Livyatan melvillei — Raamatunhirviö — historian voimakkain hammasvalas Megalodonin aikalainen
Dino-kortti
- Nimi: Livyatan melvillei
- Suomeksi: Raamatunhirviö
- Nimen merkitys: ”Melvillen Leviatan” (heprean Livyatan, Raamatun Jobin kirjan 41. luvun merihirviö + Herman Melvillen, ”Moby Dickin” kirjoittajan, kunniaksi)
- Eli: Miosenkauden myöhäinen Tortonian-vaihe, noin 9,9–8,9 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Peru (Cerro Colorado, Pisco-allas, Pisco-muodostuma, 35 km Ican kaupungista etelään)
- Pituus: 13,5–17,5 metriä (vastaa modernin urospermavalaan kokoa)
- Paino: Arviolta 30–60 tonnia
- Ruokavalio: Lihansyöjä (huippusaalistaja, valaiden ja hylkeiden saalistaja)
- Sukulinja: Cetacea, Physeteroidea, ”macroraptorial sperm whales” -kladi
- Tunnusmerkit: 36,2 cm pitkät hampaat — pisimmät purema-hampaat eläinkunnan historiassa, 3 metriä pitkä kallo, toimivat hampaat sekä ylä- että alaleuassa, kuvattiin 2010 Lambert ym. Naturessa, holotyyppi MUSM 1676
Livyatan melvillei on paleontologian uskomattomin valas — miosenkauden 13,5–17,5-metrinen jättispermavalas Perusta, jonka 36,2 cm pitkät hampaat ovat pisimmät purema-hampaat koko eläinkunnan historiassa. Sen sukunimi tulee heprean sanasta Livyatan, joka latinalaisessa käännöksessä on ”Leviathan” — Raamatun Jobin kirjan 41. luvun valtava merihirviö. Lajinimi melvillei kunnioittaa amerikkalaista kirjailijaa Herman Melvilleä (1819–1891), klassikkoromaani ”Moby Dickin” (1851) kirjoittajaa, jonka kuvitteellinen valkoinen spermavalas Moby Dick on yksi kirjallisuuden ikonisimpia merielävien petojen kuvauksia. Suomeksi lajia voidaan kutsua raamatunhirviöksi — kuvaava nimi sen mytologiselle taustalle.
Raamatunhirviö eli miosenkauden myöhäisessä Tortonian-vaiheessa, noin 9,9–8,9 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Perun rannikon edustalla. Aikuinen yksilö oli 13,5–17,5 metriä pitkä — eli vastasi modernin urospermavalaan (Physeter macrocephalus) kokoa — ja painoi arviolta 30–60 tonnia. Kallon pituus oli vaikuttavat 3 metriä, mikä teki tästä lajista yhden suurimpia tunnettuja peto-eläimiä kaikkina aikoina. Tutkijat ovat kuvanneet sen puremaa ”kaikkien aikojen suurimpana tetrapodin puremana” — ”the biggest tetrapod bite ever found”.
36,2 cm pitkät hampaat — eläinkunnan ennätys
Tämän lajin anatomian erikoisin piirre on sen uskomattomat hampaat. Lambert ja kollegat (2010) raportoivat Nature-lehdessä:
- 36,2 cm enimmäispituus — pisimmät purema-hampaat tunnetuissa eläimissä
- 12 cm halkaisija useimmissa hampaissa — paksut ja vahvat
- Emaljipinnoitetut (enamel-coated) — toimivat hampaat
- Sekä yläleuassa että alaleuassa — toisin kuin moderneilla spermavalailla
- Robust eli vahvat juuret, kestivät valtavat puremavoimat
Vertailun vuoksi: Tyrannosaurus rexin suurimmat hampaat olivat noin 30 cm pitkiä juurineen, ja modernin valkohain Carcharodon carchariasn hampaat ovat 5–7 cm. Tämän lajin hampaat olivat suurempia kuin yhdenkään tunnetun maaeläimen tai modernin merielävän purema-hampaat — paleontologinen ennätys, joka on edelleen voimassa. Yksinomaan torahampaat (norsut, mursut) ja korvameetjon-suvun aiemmat eläimet ylittävät tämän koon, mutta ne eivät ole purema-hampaita.
Käytön todisteita on löytynyt hampaiden microstruktuuripinnoista: hampaita käytettiin selvästi aktiiviseen saalistamiseen, ei vain näytökseen tai uhkaukseen. Tämä on tärkein piirre, joka erottaa raamatunhirviön modernista spermavalaasta — jälkimmäinen ei käytä hampaitaan ruoan käsittelyyn, vaan imuruokailee mustekaloja (suction feeding), ja sen yläleuassa ei ole toimivia hampaita lainkaan.
