Istiodactylus latidens – Lapionokka – korppikotkamainen lentolisko ja liitukauden raadonsyöjä
Dino-kortti:
- Nimi: Istiodactylus latidens
- Suomeksi: Lapionokka
- Nimen merkitys: Sukunimi tarkoittaa ”purjesormea” (kreikan istion = purje + daktylos = sormi), lajinimi latidens ”leveähammasta” (latinan latus + dens)
- Eli: Varhainen liitukausi, noin 120–125 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Iso-Britannia (Wightin saari)
- Siipiväli: Noin 4,3–5 metriä
- Paino: Arviolta 25 kg
- Ruokavalio: Lihansyöjä, todennäköisesti raadonsyöjä
- Tunnusmerkit: Leveä, tylppä nokka, etukärjessä puoliympyrän muotoinen rivi teräviä kolmiohampaita, lyhyehkö kallo, kuvattiin 1901
Istiodactylus latidens oli varhaisen liitukauden lentolisko Englannista, jota pidetään yhtenä parhaista esimerkeistä raatoihin erikoistuneesta pterosaurista. Sen leveä, tylppä nokka ja etukärjen terävät hampaat tekivät siitä raadonsyöjän – korppikotkamainen lentolisko, joka todennäköisesti söi kuolleiden eläinten lihaa. Suomeksi laji tunnetaan nimellä lapionokka, mikä kuvaa hyvin sen lapiomaisen leveää kuonoa.
Laji eli noin 120–125 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Englannin Wightin saaren alueella. Aikuisen siipiväli oli arviolta noin 4,3–5 metriä ja paino noin 25 kilogrammaa. Vaikka eläin ei ollut suurimpia lentoliskoja, sen erikoinen pää tekee siitä yhden kiinnostavimmista – se kun rakennettiin aivan toiseen tarkoitukseen kuin useimpien sukulaistensa pitkät, kalansieppaukseen sopivat leuat. Juuri pää tekee siitä poikkeuksellisen koko lentoliskojen joukossa. Tällainen erikoistuminen on mainio esimerkki pterosaurien monimuotoisuudesta.
Leveä, hampainen nokka
Sen tunnusomaisin piirre on leveä ja tylppä kuono. Sen etukärjessä oli noin 48 hammasta tiiviinä, puoliympyrän muotoisena rivinä, kun taas leukojen takaosa oli kokonaan hampaaton. Hampaat olivat kolmiomaisia, lähekkäin ja lomittain, ja ne muodostivat yhtenäisen, partaveitsimäisen leikkaavan reunan. Myös alaleuassa oli hampaiden lisäksi pieni hampaan kaltainen uloke. Hammasrivi oli niin omaleimainen, että pelkän leukapalan perusteella eläin voidaan tunnistaa. Suuri osa kallosta oli kevyttä, ja silmien edessä ammotti iso aukko, niin sanottu nenä-silmäkuoppa-ikkuna, joka oli tyypillinen koko ryhmälle.
Tällaista hammasrakennetta on verrattu jopa keksimuottiin: terävä etukärki pystyi viiltämään palasia pehmeästä lihasta, mutta se ei sopinut luiden murskaamiseen. Juuri tämä erikoinen ”saksinokka” on tärkein syy siihen, miksi lajia pidetään raatojen erikoissyöjänä eikä esimerkiksi kalastajana. Useimmilla saman ajan lentoliskoilla oli pitkä, ohut ja eteenpäin suuntautuva hampaisto kalojen sieppaamiseen – tämän lajin leveä, lyhyt hammasrivi oli aivan toisenlainen työkalu. Lapiomainen kuono tarjosi myös tukevan alustan, jolla eläin saattoi nyhtää lihaa irti suuren ruhon kyljestä.
Muinainen korppikotka
Lapionokkaa kutsutaan usein liitukauden korppikotkaksi, ja syystä. Sen anatomia sopii hyvin elämäntapaan, jossa eläin etsi valmiita raatoja sen sijaan, että olisi itse saalistanut nopeaa saalista. Nykyiset korppikotkat täyttävät tärkeän tehtävän: ne siivoavat ympäristöstä kuolleet eläimet ja estävät tautien leviämistä. Ilman raadonsyöjiä kuolleet eläimet jäisivät mätänemään ja levittäisivät bakteereja, joten tällaiset siivoojat ovat koko ekosysteemin terveydelle korvaamattomia.
