Pterodaustro guinazui – Harjasuukko – Argentiinan flamingomainen lentolisko
Dino-kortti:
- Nimi: Pterodaustro guinazui
- Suomeksi: Harjasuukko
- Nimen merkitys: Sukunimi tarkoittaa ”etelän siipeä” (kreikan pteron + latinan auster); lajinimi guinazui kunnioittaa argentiinalaista paleontologia Román Guiñazúa
- Eli: Varhainen liitukausi (albikausi), noin 105 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Argentiina (Lagarcito-muodostuma, San Luisin provinssi); myös Chile (Santa Ana -muodostuma)
- Siipiväli: Noin 2,5 metriä, enimmillään noin 3 metriä
- Paino: Täysikasvuisena enimmillään noin 9 kg
- Ruokavalio: Suodatinsyöjä – planktonia, pieniä äyriäisiä ja leviä
- Tunnusmerkit: Noin tuhat harjasmaista hammasta alaleuassa, flamingomainen suodatinsyöjä, poikkeuksellisen pitkä häntä, ensimmäinen lentolisko jolta löydetty vatsakiviä, kuvattiin 1970
Pterodaustro guinazui on yksi paleontologian erikoisimmista lentoliskoista. Sen alaleuassa oli noin tuhat ohutta, harjasmaista hammasta, jotka muodostivat tiheän siivilän – aivan kuin eläimellä olisi ollut suu täynnä kampaa. Tämä rakenne teki siitä suodatinsyöjän, joka keräsi ravintonsa siivilöimällä sitä vedestä. Suomeksi laji tunnetaan osuvasti nimellä harjasuukko. Tällainen flamingomainen lentolisko on hieno esimerkki siitä, kuinka kekseliäästi evoluutio muokkaa eläimiä uusiin elintapoihin.
Laji eli varhaisella liitukaudella, albikaudella, noin 105 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Argentiinan keskiosassa. Aikuisen yksilön siipiväli oli noin 2,5 metriä – keskikokoinen lentolisko, mutta sen pää ja leuat olivat täysin erilaiset kuin yhdelläkään muulla tunnetulla lentoliskolla. Juuri tämä tekee lajista yhden tutkituimmista ja rakastetuimmista muinaisista lentäjistä.
Tuhat hammasta yhdessä leuassa
Harjasuukon tunnusomaisin piirre on sen uskomaton hammasrakenne. Aikuisen yksilön alaleuassa oli noin tuhat pitkää ja ohutta, harjasmaista hammasta. Ne olivat niin tiheässä, että yhdellä senttimetrillä leukaa saattoi olla parikymmentä hammasta vieretysten. Hampaat olivat hieman taipuisia, kuin tiheän harjan piikit, ja ne pystyivät seisomaan pystyssä tiiviinä rivinä. Yhdessä ne muodostivat hienon siivilän, jonka läpi vesi pääsi virtaamaan mutta pienet eläimet eivät. Juuri tällaisen kampamaisen hampaiston vuoksi lajin sukulaiset tunnetaan ryhmänä nimeltä ctenochasmatidit, mikä tarkoittaa suunnilleen ”kampaleukaisia”. Harjasuukko vei tämän ryhmän siivilöivän hampaiston kaikkein pisimmälle.
Yläleuassa hampaat olivat aivan toisenlaiset: lyhyitä ja nystymäisiä. Niiden tehtävä ei ollut siivilöidä vaan murskata. Kun se oli kerännyt saaliinsa alaleuan siivilään, se hienonsi sen yläleuan pienillä, pyöreillä hampailla ennen nielemistä. Tällainen kahden eri hammastyypin työnjako on harvinaista, ja se muistuttaa enemmän valaiden hetulasiivilää kuin tavallisten matelijoiden hampaita. Useimmilla lentoliskoilla oli vain kourallinen suuria, teräviä hampaita kalojen sieppaamiseen. Harjasuukko kulki täysin päinvastaiseen suuntaan: monen ison hampaan sijaan se kehitti satoja pieniä, ja saalistuksesta tuli iskemisen sijaan rauhallista siivilöintiä.
