Temnodontosaurus platyodon – Leikkohammaslisko – Anningin sisarusten kuuluisa löytö Lyme Regisistä
Dino-kortti:
- Nimi: Temnodontosaurus platyodon
- Suomeksi: Leikkohammaslisko
- Nimen merkitys: ”Leikkohampainen lisko” (suku yhdistää kreikan temno = leikata + odous = hammas + sauros = lisko)
- Eli: Varhainen jurakausi, noin 200–175 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Englanti (Lyme Regis, Dorset) ja muu Länsi-Eurooppa
- Pituus: Noin 9–12 metriä
- Paino: Arviolta 2 000–4 000 kiloa
- Ruokavalio: Lihansyöjä (kalat, kalmarit, muut kalaliskot)
- Tunnusmerkit: Yksi suurimmista varhaisen jurakauden kalaliskoista, valtavat silmät, ensimmäinen tieteellisesti kuvattu kalalisko, Anningin sisarusten löytö – merimatelija, ei dinosaurus
Temnodontosaurus platyodon on yksi paleontologian klassikoista. Se oli varhaisen jurakauden valtava kalalisko, jonka kallon löysi Lyme Regisistä syksyllä 1811 nuori Joseph Anning. Löytö oli historiallinen, ja suomeksi tätä petoa voi kutsua leikkohammasliskoksi.
On tärkeää huomata, ettei tämä eläin ollut dinosaurus. Se oli merimatelija, tarkemmin kalalisko eli ichthyosauri. Tällainen suurisilmäinen kalalisko eli varhaisella jurakaudella noin 200–175 miljoonaa vuotta sitten Euroopan rannikkomerillä. Aikuinen yksilö oli noin 9–12 metriä pitkä ja painoi arviolta 2 000–4 000 kiloa, mikä teki siitä yhden suurimmista aikansa meripedoista.
Ei dinosaurus vaan kalalisko
Vaikka tämä eläin eli osittain samaan aikaan kuin varhaiset dinosaurukset, se ei ollut dinosaurus. Se oli kalalisko, meressä elänyt matelijaryhmä, joka muistutti ulkomuodoltaan delfiiniä. Dinosaurukset elivät maalla, kun taas tämä peto vietti koko elämänsä vedessä.
Kalaliskot olivat oma erillinen kehityslinjansa, joka oli sopeutunut täysin meren elämään. Niillä oli virtaviivainen ruumis, evämäiset raajat ja voimakas pyrstö. Tällainen suurisilmäinen kalalisko ei siis ollut dinosaurus eikä kala, vaan meren valloittanut matelija.
Valtavat silmät
Leikkohammasliskon tunnusomaisin piirre olivat sen uskomattoman suuret silmät. Aikuisen yksilön silmää tukeva luurengas oli halkaisijaltaan vähintään noin 25 senttimetriä. Nämä kuuluvat suurimpiin koskaan mitattuihin silmiin koko eläinkunnassa, ja ne vetävät vertoja jopa koossihain silmille.
Näin valtava silmä oli erikoistunut hämärän olosuhteiden näkemiseen. Suuri silmä kerää enemmän valoa, mikä auttaa näkemään vähäisessäkin valossa. Tämä viittaa siihen, että eläin saattoi sukeltaa syvälle ja saalistaa hämärissä vesikerroksissa, joihin auringonvalo ei juuri yltänyt.
Tämä on kiinnostava esimerkki samankaltaisesta sopeutumisesta kuin nykyisillä syvälle sukeltavilla valailla. Toisin kuin valaat, tämä peto ei kuitenkaan käyttänyt kaikuluotausta. Se luotti saalistuksessa ennen kaikkea poikkeuksellisen tarkkaan näkökykyynsä.
Anningin sisarusten löytö
Yksi lajin tunnetuimmista tarinoista liittyy Anningin sisaruksiin, Maryyn ja Josephiin, jotka tekivät paleontologian merkittäviä varhaisia löytöjä Lyme Regisin rantakallioilta Dorsetissa. Heidän löytönsä mullisti käsityksen muinaisten merten elämästä.
