Caiuajara dobruskii – Laumakuningas – seurallinen lentolisko ja yhdyskuntaelämän todiste
Dino-kortti:
- Nimi: Caiuajara dobruskii
- Suomeksi: Laumakuningas
- Nimen merkitys: Yhdistelmä Caiuán kerrostumaa ja sukulaislajia Tapejara; tupin sana jara tarkoittaa ”herraa”; lajinimi dobruskii kunnioittaa löytäjää Alexandre Dobruskia
- Eli: Myöhäinen liitukausi, noin 85 miljoonaa vuotta sitten (ajoitus epävarma)
- Löytöpaikka: Brasilia (Goio-Erên muodostuma, Paraná)
- Siipiväli: 0,65–2,35 metriä (nuorista aikuisiin)
- Paino: Arviolta 1–4 kg
- Ruokavalio: Hampaaton; todennäköisesti kasvis- tai sekasyöjä
- Tunnusmerkit: Vähintään 47 yksilön joukkolöytö samasta paikasta, pyöreä kallonharja, hampaaton nokka, kuvattiin 2014
Caiuajara dobruskii on yksi paleontologian merkittävimmistä yksittäisistä löydöistä – ei kokonsa, vaan lukumääränsä vuoksi. Samasta paikasta Brasiliasta on löydetty vähintään 47 yksilön luut, mikä tekee siitä yhden vahvimmista todisteista pterosaurien yhdyskuntaelämästä. Juuri tämä joukkohauta paljasti, että ainakin osa lentoliskoista oli seurallinen lentolisko, joka eli suurissa ryhmissä eikä yksinäisenä erakkona. Suomeksi laji tunnetaan nimellä laumakuningas. Löytö on muuttanut tapaa, jolla tutkijat ajattelevat pterosaurien elämää.
Laji eli myöhäisellä liitukaudella, karkeasti noin 85 miljoonaa vuotta sitten, nykyisen Brasilian Paranán alueella. Aikuisten siipiväli ylsi noin 2,35 metriin ja nuorimpien tunnettujen yksilöiden vain noin 0,65 metriin – samasta löydöstä paljastui siis lähes koko elinkaari. Tällainen ikäjakauma tekee siitä poikkeuksellisen arvokkaan tutkimuskohteen. Vain harvasta muinaisesta eläimestä tunnetaan yhtä kattava ikäjakauma nuoresta täysikasvuiseen.
47 yksilön luukerrostuma
Lajin tärkein anti tieteelle on sen ainutlaatuinen joukkolöytö. Brasilialaiset tutkijat paljastivat luukerrostuman, jossa oli vähintään 47 eri yksilön luut tiiviisti samassa paikassa. Yksittäisetkin pterosaurifossiilit ovat harvinaisia, joten näin monen yksilön löytyminen yhdestä paikasta on poikkeuksellista koko maailmassa. Pterosaurien luukerrostumia tunnetaan maailmasta vain kourallinen – toinen kuuluisa esimerkki on kiinalainen Hamipterus – joten jokainen tällainen löytö on tutkimukselle korvaamaton. Tällaiset kerrostumat ovat kullanarvoisia, sillä niissä saman lajin eri-ikäisiä yksilöitä voi verrata suoraan keskenään.
Erityisen kiinnostavaksi löydön tekee se, että mukana on hyvin eri-ikäisiä yksilöitä nuorista täysikasvuisiin. Lisäksi luut jakautuivat useaan eri kerrostumistasoon alle metrin paksuiseen kivipatjaan. Tämä viittaa siihen, ettei kyseessä ollut yksi äkillinen joukkokuolema, vaan että sama paikka oli toistuvasti laumakuninkaiden asuttama – eläimiä kuoli ja hautautui sinne useaan otteeseen. Tutkijat erottivat kivipatjasta kolme erillistä luutasoa, mikä vahvistaa kuvaa toistuvasta kuolemasta samalla paikalla. Yksilöiden koko vaihteli pienistä nuorista täysikasvuisiin, joten kerrostuma kattaa lähes koko lajin elinkaaren.
