Barosaurus lentus – Painava lisko – Morrisonin pitkäkaulainen klassikko
Dino-kortti:
- Nimi: Barosaurus lentus
- Suomeksi: Painava lisko
- Nimen merkitys: ”Painava, hidas lisko” (suku yhdistää kreikan barys = painava + sauros = lisko; lajinimi lentus on latinaa ja tarkoittaa hidasta)
- Eli: Myöhäinen jura (kimmeridg- ja tithonkausi), noin 155–145 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Yhdysvallat (mm. South Dakota, Utah – Morrisonin muodostuma)
- Pituus: Arviolta 24–27 metriä
- Paino: Arviolta 12–22 tonnia
- Ruokavalio: Kasvinsyöjä
- Tunnusmerkit: Diplodokidi, jolla poikkeuksellisen pitkä kaula (jopa 9 m), kuuluisa pystyyn nouseva teline New Yorkissa, tunnetaan vain Pohjois-Amerikasta
Barosaurus lentus on Morrisonin muodostuman klassikoita: pitkäkaulainen diplodokidi, jonka näyttävä luurankoteline hallitsee New Yorkin luonnonhistoriallisen museon aulaa. Suomeksi sitä voi kutsua painavaksi liskoksi sen tieteellisen nimen mukaan.
Laji eli myöhäisellä jurakaudella noin 155–145 miljoonaa vuotta sitten Pohjois-Amerikan Morrisonin muodostumassa. Aikuinen yksilö oli arviolta 24–27 metriä pitkä ja painoi noin 12–22 tonnia. Tämä pitkäkaulainen diplodokidi oli yksi jurakauden pisimmistä sauropodeista, vaikkei painoltaan aivan suurin.
Mistä nimi tulee?
Sukunimi Barosaurus muodostuu kreikan sanoista barys eli painava ja sauros eli lisko. Lajinimi lentus on latinaa ja tarkoittaa hidasta, mikä viittaa sauropodien rauhalliseen liikkumiseen. Nimen antoi paleontologi Othniel Charles Marsh, joka valitsi usein nimensä eläimen rakenteen tai liikkeen mukaan.
Nimi on hieman ironinen. Vaikka eläin oli erittäin pitkä, se ei ollut titanosaureihin verrattuna erityisen painava, vaan päinvastoin kevytrakenteinen. Painava lisko oli siis ennemmin pitkä kuin järeä, ja juuri pituus oli sen tunnusomaisin piirre.
Poikkeuksellisen pitkä kaula
Tämän eläimen tunnusomaisin piirre on sen erittäin pitkä kaula, joka oli yksi pisimmistä koko sauropodien joukossa. Aikuisen yksilön kaula saattoi olla noin kahdeksasta yhdeksään metriä pitkä, jopa pidempi kuin monilla muilla jurakauden sukulaisilla. Esimerkiksi läheisellä Diplodocuksella kaula oli suhteessa lyhyempi.
Kaula koostui noin viidestätoista nikamasta, joista jokainen oli erittäin pitkä mutta kevyt. Nikamissa oli onttoja, ilmaa sisältäviä onteloita, jotka keventivät niitä huomattavasti. Tutkimusten mukaan tällainen ilmatäytteinen rakenne vähensi kaulan painoa merkittävästi ja teki sen suuren pituuden mahdolliseksi. Sama piirre liittyy lintujen tapaiseen hengitysjärjestelmään, jollainen sauropodeilla todennäköisesti oli.
Pitkä kaula antoi eläimelle selvän edun. Se saattoi syödä kasvillisuutta hyvin laajalta alueelta seisomalla yhdessä paikassa ja kääntelemällä kaulaansa eri suuntiin. Tämä säästi energiaa, mikä oli näin suurelle eläimelle erittäin tärkeää.
New Yorkin pystyyn nouseva teline
Lajin tunnetuin yksilö on New Yorkin luonnonhistoriallisen museon aulan dramaattinen luurankoteline. Siinä aikuinen eläin on kuvattu nousemassa takajaloilleen suojellakseen poikastaan saalistajalta, joka on teropodi Allosaurus. Teline pystytettiin vuonna 1991, ja se on yksi maailman korkeimmista dinosaurustelineistä.
On hyvä tietää, että teline on rakennettu kevyistä valoksista eikä aidoista luista, jotka olisivat aivan liian painavia tällaiseen asentoon. Itse asetelma on silti vaikuttava, sillä pystyyn noussut eläin kohoaa monta kerrosta korkeuteen ja jää helposti mieleen jokaiselle kävijälle.
Tutkijat ovat erimielisiä siitä, pystyivätkö sauropodit todella nousemaan takajaloilleen. Osa arvelee, että diplodokidien rakenne saattoi sallia tällaisen liikkeen ainakin hetkellisesti, kun taas toiset epäilevät sitä. Joka tapauksessa teline havainnollistaa hienosti eläimen valtavaa kokoa ja pitkää kaulaa.