Joseph Anning löysi syksyllä 1811 noin metrin mittaisen kalliosta esiin pistävän kallon. Seuraavana vuonna 1812 hänen tuolloin noin 13-vuotias sisarensa Mary löysi loppuosan luurangosta. Yhdessä nämä löydöt muodostivat ensimmäisen tunnetun kalaliskon luurangon, joka johti lajin tieteelliseen kuvaukseen.
Mary Anning oli työväenluokan nainen aikana, jolloin paleontologia oli pääosin varakkaiden herrasmiesten harrastus. Hänen panostaan ei aikanaan tunnustettu riittävästi tieteellisessä yhteisössä. Nykyisin hänet muistetaan yhtenä paleontologian historian tärkeimmistä henkilöistä.
Leikkohampainen saalistaja
Lajin nimi tulee sen terävistä hampaista. Hampaat olivat tukevia, ja niissä oli leikkaavia harjanteita, jotka istuivat leukaluun urassa. Tällainen rakenne sopi hyvin saaliin tarttumiseen ja repimiseen, ja se erottaa lajin monista muista kalaliskoista.
Leikkohammaslisko oli varhaisen jurakauden huippusaalistaja. Sen ravintoon kuuluivat suuret kalat, kalmarit ja muut pääjalkaiset sekä toiset merimatelijat. Joistakin yksilöistä on löydetty merkkejä myös muiden kalaliskojen saalistamisesta, mikä kertoo monipuolisesta ja opportunistisesta ruokavaliosta.
Tällainen laaja ravintovalikoima osoittaa, että peto käytti hyväkseen lähes mitä tahansa saatavilla olevaa saalista. Suuri koko ja voimakkaat leuat tekivät siitä elinympäristönsä huipulla olleen saalistajan, jota harvat muut eläimet uhkasivat.
Kalaliskojen sukulinja
Kalaliskot olivat matelijaryhmä, joka palasi maalta takaisin meren elämään. Niiden esi-isät olivat maaeläimiä, mutta noin 250 miljoonaa vuotta sitten linja erikoistui yhä täydellisemmin vesielämään. Tämä oli huomattavan nopea evoluutiollinen muutos.
Lopulta kalaliskoista kehittyi virtaviivaisia, delfiinin kaltaisia petoja, jotka eivät enää koskaan nousseet maalle. Leikkohammaslisko edusti tämän kehityslinjan suurimpia ja vaikuttavimpia muotoja. Se oli täysin sopeutunut elämään avomerellä.
On hyvä muistaa, että kalaliskot eivät olleet dinosauruksia vaan oma erillinen ryhmänsä. Ne kehittyivät rinnakkain dinosaurusten kanssa, mutta täysin eri elinympäristössä. Juuri tämä tekee niistä niin kiehtovan esimerkin evoluution monimuotoisuudesta.
Lyme Regisin Jurassic Coast
Englannin Dorsetin Lyme Regisin alue on yksi maailman tärkeimmistä paleontologisista kohteista. Se on osa niin sanottua Jurassic Coastia, joka on Unescon maailmanperintökohde. Sen kalliokerroksiin on tallentunut kymmenien miljoonien vuosien geologinen historia.
Saman muinaisen ekosysteemin asukkaita olivat monet muutkin kalaliskot, plesiosaurukset, lentävät matelijat ja varhaiset kalat. Mary Anning löysi näistäkin useita lajeja, kuten ensimmäisen tunnetun plesiosauruksen ja varhaisen lentävän matelijan. Alue on siksi paleontologian todellinen aarreaitta.
Tutkimushistoria
Lajin tieteellinen kuvaushistoria on monivaiheinen. Anatomi Sir Everard Home laati 1810-luvulla ensimmäiset tieteelliset kuvaukset Anningin löydön perusteella. Tämä oli koko paleontologian historian ensimmäinen kalaliskon tieteellinen kuvaus, mikä teki löydöstä erityisen merkittävän.
