Thalassomedon haningtoni – Merenherra – pitkäkaulainen liitukauden merten kalastaja
Dino-kortti:
- Nimi: Thalassomedon haningtoni
- Suomeksi: Merenherra
- Nimen merkitys: ”Meren herra” (suku yhdistää kreikan thalassa = meri + medon = herra; lajinimi haningtoni kunnioittaa Charles H. Haningtonia)
- Eli: Myöhäinen liitukausi (kenomaanikausi), noin 95 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Yhdysvallat (Colorado, Nebraska), Graneros Shale -muodostuma
- Pituus: Noin 11–12 metriä
- Paino: Arviolta noin 5 tonnia
- Ruokavalio: Kalansyöjä
- Tunnusmerkit: Yksi pisimmistä elasmosaureista, kaula noin 6 metriä (yli puolet ruumiista), 62 kaulanikamaa, neulamaiset hampaat, mahakiviä, merimatelija – ei dinosaurus
Thalassomedon haningtoni on yksi kuuluisimmista plesiosauruksista. Sen uskomattoman pitkä kaula tekee siitä klassisen merikäärmehirviön perikuvan. Sen nimi tarkoittaa meren herraa, ja suomeksi sitä voi kutsua merenherraksi.
On tärkeää huomata, ettei tämä eläin ollut dinosaurus. Se oli merimatelija, tarkemmin pitkäkaulainen elasmosauri, joka eli myöhäisellä liitukaudella noin 95 miljoonaa vuotta sitten keskellä dinosaurusten valtakautta. Aikuinen yksilö oli noin 11–12 metriä pitkä ja painoi arviolta viisi tonnia. Sen mittasuhteet olivat kuitenkin hyvin epätavalliset, sillä yli puolet sen pituudesta oli pelkkää kaulaa.
Ei dinosaurus vaan merimatelija
Vaikka tämä eläin eli dinosaurusten aikaan, se ei ollut dinosaurus. Se kuului plesiosauruksiin, meressä eläneeseen matelijaryhmään, joka oli aivan oma kehityslinjansa. Dinosaurukset elivät pääosin maalla, kun taas tämä merimatelija vietti koko elämänsä vedessä.
Tarkemmin se kuului elasmosauridien heimoon, johon kuuluu tunnetuimpana sukulaisena pitkäkaulainen Elasmosaurus. Tällainen pitkäkaulainen elasmosauri edustaa plesiosaurusten erikoistunutta haaraa, jolle kehittyi poikkeuksellisen pitkä kaula. Se ei siis ollut dinosaurus eikä myöskään kala, vaan meren valloittanut matelija.
Kuusikymmentäkaksi kaulanikamaa
Merenherran kaula koostui peräti 62 erillisestä nikamasta, mikä on yksi suurimmista nikamamääristä, jonka mikään selkärankainen on tiettävästi koskaan kasvattanut. Tämä antoi kaulasta erittäin pitkän, noin kuuden metrin mittaisen rakenteen, joka oli yli puolet koko ruumiin pituudesta.
Vertailu nykyeläimiin on havainnollinen. Ihmisellä ja kirahvilla on molemmilla vain seitsemän kaulanikamaa. Kirahvi venyttää kutakin nikamaa pidemmäksi, mutta tämä merimatelija käytti aivan päinvastaista keinoa: se lisäsi nikamien määrää valtavasti. Näin syntyi yksi luonnonhistorian pisimmistä kauloista.
Saalistustaktiikka
Pitkän kaulan tehtävää on pohdittu pitkään. Aiemmin uskottiin, että plesiosaurukset nostivat päänsä veden pinnan yläpuolelle joutsenen tapaan. Tämä käsitys on sittemmin hylätty, sillä raskasta kaulaa ei voinut ojentaa pystyyn, eivätkä kaulanikamat tukeneet sellaista asentoa.
Sen sijaan eläin käytti pitkää kaulaansa todennäköisesti hiipivään kalastukseen. Se ui hitaasti kalaparven lähelle ja iski sitten salamannopeasti pään kalaan, ennen kuin tämä ehti reagoida. Koska ruumis pysyi lähes paikoillaan ja vain pää liikkui, kalat eivät havainneet uhkaa ajoissa.
Tällainen tekniikka muistuttaa tapaa, jolla nykyiset haikarat kalastavat. Pitkä kaula mahdollisti iskun silmänräpäyksessä, kun saalis oli sopivalla etäisyydellä. Kaulan pituus oli siis ennen kaikkea saalistuksen apuväline, ei näyttävä koriste.
Neulamaiset hampaat
Eläimen kallo oli noin 47 senttimetriä pitkä, ja siinä oli noin viiden senttimetrin mittaisia ohuita, teräviä ja hieman ulospäin kallistuneita hampaita. Ne muistuttivat neuloja ja sopivat täydellisesti liukkaiden kalojen pitelyyn. Ne olivat aivan erilaiset kuin pliosaurusten lyhyet ja vahvat hampaat.