Tunnetaan vain Pohjois-Amerikasta
Aiemmin uskottiin, että Barosaurus eli sekä Pohjois-Amerikassa että Afrikassa. Tansanian Tendagurun alueelta kuvattiin aikoinaan jäänteitä nimellä ”Barosaurus africanus”. Uudemmat tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että nämä afrikkalaiset fossiilit kuuluvat eri sukuun, jota kutsutaan nimellä Tornieria.
Nykykäsityksen mukaan Painava lisko tunnetaan siis vain Pohjois-Amerikasta, Morrisonin muodostumasta. Tämä tarkoittaa, että vanhentunut käsitys lajin laajasta, useaa mannerta kattavasta levinneisyydestä ei enää pidä paikkaansa. Tällaiset tarkennukset ovat tavallisia tieteessä, jossa uudet menetelmät korjaavat vanhoja tulkintoja.
Diplodokidien perhe
Tämä eläin kuuluu diplodokidien perheeseen, johon lukeutuvat myös Diplodocus, Apatosaurus ja Supersaurus. Tälle ryhmälle oli ominaista panostaa pituuteen pikemmin kuin painoon. Sen jäsenet olivat kevytrakenteisempia kuin järeät titanosaurit, mutta saavuttivat valtavia mittoja pitkien kaulojensa ja häntiensä ansiosta.
Diplodokideilla oli tyypillisesti kapeita, kynämäisiä hampaita suun etuosassa. Ne sopivat kasvien repimiseen mutta eivät pureskeluun. Ravinto nieltiin kokonaisena, ja varsinainen hajotus tapahtui suuressa suolistossa mikrobien avulla. Tällainen ruoansulatus oli tehokas ratkaisu kasvinsyöjälle, jolla ei ollut jauhavia hampaita.
Morrisonin ekosysteemi
Painava lisko jakoi Morrisonin muodostuman ympäristön monien muiden suurten sauropodien kanssa. Samalla alueella elivät muun muassa Diplodocus, Apatosaurus, Brachiosaurus ja Camarasaurus. Tällainen monilajinen kasvinsyöjien joukko on yksi jurakauden ekosysteemien hämmästyttävimmistä piirteistä.
Niin monen jättiläisen rinnakkaiselo oli mahdollista vain, koska eläimet jakautuivat eri ekologisiin lokeroihin. Tämä pitkäkaulainen diplodokidi oli erikoistunut korkealla kasvavan lehvästön syöntiin, johon sen pitkä kaula ylsi. Pienemmät sauropodit ruokailivat matalammalta, joten suora kilpailu jäi vähäiseksi.
Piiskamainen häntä
Lajin häntä oli erittäin pitkä ja piiskamainen, kuten diplodokideilla yleensä. Se koostui kymmenistä nikamista, jotka ohenivat vähitellen ohueksi kärjeksi. Tällainen häntä toimi todennäköisesti vastapainona pitkälle kaulalle ja auttoi eläintä pitämään tasapainonsa.
Eräiden tutkijoiden mukaan ohut häntä saattoi toimia myös puolustuksessa. On esitetty, että nopeasti heilautettuna sen kärki olisi voinut liikkua hyvin suurella nopeudella ja jopa aiheuttaa äänekkään pamauksen ruoskan tavoin. Ajatus on kiehtova, mutta se on yhä hypoteesi, eikä sitä ole voitu varmistaa. Joka tapauksessa pitkä häntä oli olennainen osa eläimen rakennetta.
Löytöhistoria
Lajin kuvasi tieteellisesti vuonna 1890 yhdysvaltalainen paleontologi Othniel Charles Marsh. Hän oli yksi niin sanotun luusotien aikakauden kuuluisista tutkijoista. Marsh ja hänen kilpailijansa Edward Drinker Cope kuvasivat 1870- ja 1880-luvuilla kiivaassa kilvassa kymmeniä uusia dinosauruksia, ja tämä laji oli yksi niistä.
Holotyyppi on tunnukseltaan YPM 429, ja se on säilytyksessä Yalen yliopiston Peabody-museossa, joka oli Marshin tärkein toimipaikka. Vaikka kilpailu oli ajoittain epäreilua ja kiivasta, se tuotti valtavan määrän uutta tietoa Pohjois-Amerikan dinosauruksista.
Miten jättiläinen söi?
Kuten kaikki sauropodit, tämä eläin oli kasvinsyöjä, joka ei pureskellut ravintoaan. Se repi kasvit suuhunsa kapeilla hampaillaan ja nieli ne kokonaisina. Suuressa suolistossa mikrobit hajottivat sitkeänkin kasviaineksen, mikä tuotti runsaasti energiaa.
Pitkä kaula laajensi ruokailualuetta huomattavasti. Eläin saattoi ylettyä sekä matalalle että korkealle liikkumatta paljon paikaltaan. Tämä oli suuri etu, sillä valtavan ruumiin siirtäminen kulutti paljon voimia. Painava lisko pystyi siis ruokailemaan tehokkaasti ja säästämään samalla energiaa.
Näin suuren eläimen oli syötävä lähes jatkuvasti. Päivät kuluivat suurelta osin kasvillisuutta etsien ja sitä hitaasti sulattaen. Tehokas ruoansulatus oli yksi syy siihen, miksi sauropodit pystyivät kasvamaan niin suuriksi.