Myöhemmin William Conybeare antoi lajille nimen vuonna 1822, mutta sijoitti sen aluksi toiseen sukuun. Vasta Richard Lydekker loi nykyisen suvun nimen vuonna 1889 huomattuaan, että hampaat poikkesivat selvästi muista kalaliskoista. Näin syntyi nimi, joka korostaa juuri lajin erikoisia leikkohampaita.
Tyyppikallo on nykyään Lontoon Luonnonhistoriallisen museon kokoelmissa. Maryn vuonna 1812 löytämä loppuluuranko sen sijaan katosi myöhemmin, kuten monille tuon ajan varhaisille löydöille kävi. Onneksi varhaiset piirrokset ja kuvaukset ovat säilyttäneet tiedon tästä historiallisesta yksilöstä.
Virtaviivainen uimari
Kuten muutkin kalaliskot, tämä peto oli rakenteeltaan virtaviivainen ja nopea uimari. Sen ruumis muistutti muodoltaan delfiiniä tai kalaa, mikä auttoi liikkumaan tehokkaasti vedessä. Tällainen muoto oli ihanteellinen avomeren saalistajalle.
Liikkeen tuotti ennen kaikkea voimakas pyrstö, joka heilui sivusuunnassa. Evämäiset raajat toimivat lähinnä ohjaamiseen ja vakauden ylläpitämiseen. Näin suurisilmäinen kalalisko pystyi sekä nopeisiin iskuihin että pitkiin matkoihin avovedessä.
Virtaviivainen rakenne kertoo, että eläin oli erinomaisesti sopeutunut elämään vedessä. Se ei tarvinnut maata lainkaan, vaan koko sen elämä tapahtui meressä. Tämä tekee siitä yhden täydellisimmin vesielämään mukautuneista matelijoista.
Elämää avomerellä
Yksi kalaliskojen kiehtovista piirteistä oli niiden lisääntyminen. Toisin kuin useimmat matelijat, ne eivät nousseet maalle munimaan vaan synnyttivät poikasensa elävinä suoraan veteen. Tämä oli välttämätön sopeutuma eläimelle, joka ei enää koskaan poistunut merestä.
Vaikka leikkohammaslisko vietti koko elämänsä vedessä, se hengitti ilmaa keuhkoillaan kuten muutkin matelijat. Siksi sen oli noustava säännöllisesti pintaan hengittämään. Tällainen elämäntapa muistuttaa nykyisten merinisäkkäiden tapaa elää meressä mutta hengittää ilmaa.
Avomeri tarjosi pedolle runsaasti ravintoa mutta myös haasteita. Sen oli löydettävä saalista laajoilta alueilta ja vältettävä itseään suurempia petoja. Suuret silmät ja voimakas uintikyky auttoivat sitä menestymään tässä ympäristössä.
Jurakauden meret
Varhaisella jurakaudella laajat matalat meret peittivät suuria osia Eurooppaa. Nämä lämpimät vedet olivat täynnä elämää ja tarjosivat ihanteellisen ympäristön suurille meripedoille. Juuri tällaisissa oloissa Temnodontosaurus platyodon menestyi.
Merissä ui runsaasti kaloja, kalmareita ja muita kalaliskoja. Tällainen ravinnon runsaus tuki suurikokoisten saalistajien elämää. Suurisilmäinen kalalisko löysi näistä vesistä helposti ravintoa ja kasvoi huomattavan kokoiseksi.
Ympäristö oli myös kovaa kilpailua, sillä monet pedot jakoivat samat meret. Jokaisen oli löydettävä oma tapansa hankkia ravintoa. Tässä maailmassa poikkeuksellisen tarkka näkö antoi tälle pedolle selvän edun.
Merten varhainen ikoni
Kaikki nämä piirteet yhdessä tekevät tästä eläimestä erityisen kiehtovan. Sen valtavat silmät, virtaviivainen ruumis ja historiallinen löytö kertovat, millaisia ihmeitä muinaiset meret kätkivät. Sen tarina kiehtoo yhä niin tutkijoita kuin luonnonystäviäkin.