Macroraptorial sperm whales — petospermavalaat
Tämä laji kuuluu **”macroraptorial sperm whales”** -kladiin — sukupuuhaaraan, joka on dramaattisesti erilainen kuin modernit spermavalaat. Modernit Physeter macrocephalus -valaat ovat mustekalaspesialisteja, jotka käyttävät imuruokailua, mutta tämän kladin jäsenet olivat aktiivisia huippusaalistajia:
- Toimivat hampaat sekä ylä- että alaleuassa
- Vahvat leuat (robust jaws)
- Erittäin suuri temporal fossa — kallon päässä lihasten kiinnittymisalue
- Suurempi spermaceti-elin — käytetty echolocaatiossa, viestinnässä, mahdollisesti saaliin tai kilpailijoiden iskemiseen (”ramming”)
- Aktiivinen, orcaa muistuttava saalistuskäyttäytyminen
Macroraptorial-kladin muita jäseniä ovat Acrophyseter deinodon ja Acrophyseter robustus Perusta, Brygmophyseter shigensis Japanista, ja Zygophyseter varolai Italiasta. Nämä kaikki olivat pienempiä kuin raamatunhirviö, mutta jakoivat saman saalistusstrategian. Kladin sukupuuttoon menemisen syyt ovat yhä keskustelussa — luultavasti merielämen ekosysteemien muutokset miosenkauden lopulla.
Saalisti muita valaita — orca jättiläiskoossa
Tämän lajin merkittävin ekologinen rooli oli muiden valaiden saalistus. Pisco-muodostuman fossiili-aineiston perusteella sen ravinto käsitti:
- 7–10 metriset partavalaat (baleen whales) — keskikokoisia saaliita
- Pienempiä spermavalaita ja arkeoceteja
- Hylkeitä ja muita pinnipedeja
- Delfiinejä ja porpoiseja
- Hain kaikenkokoisia lajeja (mukaan lukien suuria)
- Merikilpikonnia
- Jättimustekaloja
- Suuria kaloja
Saalistustapa muistutti modernien miekkavalaiden (orca, Orcinus orca) käyttäytymistä — suurin ero on mittakaava. Raamatunhirviö oli noin 3–4 kertaa suurempi kuin nykyinen orca, ja se hallitsi miosenkauden meriä eteläisellä pallonpuoliskolla. On myös todennäköistä, että se metsästi laumoissa, kuten modernit spermavalaat — laumat saattoivat sisältää 8–11 yksilöä. Tämä laumakäyttäytyminen olisi mahdollistanut myös valtavien saaliiden saalistamisen ja antanut suojaa kilpailijoita vastaan.
Megalodonin aikalainen — kahden jättisaalistajan koti
Yksi raamatunhirviön paleontologisesti uskomattomimpia yksityiskohtia on, että se eli **samaan aikaan ja samassa paikassa** kuin Otodus megalodon — historian suurin tunnettu hai. Megalodonin lajille on tunnettu Pisco-muodostumasta useita yksilöitä, jotka osuvat samaan ajanjaksoon. Tämä tarkoittaa, että miosenkauden Etelä-Tyynenmeren meret olivat kahden valtaisan saalistajan koti:
- Livyatan melvillei — 13,5–17,5 m, hammasvalas-huippusaalistaja
- Otodus megalodon — 15–20 m, hai-huippusaalistaja
- Mahdollinen ekologinen kilpailu samoista saaliista
- Mahdolliset suorat kohtaamiset näiden kahden välillä
Mahdollinen taistelu raamatunhirviön ja Megalodonin välillä on paleontologian klassinen ”mitä jos” -kysymys. Vaikka todisteita suorista taisteluista ei ole — eikä Pisco-muodostuman fossiileissa ole purrun jälkiä viittaamassa tällaisiin tapahtumiin — ekosysteemi olisi tarjonnut runsaasti kohtaamisia näiden jättiläisten välillä. Useat paleontologit ovat ehdottaneet, että nämä kaksi lajia ovat jopa saattaneet kilpailla samoista saaliista, ja että toinen on saattanut vaikuttaa toisen sukupuuttoon menemiseen miosenkauden lopulla. Molemmat lajit hävisivät noin 4–5 miljoonaa vuotta sitten — sukupuuto, joka mullisti merielämen ekosysteemit.
