Supersaurus vivianae – Superlisko – Morrisonin pituuden ennätyksenhaltija
Dino-kortti:
- Nimi: Supersaurus vivianae
- Suomeksi: Superlisko
- Nimen merkitys: ”Superlisko” (latinan super = yli + kreikan sauros = lisko); lajinimi vivianae kunnioittaa fossiilien löytäjää Vivian Jonesia
- Eli: Myöhäinen jurakausi (tithonkausi), noin 153–150 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Yhdysvallat (Colorado, Wyoming – Morrisonin muodostuma)
- Pituus: Arviolta 33–40 metriä
- Paino: Arviolta 35–44 tonnia
- Ruokavalio: Kasvinsyöjä
- Tunnusmerkit: Yksi pisimmistä tunnetuista dinosauruksista, diplodokidi, poikkeuksellisen pitkä kaula ja häntä, kuuluisa Jimbo-yksilö
Supersaurus vivianae on yksi pisimmistä koskaan tunnetuista dinosauruksista – jättiläissauropodi, jonka pituus saattoi yltää lähes 40 metriin. Sen nimi tarkoittaa superliskoa latinan sanasta super ja kreikan sanasta sauros. Suomeksi sitä voi kutsua superliskoksi sen tieteellisen nimen mukaan.
Laji eli myöhäisellä jurakaudella noin 153–150 miljoonaa vuotta sitten Pohjois-Amerikan Morrisonin muodostumassa. Aikuinen yksilö oli arviolta 33–40 metriä pitkä ja painoi noin 35–44 tonnia. Vertailun vuoksi: tämä valtava diplodokidi oli pidempi kuin nykyinen sinivalas, joka on suurin elävä eläin. Pituusarvioissa on silti suurta vaihtelua, sillä eri yksilöt antavat erilaisia lukuja.
Mistä nimi tulee?
Sukunimi Supersaurus muodostuu latinan sanasta super, joka tarkoittaa yli tai super, ja kreikan sanasta sauros eli lisko. Nimi on suora ja kuvaava: kyseessä oli todella superkokoinen eläin. Lajinimi vivianae puolestaan kunnioittaa Vivian Jonesia, joka löysi suvun ensimmäiset fossiilit Coloradon Dry Mesan louhokselta vuonna 1972.
Kunnianosoitus löytäjälle on paleontologiassa tavallinen tapa. Vivian Jonesin löytö oli alku tarinalle, joka on jatkunut vuosikymmeniä ja tuottanut yhä uusia havaintoja. Ilman tarkkasilmäisiä kenttätyöntekijöitä monet tärkeät fossiilit jäisivät kokonaan löytymättä.
Pituuden ennätys
Tämän eläimen anatomia oli poikkeuksellisen pitkä ja kapea. Toisin kuin painavat ja tukevat titanosaurit, superlisko oli rakenteeltaan kevyt ja venynyt. Suurin osa sen valtavasta pituudesta oli kaulaa ja häntää, kun taas itse vartalo oli suhteellisen lyhyt.
Kaula oli aivan omaa luokkaansa: sen pituudeksi on arvioitu kymmenestä viiteentoista metriä. Yksi löydetty kaulanikama on noin puolitoista metriä pitkä – pisin koskaan miltään eläimeltä löydetty kaulanikama. Pää sen sijaan oli pieni, kuten kaikilla diplodokideilla. Pään ja ruumiin kokoero oli siis valtava.
Pitkä kaula mahdollisti laajan ruokailualueen. Eläin saattoi seistä paikallaan ja kurkottaa kasvillisuutta useaan suuntaan pelkästään kaulaansa liikuttamalla. Tämä säästi energiaa, mikä oli näin suurelle eläimelle elintärkeää. Valtavan ruumiin siirtäminen kulutti paljon voimia, joten paikallaan syöminen oli tehokas ratkaisu.