Todiste yhdyskuntaelämästä
Joukkolöytö on yksi vahvimmista tunnetuista todisteista pterosaurien seurallisuudesta. Pitkään lentoliskoja kuvattiin yksinäisinä eläiminä, mutta laumakuninkaan kaltainen löytö osoittaa, että ainakin tämä laji eli suurissa yhdyskunnissa. Useat silmät havaitsevat saalistajan nopeammin, ja yhteinen elinpaikka tarjosi todennäköisesti turvaa ja hyviä ruokailualueita. Suuri ryhmä toimii samaan tapaan kuin nykyisten merilintujen yhdyskunnat: yhdessä on turvallisempaa pesiä ja etsiä ravintoa kuin yksin.
Myöhempi luuston tutkimus on antanut vielä tarkemman vihjeen: kerrostumassa on erityisen paljon nuoria yksilöitä, kun taas aikuisia on vähän eikä vanhuuttaan kuolleita lainkaan. Tämä sopisi ajatukseen, että paikka oli eräänlainen pesimä- tai poikasalue, jonne kerääntyi etenkin nuorta väkeä – samaan tapaan kuin monilla nykylinnuilla on omat pesimäyhdyskuntansa. Tämä ei silti tarkoita, että aikuiset olisivat hoivanneet poikasiaan pitkään – pikemminkin nuoret olivat varhain omillaan.
Harja, joka kasvoi iän myötä
Laumakuninkaalla oli pyöreähkö luuharja kallon päällä, joskaan ei yhtä äärimmäinen kuin esimerkiksi sukulaisellaan aurinkosiivellä. Kiehtovinta on, miten harja muuttui eläimen kasvaessa. Nuorilla yksilöillä se oli pieni ja loivasti taaksepäin kallistunut, kun taas aikuisilla harja oli suuri ja nousi lähes pystysuoraan. Muutos oli selvä: nuorilla harja kallistui taaksepäin noin 115 asteen kulmassa, aikuisilla se kohosi lähes pystyyn, noin 90 asteeseen. Tämä tekee lajista yhden parhaiten tunnetuista esimerkeistä siitä, miten pterosaurin harja kehittyi iän myötä.
Tämä iän myötä kehittyvä rakenne on vahva vihje harjan tehtävästä: se oli mitä todennäköisimmin näyttäytymiseen tarkoitettu koriste. Kiinnostavaa kyllä, tutkijat eivät ole pystyneet erottamaan löydöstä uroksia ja naaraita harjan perusteella – kaikilla aikuisilla oli komea harja, joten se tuskin oli pelkkä sukupuolitunnus. Pieni harja oli olemassa jo nuorilla yksilöillä, joten koriste kuului lajille koko sen eliniän – se vain kasvoi ja jyrkkeni eläimen varttuessa.
Lentokyky jo nuorena
Yksi laumakuninkaan kiinnostavimmista paljastuksista koskee nuorten yksilöiden kehitystä. Pienimmätkin löydetyt yksilöt – joiden siipiväli oli noin 0,65 metriä – olivat luustoltaan jo hyvin samankaltaisia aikuisten kanssa. Tämä viittaa siihen, että nuoret pystyivät lentämään jo varhain, mahdollisesti pian kuoriutumisensa jälkeen. Lentokykyisinä kuoriutuvia poikasia kutsutaan toisinaan ”lentopoikasiksi”, ja ne edustavat aivan toisenlaista kehitystä kuin avuttomina kuoriutuvat linnunpojat.
Tällainen varhainen omatoimisuus eroaa selvästi useimmista nykylinnuista, joiden poikaset tarvitsevat viikkoja tai kuukausia vanhempiensa hoivaa. Jos nuoret lentoliskot kykenivät huolehtimaan itsestään näin varhain, vanhempien antama hoiva jäi todennäköisesti vähäiseksi. On hyvä huomata, ettei löydöstä tavattu munia eikä vastakuoriutuneita poikasia, vaan pienimmätkin olivat jo nuoria, itsenäisiä yksilöitä.