Pisco-muodostuma — miosenkauden Lagerstätte
Tämän lajin fossiilit löydettiin Cerro Coloradosta, Pisco-altaan Pisco-muodostumasta Perun rannikolta, noin 35 km Ican kaupungista etelään. Tämä alue on yksi maailman tärkeimpiä miosenkauden Lagerstätte-alueita — paikka, jossa fossiilit ovat poikkeuksellisen hyvin säilyneitä. Geologinen ympäristö oli matalan rannikkomeren ympäristöä Humboldtin virran vaikutuspiirissä, mikä tarjosi erinomaiset olosuhteet:
- Kylmä, ravinnerikas vesi (Humboldtin virta)
- Runsas plankton — pohja ravintoketjulle
- Suuret kalaparvet ja mustekalapopulaatiot
- Valtavasti elämää tukevia olosuhteita
- Nopea sedimentaatio — säilyttää fossiilit hyvin
Saman ekosysteemin asukkaita olivat Otodus megalodon, Acrophyseter -lajit, varhaisia partavalaita, pienempiä delfiinejä, hylkeitä, suuria kaloja kuten ennenaikaisia tonnikaloja, merilintuja, ja runsaasti selkärangattomia. Pisco-muodostumasta on löydetty kymmeniä eri valaslajeja — tämä alue on paleontologian ”kultakaivos” miosenkauden merielämien tutkimuksessa.
Löytöhistoria — Klaas Postin koulumatkan löytö
Aineisto löytyi marraskuussa 2008, kun hollantilainen paleontologi Klaas Post (Rotterdamin luonnonhistoriallinen museo) oli Pisco-altaalla opiskelijaretkikunnalla. Hän löysi alkuperäisen kallon Cerro Coloradon kalliopaljastumasta — fossiili, joka osoittautui yhdeksi paleontologian uskomattomimpia löytöjä.
Kuvauksen julkaisi vuonna 2010 Nature-lehdessä (osa 466, sivut 105–108) seitsemän hengen kansainvälinen tutkimusryhmä:
- Olivier Lambert — Institut royal des Sciences naturelles de Belgique, Belgia
- Giovanni Bianucci — Pisan yliopisto, Italia
- Klaas Post — Natuurhistorisch Museum Rotterdam, Hollanti (löytäjä)
- Christian de Muizon — Muséum national d’Histoire naturelle, Pariisi
- Rodolfo Salas-Gismondi — Museo de Historia Natural, Lima
- Mario Urbina — Museo de Historia Natural, Lima
- Jelle Reumer — Utrechtin yliopisto, Hollanti
Mielenkiintoinen taksonominen yksityiskohta: Laji nimettiin alunperin Leviathan melvillei, mutta nimi oli **preoccupied** — Albert Koch oli antanut sen 1841 amerikkalaiselle mammuttilajille (alunperin Leviathan missourii, sittemmin Mammut-suvun synonyymi). Lambertin ryhmä korjasi nimen samana vuonna 2010 muotoon Livyatan heprean alkuperäismuodon translitteraatiosta. Eristettyjä jättihampaita on löydetty myös Chilestä, Argentiinasta, Etelä-Afrikasta ja Australiasta, mikä viittaa siihen, että suku oli laajalti levinnyt eteläisellä pallonpuoliskolla — ja 2023 Kalifornian Orange Countysta raportoitu 25 cm pitkä hammas viittaa jopa pohjoisen pallonpuoliskon edustajaan.
Lajin perintö
Livyatan melvillei on paleontologian uskomattomin valas — laji, jonka 36,2 cm pitkät hampaat ovat pisimmät purema-hampaat koko eläinkunnan historiassa, 3 metriä pitkä kallo, 13,5–17,5 metriä pitkä ruumis, asema macroraptorial sperm whales -kladin suurimpana edustajana, ja Perun Pisco-muodostuman miosenkauden Tortonian-ekosysteemissä eläminen samanaikaisesti Megalodonin kanssa tekevät siitä yhden tärkeimpiä miosenkauden lajeja koskaan löydetty. Klaas Postin marraskuun 2008 onnenkanto Cerro Coloradon kalliopaljastumalla, seitsemän tutkijan kansainvälisen ryhmän 2010 Nature-julkaisu, ja taksonominen draamafiksis Leviathan-nimen preoccupied-statuksen vuoksi tekevät tämän lajin tarinasta yhden moderni paleontologian klassikkoja. Raamatunhirviö muistuttaa meitä siitä, että dinosaurusten sukupuuton jälkeen merielävät jättiläiset kehittyivät uudelleen — luonto kokeili huippusaalistajan muotoa monta kertaa eri sukulinjoissa, ja jokainen aikakausi tuotti omat valtaisat hallitsijansa. Miosenkauden Tyynessä meressä raamatunhirviö ja Megalodon hallitsivat yhdessä — kaksi täysin eri sukulinjasta kehittynyttä jättisaalistajaa, joiden samanaikainen olemassaolo on yksi paleontologian uskomattomimpia kohtia.
Tutustu muihin merihirviöihin