Se tunnetaan erityisesti leveästä suustaan, suurista silmistään ja hyvin lyhyestä hännästään, ja se saalisti pieniä hyönteisiä hämärässä.
Oliko Anurognathus dinosaurus?
Ei ollut. Vaikka sitä haetaan toisinaan hakusanalla Anurognathus dinosaurus, kyseessä oli lentolisko eli lentävä matelija, joka oli dinosaurusten sukulainen mutta ei varsinainen dinosaurus. Se eli kuitenkin samaan aikaan dinosaurusten kanssa.
Oliko Anurognathus lepakko?
Ei. Se vain muistutti lepakkoa ulkomuodoltaan ja elämäntavaltaan. Kyseessä on konvergentti evoluutio: lentolisko ja lepakko kehittyivät erikseen, mutta päätyivät samankaltaisiin piirteisiin. Toisin kuin useimmat lepakot, yölentäjä ei käyttänyt kaikuluotausta vaan saalisti näkönsä avulla.
Mitä Anurognathus söi?
Se oli hyönteissyöjä. Sen leveä suu ja neulamaiset hampaat sopivat pienten, noin sentin mittaisten hyönteisten nappaamiseen lennossa, todennäköisesti iltahämärässä ja yöllä.