Nopea kasvu nuoruudessa
Luiden mikrorakenteen tutkimus on paljastanut, että nuori eläin kasvoi poikkeuksellisen nopeasti – ripeämmin kuin monet muut tutkitut lentoliskot. Tällainen nopea luunmuodostus sopii hyvin yhteen sen kanssa, että nuoret yksilöt olivat varhain itsenäisiä ja lentokykyisiä. Eläin saavutti suuren osan koostaan nopeasti, mikä on tyypillistä linnuille ja monille dinosauruksillekin.
Koska kerrostumassa on runsaasti nuoria mutta vähän aikuisia, on esitetty, että paikka toimi eräänlaisena poikasten kokoontumisalueena. Tällainen seurallinen lentolisko saattoi siis viettää nuoruutensa suurissa, samanikäisten ryhmissä, ennen kuin siirtyi aikuisten joukkoon. Aivan kaikkia yksityiskohtia ei kuitenkaan tunneta, ja tutkimus jatkuu uusien yksilöiden myötä.
Hampaaton kasvissyöjä?
Toisin kuin moni kuvittelee, tämä laji ei ollut petoeläin. Sillä ei ollut lainkaan hampaita, vaan voimakas, nokkamainen leuka. Tällainen rakenne sopii huonosti saaliin pyydystämiseen mutta hyvin esimerkiksi hedelmien tai muun kasviravinnon käsittelyyn. Vahva nokka muistuttaa hieman nykyisten papukaijojen nokkaa.
Tarkkaa ruokavaliota ei tiedetä, mutta tapejaridien kaltaisia hampaattomia lentoliskoja pidetään yleisesti kasvis- tai sekasyöjinä – mahdollisesti hedelmiin erikoistuneina. Tämä on tärkeä korjaus yleiseen mielikuvaan: kaikki lentoliskot eivät suinkaan olleet kalaa tai hyönteisiä jahtaavia petoja.
Jos eläin tosiaan söi hedelmiä, se on voinut samalla levittää siemeniä ympäristöönsä, kuten monet nykylinnut ja lepakot tekevät. Toisaalta osa hampaattomista lentoliskoista saattoi olla sekasyöjiä, jotka nappasivat toisinaan myös pieniä eläimiä.
Tapejaridien sukua
Laumakuningas kuuluu tapejaridien heimoon, tarkemmin tapejariinien alaryhmään. Sen sukulaisia olivat muut näyttäväharjaiset brasilialaiset lentoliskot, kuten Tapejara ja Tupandactylus. Koko ryhmä kuuluu laajempaan azhdarchoidien joukkoon, johon lukeutuvat myös liitukauden lopun jättiläiset. Kaikille tapejariineille olivat yhteisiä hampaaton nokka ja näyttävä kallonharja; ne olivat pterosaurien evoluution myöhäisiä, pitkälle erikoistuneita edustajia.
Erikoisen lajista tekee sen sijainti: se on eteläisin tunnettu tapejaridi koko maailmassa. Tämä seurallinen lentolisko kuuluu Etelä-Amerikan rikkaaseen liitukautiseen lentoliskostoon, ja se laajentaa kuvaa siitä, kuinka laajalle nämä harjapäiset kasvissyöjät levittäytyivät. Sukulaislajeista Tupandactylus kantoi valtavaa purjemaista harjaa, mikä kertoo, kuinka kekseliäiksi näiden lentoliskojen päänkoristeet kehittyivät. Etelä-Amerikka oli liitukaudella eräänlainen lentoliskojen kehto, josta tunnetaan poikkeuksellisen monia eri lajeja.
Aavikon keidas
Laji tunnetaan Goio-Erên muodostumasta Paranán osavaltiosta. Toisin kuin voisi luulla, alue ei ollut vehreä järvimaisema, vaan laaja, kuiva hiekkadyynien hallitsema aavikko. Luukerrostuma syntyi dyynien väliin jääneen keidaslammen pohjalle. Alue kuului laajaan Baurun altaaseen, jonka halki levittäytyi liitukaudella laaja hiekkadyynien meri. Keitaat olivat tällaisessa maisemassa harvoja mutta elämälle tärkeitä keskittymiä.