Ylä- ja alaleuan hampaat lomittuivat sulkeutuessaan eräänlaiseksi lukoksi. Kun kala oli kerran tarttunut hampaisiin, se ei enää päässyt karkuun. Tällainen hammasrakenne todistaa, että kyseessä oli erikoistunut kalansyöjä, ei suuria saaliita pyydystänyt peto.
Mahakivet
Yksi merkittävimmistä löydöistä on niin sanottujen mahakivien eli gastroliittien löytyminen eläimen vatsan alueelta. Nämä ovat sileitä, pyöreitä kiviä, jotka eläin oli nielaissut tarkoituksella. Niiden tehtävä on yhä kiistanalainen.
Yhden selityksen mukaan kivet auttoivat ruoansulatuksessa murskaamalla ravintoa mahalaukussa, samaan tapaan kuin linnuilla. Toisen selityksen mukaan ne toimivat painolastina, joka teki kehosta tiheämmän ja helpotti sukeltamista. Koska joiltakin yksilöiltä on löydetty kymmeniä kiloja kiviä, painolastiteoria on saanut kannatusta.
Länsimaiden sisämeri
Merenherra eli Pohjois-Amerikkaa tuolloin halkoneessa laajassa ja matalassa sisämeressä. Tämä meri oli erittäin rikas, ja siinä eli runsaasti kaloja, haita ja muita merimatelijoita. Lämpimät vedet tarjosivat ihanteellisen ympäristön pitkäkaulaiselle kalastajalle.
Eläimen ekologinen lokero oli avoveden kalastaja. Se ei kilpaillut suoraan suurimpien petojen kanssa, jotka saalistivat isompia eläimiä. Pitkä kaula oli niin erikoistunut työkalu, että se mahdollisti oman erityisen elintavan, jossa pieni ja nopea saalis oli pääosassa.
Uintitapa
Tällä plesiosauruksella oli neljä raajaa, jotka olivat muuttuneet suuriksi, melamaisiksi eviksi. Kukin evä oli arviolta puolentoista metrin mittainen. Toisin kuin kaloilla, joilla on yksi pyrstöevä, plesiosaurukset käyttivät uintiin kaikkia neljää eväänsä.
Tällainen neljän evän uintitapa on harvinainen, eikä sitä tunneta nykyisistä eläimistä. Tutkimusten mukaan evät liikkuivat sopusoinnussa keskenään, tuottaen tasaisen ja sulavan etenemisen. Liikkumistapa muistutti veden alla lentämistä, hieman samaan tapaan kuin pingviinit liikkuvat.
Tällainen uinti ei ollut erityisen nopeaa, mutta se oli tehokasta ja vähän energiaa kuluttavaa. Arviolta eläin eteni rauhallista vauhtia, mikä riitti hyvin sen saalistustyyliin. Hidas ja hiljainen liike sopi täydellisesti hiipivään kalastukseen.
Löytöhistoria
Lajin kuvasi tieteellisesti paleontologi Samuel Paul Welles vuonna 1943. Holotyyppi oli löytynyt jo muutamaa vuotta aiemmin Coloradosta, kun paikallinen maanviljelijä havaitsi luut Graneros Shale -muodostumasta. Aluksi yksilö tulkittiin Elasmosaurukseksi, mutta tarkemman tutkimuksen jälkeen Welles kuvasi sen kokonaan uudeksi suvuksi.
Samana vuonna Welles nimesi myös toisen läheisen lajin, joka myöhemmin liitettiin tähän sukuun. Uudempi tutkimus on kuitenkin pitänyt tuota toista lajia epävarmana, sillä sen aineisto on hajanaista. Toinen hyvin säilynyt yksilö löytyi myöhemmin Nebraskasta, ja sitä on tutkittu perusteellisesti viime vuosina.
Liitukauden meret
Tämä eläin eli aikana, jolloin maapallon ilmasto oli lämmin ja meret laajat. Matalat sisämeret peittivät suuria alueita mantereista, ja niiden lämpimissä vesissä kukoisti runsas elämä. Tällaiset meret tarjosivat ihanteellisen ympäristön monille merimatelijoille.
Vesissä ui valtavasti kaloja, jotka olivat tämän pedon pääasiallista ravintoa. Lisäksi meressä eli muita matelijoita ja monenlaisia selkärangattomia. Runsas ravinto mahdollisti sen, että näin suuri pitkäkaulainen elasmosauri saattoi menestyä ja kasvaa valtavaksi.
Tällainen ympäristö suosi erikoistumista. Kun ravintoa oli paljon ja monenlaista, eri eläimet saattoivat keskittyä omiin saaliisiinsa. Merenherra löysi oman lokeronsa pienten ja nopeiden kalojen pyytäjänä, mikä erotti sen muista merten pedoista.
Elasmosaurusten suku
Tämä eläin kuului elasmosauridien heimoon, joka tunnetaan poikkeuksellisen pitkistä kauloistaan. Heimon jäsenet kehittivät kaikki saman peruskaavan: pienen pään, valtavan pitkän kaulan ja tukevan ruumiin neljine evineen. Juuri Thalassomedon haningtoni on yksi tämän ryhmän parhaiten tunnetuista jäsenistä.