Silmän rakenne
Silmää tukeva luurengas, jota kutsutaan skleraalirenkaaksi, oli tärkeä osa tämän pedon näköelimistöä. Luinen rengas antoi suurelle silmälle tukea ja jäykkyyttä, jotta se säilytti muotonsa myös syvällä vedessä. Tällainen rakenne on yleinen monilla matelijoilla ja linnuilla.
Tutkijat ovat voineet mitata renkaan koon hyvin säilyneistä fossiileista. Juuri sen avulla on päätelty, kuinka valtava silmä todella oli. Renkaan koko kertoo myös siitä, kuinka paljon valoa silmä pystyi keräämään hämärässä.
Fossiilien kertomaa
Tämän pedon tunteminen perustuu lukuisiin hyvin säilyneisiin fossiileihin. Niiden ansiosta tutkijat tietävät paljon sen ruumiinrakenteesta, koosta ja elintavoista. Erityisen arvokkaita ovat lähes kokonaiset luurangot, joita on löytynyt useita.
Vanhoja löytöjä tutkitaan yhä uudelleen entistä tarkemmin menetelmin. Näin vanhatkin fossiilit voivat paljastaa uusia yksityiskohtia. Tutkimus jatkuu, ja ymmärrys näistä muinaisista meripedoista syvenee koko ajan.
Meren varhainen jättiläinen
Harva varhaisen jurakauden eläin on jättänyt yhtä syvän jäljen tieteen historiaan. Sen poikkeukselliset silmät ja kuuluisa löytötarina tekevät siitä yhden kiehtovimmista koskaan eläneistä meripedoista.
Leikkohammasliskon perintö
Temnodontosaurus on varhaisen jurakauden klassinen ikoni. Sen valtavat silmät, terävät hampaat ja Anningin sisarusten kuuluisa löytö tekevät siitä yhden tunnetuimmista merimatelijoista. Se on yksi paleontologian historian merkkilajeista.
Lajin anatomia, hämärän olosuhteiden saalistus ja Lyme Regisin paleontologinen merkitys tekevät siitä tärkeän varhaisen jurakauden eläimen. Leikkohammaslisko muistuttaa, että muinaiset meret olivat täynnä uskomattomia petoja, joiden sopeutumat olivat yhtä erikoistuneita kuin nykyisten merten huippusaalistajien.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Temnodontosaurus oli?
Temnodontosaurus oli varhaisen jurakauden kalalisko eli ichthyosauri, yksi aikansa suurimmista meripedoista. Se oli noin 9–12 metriä pitkä, sillä oli poikkeuksellisen suuret silmät ja terävät hampaat, ja se saalisti kaloja, kalmareita ja muita merieläimiä.
Oliko Temnodontosaurus dinosaurus?
Ei. Temnodontosaurus ei ollut dinosaurus vaan merimatelija eli kalalisko. Hakusana Temnodontosaurus dinosaurus on yleinen, mutta tarkalleen ottaen kyseessä oli meressä elänyt matelija, ei dinosaurus.
Kuinka suuret sen silmät olivat?
Sen silmää tukeva luurengas oli halkaisijaltaan vähintään noin 25 senttimetriä, ja silmät kuuluvat suurimpiin koskaan mitattuihin koko eläinkunnassa. Näin suuri silmä auttoi näkemään hämärässä ja viittaa siihen, että eläin saattoi saalistaa syvissä vesikerroksissa.
Kuka löysi Temnodontosauruksen?
Kallon löysi Joseph Anning Lyme Regisistä syksyllä 1811, ja hänen sisarensa Mary Anning löysi loppuluurangon vuonna 1812. Löytö johti ensimmäiseen kalaliskon tieteelliseen kuvaukseen ja teki Anningin sisaruksista paleontologian historian merkkihenkilöitä.