Tällainen keidas on voinut toimia laumakuninkaiden kokoontumispaikkana keskellä karua aavikkoa. Eläimet saattoivat menehtyä esimerkiksi rajuilmojen tai hiekkamyrskyjen aikana, ja niiden ruumiit kerääntyivät vähitellen lammen pohjaan – kerros kerrokselta, vuosien ja sukupolvien myötä. Juuri tämä useaan tasoon jakautunut hautautuminen kertoo, ettei kyse ollut yhdestä onnettomuudesta vaan paikasta, jonne eläimet palasivat yhä uudelleen. Kuivuus ja äkilliset myrskyt tekivät aavikosta vaarallisen elinympäristön, mikä saattoi osaltaan selittää suuret kuolleisuusmäärät.
Löytö ja nimi
Löytöpaikka tuli tunnetuksi jo vuonna 1971, kun Alexandre Dobruski ja hänen poikansa João löysivät ensimmäiset fossiilit. Itse laji kuvattiin tieteellisesti vasta vuonna 2014, kun brasilialaiset tutkijat Paulo Manzig, Alexander Kellner ja heidän kollegansa julkaisivat löydön arvostetussa PLOS ONE -tiedelehdessä. Löytöpaikka sijaitsee Cruzeiro do Oesten kaupungin lähistöllä. Lajinimi dobruskii kunnioittaa juuri Dobruskia.
Sukunimi Caiuajara yhdistää alueen kallioperän eli Caiuán ryhmän ja läheisen sukulaislajin Tapejara. Loppuosa jara on tupin kieltä ja tarkoittaa ”herraa” tai ”valtiasta” – siitä myös suomenkielinen nimi laumakuningas saa kuninkaallisen sävynsä.
Laumakuninkaan perintö
Laumakuningas on hieno muistutus siitä, että pterosaurit eivät olleet kömpelöitä yksineläjiä vaan saattoivat elää monimutkaisissa yhdyskunnissa. Yksi ainoa luukerrostuma muutti käsitystä koko ryhmän käyttäytymisestä ja paljasti samalla, miten näiden eläinten harja ja keho kehittyivät iän myötä. Harvoin yksi ainoa fossiililöytö kertoo yhtä paljon sekä eläimen elämästä että sen koko kasvutarinasta.
On silti hyvä muistaa, että pterosaurit olivat matelijoita – dinosaurusten lähisukulaisia – eivätkä lintuja. Lintumainen yhdyskuntaelämä kehittyi niillä erikseen. Juuri siksi Caiuajara dobruskii on niin arvokas: se osoittaa, kuinka samankaltaisiin ratkaisuihin kaukaiset sukulinjat voivat itsenäisesti päätyä.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Caiuajara oli?
Caiuajara oli hampaaton, harjapäinen lentolisko, joka eli noin 85 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Brasilian alueella. Se tunnetaan ennen kaikkea valtavasta joukkolöydöstä, jossa oli vähintään 47 yksilön luut samasta paikasta.
Oliko Caiuajara dinosaurus?
Ei ollut. Vaikka sitä haetaan toisinaan hakusanalla Caiuajara dinosaurus, kyseessä oli lentolisko eli lentävä matelija. Se oli dinosaurusten sukulainen ja eli niiden kanssa samaan aikaan, mutta ei ollut varsinainen dinosaurus.
Miksi Caiuajara on tärkeä löytö?
Koska siitä löytyi kerralla vähintään 47 eri-ikäistä yksilöä samasta paikasta. Tämä on yksi vahvimmista todisteista siitä, että pterosaurit saattoivat elää suurissa yhdyskunnissa, ja se paljasti myös lajin koko kasvun nuoresta aikuiseksi.
Mitä Caiuajara söi?
Tarkkaa ruokavaliota ei tiedetä, mutta hampaaton nokkamainen leuka viittaa kasvis- tai sekasyöntiin, mahdollisesti hedelmiin. Se ei siis todennäköisesti ollut kalaa tai hyönteisiä saalistanut petoeläin.