Flamingon tavoin siivilöiden
Tämä flamingomainen lentolisko hankki ravintonsa lähes samalla tavalla kuin nykyiset flamingot. Se kahlasi matalassa vedessä järvien rannoilla, työnsi ylöspäin kaartuvan kuononsa veteen ja siivilöi siitä pieniä eläimiä. Ravinto koostui todennäköisesti planktonista, pienistä äyriäisistä, levistä ja muista vedessä elävistä selkärangattomista. Kieli toimi todennäköisesti mäntänä, joka pumppasi vettä hampaiden läpi, jolloin ravinto jäi harjasten väliin. Ylöspäin kaartuva kuono auttoi pitämään leuan kärjen lähellä veden pintaa silloinkin, kun eläin piti päätään vaakatasossa – juuri sopivassa asennossa siivilöintiin.
Juuri tämän takia harjasuukkoa kutsutaan usein flamingojen muinaiseksi vastineeksi. On hyvä muistaa, että vaikka monissa kuvituksissa laji esitetään vaaleanpunaisena flamingon tapaan, sen todellisesta väristä ei ole suoria todisteita – väri on taiteilijoiden valistunut arvaus. Varmaa on vain se, että ravinnonhankinnan tapa oli hämmästyttävän samanlainen kuin flamingoilla, vaikka eläimet eivät ole lainkaan sukua toisilleen.
Ensimmäinen lentolisko, jolta löytyi vatsakiviä
Laji teki paleontologian historiaa myös toisella tavalla. Joidenkin yksilöiden vatsan kohdalta on löydetty pieniä, sileitä kiviä. Tällaisia vatsakiviä eli gastroliitteja monet eläimet – linnut, krokotiilit ja jotkin dinosaurukset – nielevät tarkoituksella auttamaan ruoan hienontamisessa mahalaukussa. Harjasuukko on ensimmäinen tunnettu lentolisko, jolta tällaisia kiviä on löydetty.
Löytö kertoo, että laji söi ainakin osittain kovakuorisia eläimiä, kuten pieniä äyriäisiä, joiden murskaamiseen pelkät hampaat eivät riittäneet. Nielty kivi jauhoi kuoret rikki vatsassa, koska eläimellä ei ollut tähän sopivia poskihampaita. Tämä pieni yksityiskohta avaa yllättävän tarkan ikkunan siihen, mitä eläin todella söi yli sata miljoonaa vuotta sitten – ja kertoo, että sen ruokavalio oli monipuolisempi kuin pelkkä mikroskooppinen plankton.
Outo runko ja poikkeuksellisen pitkä häntä
Harjasuukon koko anatomia oli sovittautunut suodatinsyöntiin. Sen kallo oli pitkä ja kapea, jopa 29 senttimetrin mittainen, ja sekä kuono että alaleuka kaartuivat voimakkaasti ylöspäin. Pää istui pitkän, notkean kaulan päässä, joka ulottui kätevästi veteen. Peräti 85 prosenttia kallon pituudesta oli silmäkuoppien edessä, eli leuat olivat suunnattoman pitkät pään kokoon nähden. Takaraajat olivat tukevat ja jalat suuret – sopivat matalan veden kahlaamiseen.
Eräs lajin erikoisuuksista on sen häntä. Useimmilla pterodaktyloidilentoliskoilla oli lyhyt häntä, jossa oli korkeintaan kuusitoista nikamaa, mutta harjasuukolla niitä oli peräti 22. Pitkän vartalonsa vuoksi harjasuukko oli todennäköisesti melko kömpelö lentäjä. Päästäkseen ilmaan se tarvitsi avointa tilaa ja kiivaan, matalan lähdön, hieman samaan tapaan kuin nykyiset hanhet ja joutsenet. Ilmassa se kuitenkin liiteli kevyesti, kuten kaikki ontoluiset lentoliskot. Lentoliskot ponnistivat ilmaan kaikkien neljän raajan voimalla, mutta harjasuukon pitkä vartalo ja suhteellisen lyhyet raajat tekivät tästä työlästä – siksi se tarvitsi avointa tilaa ympärilleen.
