Caviramus schesaplanensis – Hammashurri – monihampainen lentolisko Alppien triaskaudelta
Dino-kortti:
- Nimi: Caviramus schesaplanensis
- Suomeksi: Hammashurri
- Nimen merkitys: ”Ontto leuanhaara” (latinan cavus = ontto + ramus = haara, viittaa onttoon alaleukaan); lajinimi viittaa Schesaplana-vuoreen
- Eli: Myöhäinen trias (reettikausi), noin 205 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Sveitsi (Schesaplana, Alpit, Kössenin muodostuma)
- Siipiväli: Noin 1,3 metriä
- Paino: Arviolta muutamia satoja grammoja
- Ruokavalio: Sekasyöjä, mahdollisesti myös kovaa ravintoa
- Tunnusmerkit: Monihuippuiset hampaat, ontto ja kevyt leuka, kuvattiin 2006, mahdollisesti kalloharja
Caviramus schesaplanensis oli pieni, myöhäisen triaskauden lentolisko Alppien alueelta. Se tunnetaan ennen kaikkea poikkeuksellisista hampaistaan, joiden ansiosta sitä voi kutsua aidoksi monihampainen lentolisko. Sen sukunimi tarkoittaa ”onttoa leuanhaaraa” ja viittaa eläimen kevyeen, onttoon alaleukaan. Suomeksi laji tunnetaan nimellä hammashurri.
Laji eli noin 205 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Sveitsin ja Itävallan rajamailla. Aikuisen siipiväli oli noin 1,3 metriä ja paino vain muutamia satoja grammoja – kyseessä oli siis pienikokoinen lentolisko. Sen erikoinen hampaisto tekee siitä kuitenkin tieteelle erityisen kiinnostavan.
Pieni mutta vankka lentäjä
Vaikka hammashurri oli kooltaan vaatimaton, sitä ei kannata pitää hentona eläimenä. Sen siipiväli oli noin 1,3 metriä, mikä vastaa suunnilleen suurta nykyistä lokkia, mutta rakenne oli yllättävän järeä. Lentokyky oli tähän mennessä jo täysin kehittynyt – pterosaurit olivat taitavia lentäjiä, eivät kömpelöitä liitäjiä. Kokoa voi verrata isoon merilintuun.
Erityisesti pää ja leuat olivat vahvoja suhteessa kehon kokoon. Tällainen tukeva rakenne sopi hyvin eläimelle, joka joutui käsittelemään sitkeää tai kovaa ravintoa. Pterosaurina se oli silti kevyt, sillä sen luut olivat onttoja ja ilmaa täynnä – kevyt luusto ja vahvat leuat olivat onnistunut yhdistelmä, ja tasapaino keveyden ja voiman välillä oli tarkka.
Monihuippuiset hampaat
Sen tunnusomaisin piirre on hampaisto. Toisin kuin monilla pterosaureilla, joilla oli yksinkertaisia, yksihuippuisia hampaita, tällä lajilla jokaisessa hampaassa oli useita kärkiä. Säilyneistä hampaista toisessa oli kolme ja toisessa neljä kärkeä. Hampaat olivat melko pieniä, vain noin kolmasosan leuan korkeudesta, ja niiden kärjet sopivat sekä lävistämiseen että rouhimiseen. Juuri hampaiston perusteella koko eläin ylipäätään tunnistettiin lentoliskoksi.
Hampaita oli leuassa arviolta runsaat kymmenkunta, ja ne olivat melko samankaltaisia keskenään – ei siis erikseen pitkiä etukärkihampaita ja litteitä takahampaita, kuten joskus kuvitellaan. Tällaiset monihuippuiset hampaat muistuttavat läheisesti toisen varhaisen lentoliskon, Eudimorphodonin, hampaita, vaikka itse leuka olikin erilainen. Tällainen hampaisto oli varhaisilla lentoliskoilla harvinaisempi kuin yksinkertaiset piikkihampaat, ja hampaiden muoto antaa parhaan vihjeen siitä, mitä eläin söi.
Mitä hammashurri söi?
Monihuippuiset hampaat sopivat hyvin monenlaisen ravinnon käsittelyyn, ja siksi sitä pidetään sekasyöjänä. Tällaisilla hampailla pystyi pitelemään liukasta saalista ja samalla murskaamaan kovempaakin ravintoa, kuten hyönteisten panssareita tai pienten kuoriaisten kuoria. Eläimen kallo oli rakenteeltaan tukeva, mikä on saanut tutkijat pitämään sitä yhtenä anatomialtaan poikkeuksellisimmista varhaisista lentoliskoista. Vahva purenta erottaa sen monista hennommista sukulaisista. Hampaiden kuluneet pinnat viittaavat siihen, että se käsitteli kovaa ravintoa säännöllisesti.
Se oli rakenteeltaan yllättävän vankka, ja sen leuka oli vahva pieneen kokoon nähden. Tämä viittaa siihen, että se saattoi pureskella sitkeääkin ravintoa. Monipuolinen ruokavalio on usein etu muuttuvassa ympäristössä, ja se saattoi auttaa lajia pärjäämään. Osa tutkijoista on arvellut, että se etsi ravintoa myös maassa kävellen, ei pelkästään lentäen. Tarkkaa ruokavaliota on kuitenkin vaikea todistaa pelkkien hampaiden perusteella. Tällainen joustavuus on monella nykyeläimelläkin menestyksen salaisuus.
