Compsognathus – Kanalisko — jurakauden pieni petoeläin Euroopasta
Dino-kortti
- Nimi: Compsognathus longipes
- Suomeksi: Kanalisko
- Nimen merkitys: ”Siro leuka” (kreikan kompsos + gnathos)
- Eli: Myöhäinen jura, noin 150 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Saksa (Solnhofenin kalkkikivi) ja Ranska
- Pituus: 70–125 cm
- Paino: Noin 3 kg
- Ruokavalio: Lihansyöjä (pienet liskot, hyönteiset)
- Tunnusmerkit: Yksi pienimpiä tunnettuja dinosauruksia, kanan kokoinen, poikkeuksellisen hyvin säilyneet fossiilit Solnhofenin kalkkikivestä, vatsasisältö-fossiili todistaa ruokavalion
Compsognathus on yksi tunnetuimpia pieniä dinosauruksia ja paleontologian klassikko. Sen nimi tarkoittaa ”siroa leukaa” kreikan sanoista kompsos (sirus) ja gnathos (leuka). Suomeksi lajia voidaan kutsua kanaliskoksi sen kanan kaltaisen koon ja muodon takia.
Tämä pieni petoeläin eli myöhäisellä jurakaudella noin 150 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Saksan ja Ranskan alueella. Aikuinen yksilö oli vain 70–125 cm pitkä — suunnilleen kanan kokoinen — ja painoi noin 3 kiloa. Pitkään pidettiin kaikkien aikojen pienimpänä dinosauruksena, vaikka nykyään tiedetään pienempiäkin lajeja, kuten Microraptor ja Parvicursor.
Solnhofenin fossiiliaarre
Tunnetuin fossiili löydettiin Solnhofenin kalkkikivialueelta Saksasta 1850-luvulla. Solnhofen on kansainvälisesti tunnettu äärimmäisen hienojakoisesta kalkkikivestään, jossa jopa pienet pehmytkudosyksityiskohdat säilyvät. Samalla alueella on löydetty myös Archaeopteryxin fossiilit — yksi tunnetuimpia ”puuttuvan linkin” fossiileja dinosaurusten ja lintujen välillä.
Compsognathuksen fossiilit ovat niin hyvin säilyneitä, että paleontologit ovat voineet tutkia niitä yksityiskohtaisesti. Saksalainen yksilö on noin 89 cm pitkä, kun taas ranskalainen löytö on hieman isompi, noin 125 cm. Ranskalainen yksilö edustaa lajia Compsognathus corallestris, vaikka tällä hetkellä molempia yksilöitä pidetään usein saman Compsognathus longipesin edustajina.
Ainutlaatuinen todistus ruokavaliosta
Yksi tärkeimmistä kanaliskon löydöistä on vatsasisältöfossiili. Saksalaisen yksilön vatsaontelosta on löydetty kokonaisen pienen matelijan luuranko — laji nimeltä Bavarisaurus, pieni nopeasti juokseva lisko. Tämä on suora todiste siitä, mitä pikkupetoeläin söi juuri ennen kuolemaansa.
Tällainen löytö on paleontologiassa harvinaisen arvokasta. Yleensä voimme päätellä ruokavaliota vain hampaiden muodosta ja leukarakenteesta, mutta tässä tapauksessa näemme konkreettisesti: nopea, petoeläin, joka saalisti pieniä ketteriä liskoja. Se oli siis samassa ekologisessa lokerossa kuin nykyinen pienet saalistajat, kuten lumikko tai paskiaislintu.
Pieni mutta nopea saalistaja
Laji oli rakennettu nopeuteen. Sen pitkät ohuet takajalat, kevyt runko ja pitkä tasapainohäntä kertovat saalistajalle tyypillisestä anatomiasta. Paleontologit ovat arvioineet, että se pystyi juoksemaan 40–60 km/h — riittävän nopeasti pyydystääkseen ketteriä liskoja ja pieniä nisäkkäitä.
Hampaat olivat terävät ja taaksepäin kaartuvat, tyypilliset petoeläimelle. Kaula oli joustava, ja pää suhteellisen suuri verrattuna kehoon. Etujalat olivat lyhyet kahdella sormella varustettuna — paljon pienemmät kuin takajalat. Kyseessä oli selvästi kaksijalkainen juoksija, joka käytti etujalkojaan saaliin kiinni pitämiseen.
Saaret ja lagunat jurakauden Euroopassa
Elinympäristönä oli saaristo. Jurakauden lopun Eurooppa oli matalan trooppisen meren katkaisemaa saaristoa, ja Solnhofen oli yksi tämän saaristojärjestelmän laguuneista. Compsognathus eli pienillä saarilla yhdessä pterosaurusten, Archaeopteryxin ja muiden pienten lajien kanssa.
Saaristoelämä selittää osittain lajin pienen koon. Saari-eläimillä on taipumus pienentyä resurssien rajallisuuden takia — sama ilmiö, joka on havaittu myöhemmin esimerkiksi Telmatosauruksessa Romanian saarilla. Kanalisko oli sopeutunut täydellisesti saarille, joilla pienet liskot ja hyönteiset olivat pääasiallista ravintoa.
Evoluutiollinen asema ja sulkakysymys
Laji on kuulunut pitkään compsognathid-perheeseen, johon sisältyvät myös kiinalaiset pienet petoteropodit kuten Sinosauropteryx. Mielenkiintoisesti Sinosauropteryxin fossiileissa on säilynyt primitiivisiä höyhenmäisiä rakenteita — mikä on nostanut kysymyksen, oliko myös kanaliskolla höyhenpeite.
Nykyiset paleontologit pitävät todennäköisenä, että compsognathideilla oli ainakin höyhenmäistä höytyä kehonsa päällä lämmöneristykseen. Vaikka Saksan Compsognathus-fossiileista ei ole säilynyt sulkajäänteitä, niiden puuttuminen ei välttämättä tarkoita niiden puuttumista eläimeltä — Solnhofenin kalkkikivi ei välttämättä säilyttänyt ohuita höyhenrakenteita yhtä hyvin kuin kiinalaiset liuskekivet.
Compsognathuksen perintö
Tämä pikkupetoeläin on paleontologian klassikko, jota käytetään edelleen oppikirjaesimerkkinä pienistä petoteropodeista. Se auttaa ymmärtämään, että kaikki dinosaurukset eivät olleet valtavia — jurakauden ekosysteemeissä oli pienen kokonaisia saalistajia aivan kuten nykyisissä metsissä. Laji esiintyy lähes jokaisessa dinosaurusopaskirjassa ja museoissa ympäri maailmaa. Sen fossiiliaarre Solnhofenista on paleontologisen perinteen kulmakivi, ja se jatkaa opettamaan meitä dinosaurusten monipuolisuudesta 170 vuoden tutkimuksen jälkeenkin. Tämä pieni petoeläin on myös erinomainen esimerkki siitä, kuinka hyvin säilyneet fossiilit voivat antaa ainutlaatuista tietoa eläimen elämästä — tässä tapauksessa jopa sen viimeisestä ateriasta.
Tutustu muihin lihansyöjiin