Satoja yksilöitä ja muna alkioineen
Laji tunnetaan poikkeuksellisen hyvin, sillä samalta löytöpaikalta on kaivettu satoja yksilöitä – aivan pienistä poikasista täysikasvuisiin. Yksilöitä on löydetty yli 750, mikä tekee harjasuukosta yhden runsaslukuisimmin tunnetuista lentoliskoista. Näin runsas aineisto on harvinaista minkä tahansa muinaisen eläimen kohdalla. Suuri kasauma viittaa siihen, että laji eli todennäköisesti suurissa parvissa matalien järvien rannoilla, samaan tapaan kuin flamingot kerääntyvät tuhansien yksilöiden parviin.
Yksi merkittävimmistä löydöistä on muna, jonka sisältä paljastui alkio. Se on yksi harvoja tunnettuja lentoliskon munia maailmassa, ja se osoitti tutkijoille suoraan, miltä lajin poikaset näyttivät jo ennen kuoriutumista. Munan sisällä ollut alkio oli jo pitkälle kehittynyt, mikä viittaa siihen, että poikaset olivat melko omatoimisia heti kuoriutumisen jälkeen. Koska samalta paikalta tunnetaan kaikenkokoisia yksilöitä pienistä poikasista aikuisiin, tutkijat ovat voineet koota lajin koko elämänkaaren. Luiden rakennetta tutkimalla on saatu selville, että laji saavutti sukukypsyyden noin kahden vuoden iässä mutta jatkoi kasvuaan vielä useita vuosia tämän jälkeen, kunnes saavutti lopullisen kokonsa. Tämä on tärkeä tieto, koska se kertoo, kuinka pitkä matka muinaisilla lentoliskoilla oli munasta aikuiseksi.
Argentiinan ja Chilen muinaiset järvet
Lajin fossiilit on löydetty pääosin Lagarcito-muodostumasta San Luisin provinssista Argentiinasta, alueelta nimeltä Sierra de las Quijadas. Lisäksi sitä on tavattu Chilen Santa Ana -muodostumasta. Albikaudella tämä seutu oli rehevää järviseutua – täysin toisenlainen kuin nykyinen kuiva ja kivinen maisema. Matalat, ravinteikkaat järvet tarjosivat juuri sellaisen ympäristön, jossa suodatinsyöjä saattoi menestyä. Nykyään Sierra de las Quijadasin karu vuoristomaisema on suojeltu kansallispuistona, ja sen kallioista paljastuu yhä uusia fossiileja.
Samoissa järvissä ja niiden rannoilla eli kaloja, äyriäisiä, hyönteisiä ja muita pieniä eläimiä, jotka muodostivat harjasuukon ravinnon. Argentiinalaiset paleontologit ovat tutkineet näitä kerrostumia ahkerasti vuosikymmenten ajan, ja se on noussut yhdeksi heidän kuuluisimmista löydöistään – ja samalla yhdeksi maailman parhaiten tunnetuista lentoliskoista.
Hienojakoinen järvenpohjan liejusavi oli täydellinen säilömisaine: se hautasi kuolleet eläimet nopeasti ja hapettomiin oloihin, jolloin jopa ohuet hampaat ja herkät luut säilyivät. Juuri tästä syystä harjasuukon hammassiivilä tunnetaan niin tarkasti. Tällainen rauhallinen, ravinteikas järviympäristö oli myös suodatinsyöjälle ihanteellinen, sillä lämpimissä matalissa vesissä riitti planktonia ja pieniä äyriäisiä ympäri vuoden.