Ontto leuka antoi nimen
Tämä eläin tunnetaan toistaiseksi melko niukoista jäänteistä, mutta tulevat löydöt voivat täydentää kuvaa merkittävästi. Tyyppiyksilö koostuu kolmesta erillisestä alaleuan palasta, joissa hampaat ovat säilyneet. Juuri tämä leuka antoi lajille nimen: sen luut olivat ohutseinäisiä ja onttoja, mahdollisesti ilmaa täynnä. Tällaiset ontot luut ovat tyypillisiä koko pterosauriryhmälle, sillä ne keventävät luurankoa ratkaisevasti ja tekevät lentämisestä mahdollista.
Ontot luut ovat tyypillisiä lentäville eläimille, sillä ne keventävät rakennetta. Leuan etuosassa oli myös rivi pieniä reikiä, jotka saattoivat liittyä pehmytkudokseen tai sarveismaiseen peitteeseen. Tällaiset yksityiskohdat tekevät leuasta poikkeuksellisen kiinnostavan tutkimuskohteen. Koska kokonaista luurankoa ei tästä eläimestä tunneta, monet yksityiskohdat perustuvat vertailuun läheisiin sukulaisiin.
Oliko sillä kalloharja?
Samalta alueelta ja samasta muodostumasta on löydetty toinen, paremmin säilynyt lentolisko, jolle annettiin alun perin oma nimensä, Raeticodactylus. Monet tutkijat pitävät sitä hyvin läheisenä sukulaisena – mahdollisesti jopa samana eläimenä kuin hammashurri. Tämä paremmin säilynyt yksilö kuvattiin omana lajinaan vuonna 2008.
Tällä paremmin tunnetulla yksilöllä oli korkea luinen kalloharja ja kölimäinen alaleuka. Jos kyseessä on sama laji, myös hammashurrilla on saattanut olla näyttävä harja päässään. Ero saattoi johtua esimerkiksi sukupuolesta tai iästä – tästä tutkijat eivät ole vielä yksimielisiä. Harja olisi tehnyt eläimen ulkonäöstä varsin näyttävän, ja kysymys siitä jää toistaiseksi avoimeksi. Harjat olivat pterosaureilla yleisiä, ja niitä on saatettu käyttää lajitovereiden tunnistamiseen tai näyttäytymiseen. Myöhemmissä tutkimuksissa nämä kaksi on luokiteltu samaan pieneen heimoon, jonka lähimpiä jäseniä ne ovat.
Alppien triaskauden rannikko
Fossiilit löydettiin Kössenin muodostumasta Schesaplana-vuoren alueelta. Tämä kerrostuma syntyi myöhäisellä triaskaudella matalan, lämpimän meren rannalle, osana laajaa Tethys-merta. Ympäristö oli trooppinen rannikko täynnä matalia lahtia ja rikasta vesielämää. Kössenin muodostuma on yksi Euroopan merkittävimmistä myöhäisen triaskauden fossiilialueista, ja sieltä on löytynyt useita eri eläinryhmiä hyvin säilyneinä. Pehmeät merikerrostumat ovat säilyttäneet jäänteitä poikkeuksellisen hyvin.
Samaan aikaan Alppien seudulla eli muitakin varhaisia lentoliskoja, kuten Eudimorphodon, jonka hampaat muistuttivat sen hampaita. Meressä ui kaloja ja selkärangattomia, ja rannoilla kasvoi saniaisia ja havukasveja. Tällainen monilajinen rannikko tarjosi runsaasti ravintoa monipuoliselle sekasyöjälle. Lämmin ja matala meri sopi hyvin yhteen lajin monipuolisen hampaiston kanssa. Alue oli osa laajaa, lämmintä matalan veden maailmaa.
Trooppiselta rannikolta vuoren huipulle
Yksi sen kiehtovimmista puolista on sen löytöpaikan tarina. Vaikka Schesaplana kohoaa nykyään lähes 3 000 metrin korkeuteen Alpeilla, triaskaudella alue oli matalan veden rannikko aivan merenpinnan tasolla. Koko seutu oli tuolloin osa laajaa, lämmintä Tethys-merta.
Muutos johtuu mannerlaattojen liikkeistä. Tethys-meren pohja työntyi vuosimiljoonien aikana kasaan, kun Afrikan ja Euraasian laatat lähestyivät toisiaan, ja lopulta merenpohjan kerrostumat kohosivat Alpeiksi. Niinpä muinaiselta trooppiselta rannalta peräisin olevat fossiilit löytyvät nykyään korkealta vuoristosta – yksi geologian havainnollisimmista esimerkeistä siitä, kuinka paljon maapallo muuttuu. Sama kohta maapalloa on ollut sekä lämpimän meren rantaa että jäätikön peittämää huippua. Mantereet ja meret ovat jatkuvassa, hitaassa liikkeessä, ja vuorijonojen synty kestää kymmeniä miljoonia vuosia. Ihmisen elinaika on tähän verrattuna häviävän lyhyt.