Uudet 2020-luvun tutkimukset, erityisesti Brian Curticen johtamat analyysit, ovat jopa esittäneet, että tämä laji saattaa olla pisin koskaan tunnettu dinosaurus – pidempi kuin valtavat titanosaurit Argentinosaurus tai Patagotitan. Arvio on kuitenkin epävarma, koska täydellistä luurankoa ei tunneta.
Jimbo – paras yksilö
Yksi kuuluisimmista tämän lajin fossiileista on lempinimeltään Jimbo, lähes parhaiten tunnettu yksilö. Se löytyi Wyomingin Converse Countysta ja kuvattiin tieteellisesti vuonna 2007. Jimbosta on säilynyt noin kolmasosa luurangosta, mikä tekee siitä lajin tärkeimmän vertailuyksilön.
Jimbon luut vahvistivat käsitystä siitä, että aikuinen superlisko oli noin 35 metriä pitkä ja että sillä oli erittäin pitkä ja hoikka kaula. Yksilö on esillä Wyoming Dinosaur Centerissä, joka on yksi Yhdysvaltain tärkeistä paleontologisista näyttelyistä. Sen luita tutkitaan yhä, ja uudet havainnot voivat tarkentaa lajin koko- ja anatomia-arvioita.
Jimbon merkitys on suuri juuri siksi, että tästä jättiläisestä tunnetaan muuten vain hajanaisia luita. Mitä enemmän yhtenäistä aineistoa on, sitä luotettavammin tutkijat voivat arvioida koko eläimen mittasuhteet.
Morrisonin ekosysteemi
Superlisko eli Morrisonin muodostumassa, joka on Pohjois-Amerikan tunnetuin jurakauden fossiilialue. Sen ekosysteemi oli poikkeuksellisen rikas. Samalla alueella eli useita sauropodeja, kuten Diplodocus, Apatosaurus, Brachiosaurus, Camarasaurus ja Barosaurus, sekä petoja kuten Allosaurus ja Ceratosaurus ja piikkiselkäinen Stegosaurus.
Tällainen monimuotoisuus on hämmästyttävää. Niin monen jättiläiskasvinsyöjän rinnakkaiselo oli mahdollista vain, koska eläimet jakautuivat eri ekologisiin lokeroihin. Tämä valtava diplodokidi oli erikoistunut korkealla kasvavan lehvästön syöntiin: sen pitkä kaula tavoitti latvuksia, joihin pienemmät kasvinsyöjät eivät yltäneet.
Diplodokidien strategia
Superlisko kuului diplodokideihin, jurakauden klassisiin pitkäkaulaisiin sauropodeihin. Saman ryhmän tunnettuja jäseniä ovat muun muassa Diplodocus, Apatosaurus ja Barosaurus. Niille kaikille oli yhteistä pitkä ja kapea ruumiinrakenne.
Sen sijaan, että ne olisivat kasvattaneet painoa kuten myöhemmät titanosaurit, diplodokidit kasvattivat pituutta. Tällä strategialla oli etunsa. Kevyt rakenne teki liikkumisesta tehokkaampaa, ja ontot, ilmaa sisältävät luut keventivät massiivista runkoa heikentämättä sen lujuutta.
Tämä rakenne osoittautui erittäin menestyksekkääksi. Diplodokidit hallitsivat jurakauden kasvinsyöjäekosysteemejä kymmenien miljoonien vuosien ajan. Niiden pitkä kaula ja kevyt runko olivat yhdistelmä, joka toimi erinomaisesti niiden elinympäristössä.
Löytöhistoria
Lajin kuvasi tieteellisesti vuonna 1985 amerikkalainen paleontologi James Jensen, joka tunnettiin lempinimellä ”Dinosaur Jim”. Alkuperäiset fossiilit löytyivät Coloradon Dry Mesan louhokselta, joka oli yksi rikkaimmista jurakauden fossiilipaikoista. Holotyyppinä toimii valtava, noin kahden ja puolen metrin pituinen lapaluu, ja aineisto on Brigham Youngin yliopiston kokoelmissa Utahissa.