Kasvu ja elämä
Sauropodit kuoriutuivat munista hyvin pieninä, ja matka täyteen kokoon oli valtava. Nuoret kasvoivat alkuun erittäin nopeasti, mikä lyhensi vaarallisinta elämänvaihetta. Pienet poikaset olivat alttiita pedoille, joten nopea kasvu oli selvä etu.
Aikuisena tällainen pitkäkaulainen diplodokidi oli jo niin suuri, ettei sillä juuri ollut luonnollisia vihollisia. On mahdollista, että nuoret liikkuivat ryhmissä, mikä tarjosi lisäsuojaa saalistajia vastaan. Monet sauropodit elivät todennäköisesti kymmeniä vuosia.
Elämä jurakauden Morrisonissa ei silti ollut helppoa. Kuivat kaudet saattoivat vähentää ravintoa, ja suuret pedot, kuten Allosaurus, vaanivat nuoria yksilöitä. Suuri koko oli aikuiselle paras suoja näitä uhkia vastaan.
Miksi pitkä kaula kannatti?
Pitkä kaula oli sauropodien menestyksen avain. Sen avulla eläin ylsi ravintoon, joka oli muiden kasvinsyöjien ulottumattomissa. Korkealla kasvava lehvästö oli usein koskematonta, joten kilpailu siitä jäi vähäiseksi.
Näin pitkä kaula herättää kuitenkin kysymyksen verenkierrosta. Sydämen on täytynyt olla tehokas, jos eläin nosti päänsä korkealle. Tämän vuoksi monet tutkijat arvelevat, että kaulaa pidettiin usein melko vaakasuorassa, jolloin verenkierto ei rasittunut yhtä paljon.
Juuri Barosaurus lentus on tästä mielenkiintoinen esimerkki, sillä sen kaula oli aivan poikkeuksellisen pitkä. Kaulan tarkka asento ja käyttö ovat yhä sauropoditutkimuksen kiehtovia kysymyksiä, joihin haetaan vastauksia uusilla menetelmillä.
Pituuden mestarit
Diplodokidit olivat oman aikansa pituuden mestareita. Sen sijaan että ne olisivat kasvattaneet järeää ruumista, ne venyttivät kaulaa ja häntää äärimmilleen. Tämä kevyt rakenne teki niistä ketterämpiä kuin painavammat sukulaisensa.
Tämä eläin oli yksi ryhmän pisimmistä edustajista. Sen mittasuhteet kertovat, kuinka kekseliäästi evoluutio pystyi muokkaamaan kehoa. Pituus avasi pääsyn ravintoon, jota muut eivät tavoittaneet, ja teki näistä eläimistä erittäin menestyksekkäitä.
Jurakauden ikoni
Harva pitkäkaulainen on jäänyt yhtä hyvin mieleen kuin tämä eläin. Sen näyttävä teline ja poikkeuksellinen kaula tekevät siitä museokävijöiden suosikin ympäri maailman. Se on samalla muistutus jurakauden jättiläisten valtakaudesta, jolloin valtavat kasvinsyöjät hallitsivat maisemaa.
Painavan liskon perintö
Barosaurus on yksi paleontologian klassikoista. Sen poikkeuksellisen pitkä kaula, kuuluisa New Yorkin teline ja keskeinen asema Morrisonin muodostumassa tekevät siitä yhden jurakauden tunnetuimmista eläimistä. Se edustaa diplodokidien kehityksen huippua, jossa pituus oli viety äärimmilleen.
Eläin muistuttaa siitä, kuinka erikoistuminen mahdollisti monien jättiläisten rinnakkaiselon samassa ympäristössä. Kun jokainen laji käytti hieman eri ravintoa ja eri korkeuksia, ne saattoivat elää rinnakkain ilman jatkuvaa kilpailua. Painava lisko on tästä erinomainen esimerkki ja samalla yksi jurakauden ikonisimmista pitkäkaulaisista.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Barosaurus oli?
Barosaurus oli pitkäkaulainen kasvinsyöjäsauropodi, joka eli myöhäisellä jurakaudella Pohjois-Amerikassa. Se kuului diplodokideihin ja tunnetaan erityisesti poikkeuksellisen pitkästä kaulastaan.
Oliko Barosaurus dinosaurus?
Kyllä. Toisin kuin lentoliskot tai merimatelijat, se oli aito dinosaurus – sauropodien ryhmään kuuluva kasvinsyöjä. Hakusana Barosaurus dinosaurus osuu siis oikeaan, sillä kyseessä oli todellinen dinosaurus.
Kuinka pitkä Barosauruksen kaula oli?
Aikuisen yksilön kaula saattoi olla noin kahdeksasta yhdeksään metriä pitkä. Se oli yksi pisimmistä kauloista koko sauropodien joukossa.
Elikö Barosaurus Afrikassa?
Nykytiedon mukaan ei. Aiemmin Afrikan Tendagurusta löytyneitä fossiileja pidettiin samana sukuna, mutta ne kuuluvat nykykäsityksen mukaan eri eläimeen. Barosaurus tunnetaan vain Pohjois-Amerikasta.