Triaskauden lopun sukupuutto
Se eli vain muutamia miljoonia vuosia ennen triaskauden päättänyttä massasukupuuttoa, joka tapahtui noin 201 miljoonaa vuotta sitten. Tämä mullistus pyyhki maapallolta valtavan määrän lajeja ja muutti ekosysteemit perusteellisesti. Se oli yksi maapallon historian viidestä suuresta joukkosukupuutosta, ja sen uskotaan liittyneen valtaviin tulivuorenpurkauksiin, jotka muuttivat ilmastoa rajusti. Ilmasto lämpeni ja meret kärsivät hapen puutteesta.
Hammashurrin oma sukuhaara ei selvinnyt mullistuksesta. Lentoliskot ryhmänä kuitenkin selvisivät, ja jura- ja liitukauden aikana ne kehittyivät huikean monimuotoisiksi ja kasvoivat lopulta jättiläisiksi. Hammashurri edustaa siis tämän pitkän tarinan varhaista, kokeilevaa vaihetta. Monet muut triaskauden eläinryhmät katosivat tuolloin lopullisesti. Tästä huolimatta lentoliskot säilyivät ja kukoistivat vielä yli sadan miljoonan vuoden ajan. Lopulta niistä kehittyi maailman suurimmat koskaan lentäneet eläimet.
Sukulaiset ja sukupuu
Se kuului pterosaurien varhaisiin, pitkähäntäisiin muotoihin. Se sijoitetaan pieneen, erikoistuneeseen sukuhaaraan, johon kuuluu myös sen läheinen sukulainen Raeticodactylus. Vielä kauempana sukupuussa olivat muut triaskauden varhaiset lentoliskot. Näille oli yhteistä pitkä, luinen häntä, joka erottaa ne myöhemmistä lyhythäntäisistä pterosaureista. Se oli myös yksi varhaisimmista tunnetuista lentoliskoista Euroopassa.
Tämä sukuhaara oli yksi monista pterosaurien varhaisista kokeiluista. Osa niistä erikoistui kaloihin, osa hyönteisiin – ja hammashurri erikoistui monipuoliseen sekasyöntiin. Vaikka tämä sukulinja ei jatkunut triaskauden jälkeen, se kertoo paljon siitä, miten kekseliäästi varhaiset lentoliskot kokeilivat erilaisia elintapoja. Osa kokeiluista jäi lyhytaikaisiksi, osasta tuli valtavan menestyksekkäitä. Tällainen monihampainen lentolisko oli yksi näistä rohkeista kokeiluista, ja niistä kasvoi lopulta yksi eläinkunnan menestyksekkäimmistä lentävien ryhmien tarinoista. Varhaiset kokeilut loivat pohjan kaikelle myöhemmälle.
Hammashurrin perintö
Hammashurri on hieno muistutus siitä, ettei erikoistuminen ole ainoa tie menestykseen. Siinä missä monet sukulaiset keskittyivät yhteen ravintolähteeseen, tämä laji kehitti hampaat, joilla pärjäsi monenlaisella ruoalla. Yleisravinnon syöjä voi joskus selvitä muutoksista paremmin kuin tarkkaan erikoistunut laji – tämä on yksi evoluution tärkeistä opetuksista. Pieni leukafossiili Alpeilta on näin avannut ikkunan kokonaiseen muinaiseen maailmaan.
Samalla Caviramus schesaplanensis osoittaa, kuinka paljon yksi pieni leukafossiili voi paljastaa. Sen monihuippuiset hampaat, ontto leuka ja mahdollinen kalloharja tekevät siitä yhden kiehtovimmista varhaisen triaskauden lentoliskoista – pienen mutta omaperäisen monihampainen lentolisko Alppien muinaisilta rannoilta.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Caviramus oli?
Caviramus oli pieni, noin 1,3 metrin siipivälinen lentolisko, joka eli noin 205 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Sveitsin alueella. Se tunnetaan erityisesti monihuippuisista hampaistaan ja onttorakenteisesta leuastaan.
Oliko Caviramus dinosaurus?
Ei ollut. Vaikka sitä haetaan toisinaan hakusanalla Caviramus dinosaurus, kyseessä oli lentolisko eli lentävä matelija. Se oli dinosaurusten sukulainen ja eli niiden kanssa samaan aikaan, mutta ei ollut varsinainen dinosaurus.
Mitä Caviramus söi?
Sen monihuippuiset hampaat ja vahva leuka viittaavat sekasyöntiin. Se saattoi syödä sekä pehmeää ravintoa, kuten hyönteisiä, että kovempaa ravintoa, jonka käsittelyyn tarvittiin murskaavia hampaita.
Oliko Caviramuksella harja päässä?
Mahdollisesti. Hyvin läheinen sukulainen Raeticodactylus, jolla oli korkea kalloharja, saattaa olla sama eläin. Jos näin on, myös hammashurrilla oli todennäköisesti harja.