Dry Mesan louhos oli haastava kohde, sillä luut olivat sekoittuneet tiiviiksi kasaumaksi. Samassa yhteydessä Jensen kuvasi myös kaksi muuta jättiläistä, ”Ultrasauruksen” ja Dystylosauruksen. Myöhemmin osoittautui, että ensimmäinen oli sekoitus useamman eläimen luista ja jälkimmäinen kuului itse asiassa tähän samaan lajiin.
Suvulla saattaa olla yhteyksiä myös Eurooppaan. Eräiden tutkimusten mukaan portugalilainen Dinheirosaurus voisi olla tämän eläimen läheinen sukulainen tai jopa saman suvun toinen laji. Jos näin on, suvun levinneisyys ulottuisi Pohjois-Amerikasta Eurooppaan asti.
Miten jättiläinen liikkui?
Jalanjälkifossiilit ovat antaneet käsityksen siitä, kuinka nopeasti tällainen valtava diplodokidi liikkui. Tavallinen kävelynopeus oli arviolta vain viidestä seitsemään kilometriä tunnissa, mutta pitkien jalkojen ja askelten ansiosta eläin eteni silti tasaisesti.
Yksittäinen askel saattoi olla useita metrejä pitkä. Juosta eläin ei kuitenkaan kyennyt, sillä sen valtava paino olisi vahingoittanut raajojen niveliä. Sauropodien anatomia oli kehittynyt hitaaseen mutta kestävään kävelyyn, ei nopeuteen. Vakaa eteneminen riitti hyvin eläimelle, jolla ei juuri ollut luonnollisia vihollisia.
Miten jättiläinen söi?
Kuten kaikki sauropodit, tämä eläin oli kasvinsyöjä, joka ei pureskellut ravintoaan. Se repi kasvit suuhunsa yksinkertaisilla, tappimaisilla hampaillaan ja nieli ne kokonaisina. Varsinainen hajotustyö tapahtui valtavassa suolistossa, jossa mikrobit pilkkoivat sitkeänkin kasviaineksen ravinnoksi.
Tällainen ruoansulatus tuotti runsaasti energiaa ja mahdollisti suuren koon. Eläin saattoi käsitellä karkeaakin kasvillisuutta, jota monet muut kasvinsyöjät eivät kyenneet hyödyntämään. Päivät kuluivat suurelta osin syöden, sillä näin suuren ruumiin ylläpito vaati jatkuvaa ravinnonsaantia.
Kasvu ja elinikä
Sauropodit kuoriutuivat munista hyvin pieninä, ja matka täyteen kokoon oli valtava. Tutkimukset osoittavat, että nuoret kasvoivat alkuun erittäin nopeasti, mikä lyhensi vaarallisinta elämänvaihetta. Nopea kasvu oli eduksi, sillä pienet poikaset olivat alttiina pedoille.
Aikuisena tällainen jättiläinen oli jo niin suuri, ettei sillä juuri ollut luonnollisia vihollisia. Monet sauropodit elivät todennäköisesti kymmeniä vuosia, mahdollisesti jopa yli sata vuotta. Juuri Supersaurus vivianae on hyvä esimerkki siitä, kuinka pitkäksi maaeläin voi äärimmillään kasvaa.
Pitkän kaulan arvoitus
Näin pitkä kaula herättää kiehtovan kysymyksen: miten eläin pumppasi verta aina päähän asti? Sydämen on täytynyt olla poikkeuksellisen tehokas, jos eläin nosti päänsä korkealle. Tämän vuoksi monet tutkijat arvelevat, että kaulaa pidettiin useimmiten melko vaakasuorassa, jolloin verenkierto ei rasittunut yhtä paljon.