Pitkä kaula kehittyi elasmosauridien historiassa useaan kertaan. Eri sukuhaarat kasvattivat kaulansa entistä pidemmiksi, ja kaikkein äärimmäisimmillä lajeilla nikamia oli yli seitsemänkymmentä. Tällainen pitkäkaulainen elasmosauri edustaa siis kehityssuuntaa, joka jatkui ja voimistui liitukauden kuluessa.
Heimon menestys kertoo siitä, että pitkä kaula oli toimiva ratkaisu. Se tarjosi tehokkaan tavan saalistaa kaloja matalissa merissä. Niin kauan kuin tällaista saalista riitti, pitkäkaulaiset matelijat kukoistivat eri puolilla maailman meriä.
Elämä ja lisääntyminen
Plesiosaurukset eivät munineet rannalla kuten monet matelijat, vaan ne synnyttivät eläviä poikasia suoraan veteen. Tämä oli välttämätöntä, sillä niiden valtavat evät eivät soveltuneet maalla liikkumiseen. Niinpä koko elämänkierto tapahtui meressä.
Tutkijat ovat esittäneet, että nämä eläimet synnyttivät yhden suuren poikasen kerrallaan. Tämä viittaa siihen, että emo saattoi jopa huolehtia jälkeläisestään jonkin aikaa, samaan tapaan kuin monet nykyiset merinisäkkäät. Tällainen elämäntapa oli matelijoiden joukossa harvinainen.
Merten kalastajan tarina
Kaikki nämä piirteet yhdessä tekevät merenherrasta erityisen kiehtovan eläimen. Sen pitkä kaula, neljä eväänsä ja erikoistunut elämäntapa kertovat, kuinka monin tavoin matelijat sopeutuivat meren elämään. Se on hieno esimerkki liitukauden merten monimuotoisuudesta.
Pään ja kaulan arvoitus
Pieni pää pitkän kaulan päässä on herättänyt tutkijoiden kiinnostusta. Pää oli kevyt ja kapea, mikä teki siitä nopean liikutella. Tämä sopi hyvin yhteen sen kanssa, että eläin iski päällään saaliiseen ruumiin pysyessä paikoillaan.
Pitkä kaula toi kuitenkin myös haasteita. Sen liikuttaminen vaati lihasvoimaa, ja veden vastus hidasti nopeita liikkeitä. Tutkijat uskovat, ettei kaula ollut yhtä taipuisa kuin aiemmin kuviteltiin, vaan sen liikkuvuus oli rajallisempi. Silti se riitti hyvin lyhyen matkan iskuihin.
Pään ja kaulan yhdistelmä oli siis tarkkaan hiottu työkalu. Se ei sopinut kaikkeen, mutta juuri kalojen pyyntiin se oli erinomainen. Tällainen erikoistuminen on hyvä esimerkki siitä, kuinka evoluutio muovaa eläimen ruumiin sen elintapaan sopivaksi.
Liitukauden merten ihme
Harva eläin havainnollistaa muinaisten merten ihmeellisyyttä yhtä hyvin kuin tämä pitkäkaulainen kalastaja. Sen olemus tuntuu lähes tarunomaiselta, ja silti se oli aivan todellinen osa liitukauden merten rikasta elämää.
Merenherran perintö
Thalassomedon on klassinen plesiosaurus, joka edustaa kaikkea sitä, mitä mielikuvituksellinen merikäärmehirviö voi olla. Sen poikkeuksellisen pitkä kaula ja erikoistunut saalistustyyli tekevät siitä yhden parhaiten tunnetuista liitukauden merimatelijoista.
Ennen kaikkea se on muistutus siitä, kuinka monimuotoisia liitukauden meret olivat. Niissä eli pitkäkaulaisia kalastajia, suuria petoja ja monia muita ihmeellisiä eläimiä, joiden kaltaisia ei ole nähty sittemmin. Merenherra yhdistää tieteen ja tarinan yhdeksi kiehtovaksi kokonaisuudeksi muinaisten merten maailmasta.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Thalassomedon oli?
Thalassomedon oli pitkäkaulainen merimatelija, joka eli liitukaudella Pohjois-Amerikan sisämeressä. Se oli noin 11–12 metriä pitkä elasmosauri, jonka kaula oli yli puolet koko ruumiin pituudesta.
Oliko Thalassomedon dinosaurus?
Ei. Thalassomedon ei ollut dinosaurus vaan merimatelija eli plesiosaurus. Hakusana Thalassomedon dinosaurus on yleinen, mutta tarkalleen ottaen kyseessä oli meressä elänyt matelija, ei dinosaurus.
Miksi sillä oli niin pitkä kaula?
Pitkä kaula oli todennäköisesti saalistuksen apuväline. Sen avulla eläin pystyi iskemään pään kalaparveen ruumiin pysyessä paikoillaan, jolloin kalat eivät havainneet uhkaa ennen kuin oli liian myöhäistä.
Kuinka pitkä Thalassomedon oli?
Aikuinen yksilö oli noin 11–12 metriä pitkä, ja tästä yli puolet oli kaulaa. Pelkkä kaula oli noin kuusi metriä pitkä ja koostui 62 nikamasta.