Nimen tarina ja löytäjä
Lajin kuvasi tieteellisesti vuonna 1970 argentiinalainen paleontologi José Bonaparte, yksi Etelä-Amerikan merkittävimmistä fossiilitutkijoista. Sukunimi Pterodaustro muodostuu kreikan sanasta pteron (siipi) ja latinan sanasta auster (etelätuuli), ja tarkoittaa siis ”etelän siipeä” – osuva nimi eteläisellä pallonpuoliskolla eläneelle lentäjälle. Bonaparte sijoitti lajin aluksi muiden lentoliskojen joukkoon, mutta myöhemmät tutkimukset 1990-luvulta alkaen osoittivat sen kuuluvan nimenomaan siivilöivien ctenochasmatidien ryhmään.
Lajinimi guinazui ei sen sijaan viittaa ilmansuuntaan vaan kunnioittaa argentiinalaista paleontologia Román Guiñazúa. Alun perin nimi kirjoitettiin muodossa guiñazui, mutta saksalainen lentoliskotutkija Peter Wellnhofer muutti sen vuonna 1978 muotoon guinazui, koska tieteellisissä lajinimissä ei sallita ñ-kirjaimen kaltaisia erikoismerkkejä. Näin syntyi nimi Pterodaustro guinazui, joka on edelleen käytössä.
Harjasuukon perintö
Harjasuukko on yksi paleontologian ikimuistoisimmista eläimistä. Sen tuhat harjasmaista hammasta, flamingomainen ravinnonhankinta, vatsakivet ja runsas fossiiliaineisto tekevät siitä korvaamattoman tutkimuskohteen. Se osoittaa, että lentoliskot eivät olleet vain saalistavia petoja, vaan ne sopeutuivat mitä erilaisimpiin elintapoihin – jopa veden hiljaiseen siivilöintiin. Tällaiset erikoistuneet lajit auttavat ymmärtämään, kuinka monimuotoinen ja kekseliäs lentoliskojen ryhmä todellisuudessa oli koko yli 150 miljoonaa vuotta kestäneen valtakautensa ajan.
Tällainen flamingomainen lentolisko muistuttaa, että evoluutio kokeilee kaikkia mahdollisia ravintotapoja, jos sopiva ekologinen lokero on tarjolla. Tämä lentolisko valloitti aikoinaan Argentiinan järvet samalla tavalla kuin flamingot valloittavat suolajärvet tänään – mutta teki sen siivet harallaan, kymmeniä miljoonia vuosia ennen kuin yhtään lintua liiteli näiden vesien yllä.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Pterodaustro oli?
Pterodaustro oli keskikokoinen suodatinsyöjälentolisko, joka eli varhaisella liitukaudella noin 105 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Argentiinan alueella. Se tunnetaan erityisesti noin tuhannesta harjasmaisesta hampaastaan, joilla se siivilöi ravintoa vedestä flamingon tavoin.
Oliko Pterodaustro dinosaurus?
Ei ollut. Vaikka sitä haetaan toisinaan hakusanalla Pterodaustro dinosaurus, kyseessä oli lentolisko eli lentävä matelija, joka oli dinosaurusten sukulainen mutta ei varsinainen dinosaurus. Se eli kuitenkin samaan aikaan dinosaurusten kanssa.
Miksi harjasuukolla oli niin paljon hampaita?
Sen noin tuhat ohutta hammasta muodostivat siivilän, jonka avulla se erotti pieniä eläimiä vedestä. Mitä tiheämpi siivilä, sitä pienempiä saaliita se pystyi keräämään – aivan kuten flamingon nokassa olevat siivilälevyt.
Mitä Pterodaustro söi?
Se oli suodatinsyöjä, joka söi planktonia, pieniä äyriäisiä, leviä ja muita vedessä eläviä pieniä eläimiä. Vatsasta löytyneet kivet kertovat, että se nieli myös kovakuorisia saaliita, jotka jauhautuivat vatsakivien avulla.