Vaakasuora kaula sopisi myös ruokailutapaan, jossa eläin kurkotti kasvillisuutta laajalti ympäriltään. Toiset tutkijat taas uskovat, että eläin saattoi kohottaa päänsä ainakin hetkellisesti ylettyäkseen korkeammalle. Kaulan tarkka asento on yhä yksi sauropoditutkimuksen kiistellyimmistä kysymyksistä.
Joka tapauksessa pitkä kaula oli eläimen tärkein työkalu. Se avasi pääsyn ravintoon, joka oli muiden ulottumattomissa, ja teki koko ryhmästä yhden tehokkaimmista kasvillisuuden hyödyntäjistä maapallon historiassa.
Jurakauden maisema
Myöhäisellä jurakaudella Pohjois-Amerikan länsiosa oli laaja, vuodenaikojen mukaan vaihteleva tasanko. Sadekaudet vihannoittivat kasvuston, kun taas kuivina kausina vesi kävi niukaksi. Tällainen ympäristö suosi suuria kasvinsyöjiä, jotka pystyivät vaeltamaan ravinnon perässä.
Havupuut, saniaiset ja muut jurakauden kasvit muodostivat ravinnon perustan. Korkeimmat puut olivat vain kaikkein pitkäkaulaisimpien eläinten ulottuvilla, mikä antoi niille selvän edun. Juuri tähän lokeroon tämä jättiläinen oli erikoistunut.
Hajanaisista luista kokonaiskuva
Koska täydellistä luurankoa ei tunneta, eläimen mittasuhteet on jouduttu päättelemään hajanaisista luista. Tutkijat vertaavat löytyneitä osia paremmin tunnettuihin sukulaisiin ja arvioivat näin puuttuvien osien koon. Tämä selittää, miksi pituusarviot vaihtelevat eri tutkimuksissa.
Jokainen uusi löytö voi tarkentaa kuvaa. Siksi tutkimus tämän jättiläisen ympärillä jatkuu yhä, ja arviot saattavat vielä muuttua tulevien havaintojen myötä.
Superliskon perintö
Supersaurus on paleontologian pituuden ennätyksenhaltija. Sen arvioitu lähes 40 metrin pituus, kapea anatomia ja keskeinen asema Morrisonin rikkaassa ekosysteemissä tekevät siitä yhden jurakauden ikonisimmista sauropodeista.
Eläin muistuttaa siitä, kuinka äärimmäisiä mittasuhteita evoluutio voi tuottaa. Se oli pidempi kuin yksikään nykyinen maaeläin ja pidempi kuin sinivalas. Samalla se kuvastaa diplodokidien onnistunutta strategiaa: pituutta painon sijaan. Tämä valtava diplodokidi on yhä yksi kiehtovimmista esimerkeistä siitä, mihin maaeläimen koko voi äärimmillään yltää.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Supersaurus oli?
Supersaurus oli jättiläismäinen kasvinsyöjäsauropodi, joka eli myöhäisellä jurakaudella nykyisen Pohjois-Amerikan alueella. Se kuului diplodokideihin ja on yksi pisimmistä tunnetuista dinosauruksista.
Oliko Supersaurus dinosaurus?
Kyllä. Toisin kuin lentoliskot tai merimatelijat, se oli aito dinosaurus – sauropodien ryhmään kuuluva kasvinsyöjä. Hakusana Supersaurus dinosaurus osuu siis oikeaan, sillä kyseessä oli todellinen dinosaurus.
Kuinka pitkä Supersaurus oli?
Arviot vaihtelevat noin 33 ja 40 metrin välillä. Suuri osa pituudesta oli pitkää kaulaa ja häntää, kun taas itse vartalo oli suhteellisen lyhyt.
Oliko Supersaurus pisin dinosaurus?
Mahdollisesti. Joidenkin tuoreiden tutkimusten mukaan se voi olla pisin tunnettu dinosaurus, mutta arvio on epävarma, koska täydellistä luurankoa ei ole löytynyt.