Varhaisella liitukaudella tällaisia suuria, liiteleviä raadonsyöjälintuja ei vielä ollut. Tämä korppikotkamainen lentolisko saattoi siis täyttää saman ekologisen lokeron, jonka korppikotkat ottivat haltuunsa vasta kymmeniä miljoonia vuosia myöhemmin. Kyseessä on hieno esimerkki konvergentista evoluutiosta, jossa kaukaiset sukulinjat päätyvät samaan rooliin. Lentolisko ja korppikotka ovat sukua vain hyvin kaukaa, mutta molemmat ajautuivat samaan tehtävään, koska luonnossa oli tarjolla sama tyhjä lokero: suuri, liitelevä raadonsyöjä.
Mitä lapionokka söi?
Todennäköisin selitys on, että laji eli ennen kaikkea raadoilla. Liitukauden Englannissa riitti kuolleita dinosauruksia, kuten kasvinsyöjä Iguanodon, ja tällainen suuri ruho tarjosi runsaasti ravintoa monelle syöjälle kerralla, ja yksi ruho saattoi riittää ravinnoksi useiksi päiviksi. Sen terävä etukärki sopi hyvin lihan irrottamiseen raadon kyljestä.
Tarkkaa ruokavaliota ei voida fossiileista täysin varmistaa. Laji saattoi olla myös opportunisti, joka tilaisuuden tullen nappasi pieniä eläviä eläimiä tai muiden petojen jättämiä tähteitä. Suuren ruhon ääressä se on voinut myös kilpailla maassa liikkuvien petodinosaurusten kanssa. Raadonsyönti sopii silti sen anatomiaan kaikkein parhaiten.
Miten raato löydettiin?
Raadonsyöjän suurin haaste ei ole syöminen vaan ruoan löytäminen: kuollut eläin voi olla missä tahansa laajalla alueella. Tällainen liitäjä saattoi tähystää maastoa korkealta ja seurata esimerkiksi muiden eläinten liikkeitä päästäkseen raadon ääreen. Raadonsyönti oli myös turvallisempaa kuin elävän, puolustautuvan saaliin jahtaaminen. Korkealta käsin pienikin liike erottuu hyvin, ja kuolleen eläimen ympärille kerääntyvät muut syöjät saattoivat paljastaa raadon sijainnin.
Nykyiset korppikotkat löytävät raadot ennen kaikkea tarkan näkönsä avulla, ja jotkin lajit seuraavat toisiaan: kun yksi lintu laskeutuu, muut huomaavat sen ja saapuvat paikalle. Samanlainen käyttäytyminen olisi voinut auttaa myös liitukauden raadonsyöjiä, vaikka sitä ei voidakaan fossiileista suoraan todistaa.
Lyhyt kallo ja Wittonin uusi tulkinta
Pitkään kalloa pidettiin pitkänä ja kapeana, sillä varhaiset rekonstruktiot 1900-luvun alusta perustuivat puutteelliseen aineistoon. Käsitys muuttui vuonna 2012, kun brittitutkija Mark Witton tarkasteli fossiileja uudelleen ja huomasi, että aiemmin puuttuvaksi luultu kallon osa olikin tallella. Hooley oli itse asiassa maininnut tämän palan jo aikoinaan mutta jättänyt sen pois rekonstruktiostaan.
Wittonin uudessa tulkinnassa kallo oli aiemmin luultua lyhyempi, noin 45 senttimetriä pitkä, ja samalla tukevampi. Lyhyt ja vankka kallo sopii hyvin yhteen raadonsyöjän elämäntavan kanssa: se kesti lihan repimisen rasitusta paremmin kuin pitkä ja hauras kuono. Witton päätyi tutkimuksessaan tukemaan juuri raadonsyöjätulkintaa. Tutkimus julkaistiin arvostetussa PLoS ONE -tiedelehdessä vuonna 2012, ja se korjasi yli sata vuotta vanhan virhetulkinnan – hyvä muistutus siitä, että vanhojakin fossiileja kannattaa tutkia uudelleen. Lyhytkalloinen rekonstruktio on sittemmin vakiintunut tutkijoiden käyttöön.
Pitkät siivet ja väsymätön liito
Sen pitkät, kapeahkot siivet sopivat hyvin liitelyyn. Tällainen rakenne mahdollistaa pitkäkestoisen lentämisen vähällä energialla, mikä on suuri etu eläimelle, jonka on tutkittava laajoja alueita ravinnon löytämiseksi. Painoa oli vähän suhteessa siipien pinta-alaan, joten pitkä liito sujui vaivatta.
Raato voi olla missä tahansa, joten se hyötyi kyvystä liidellä kauan ja tähystää maastoa korkealta. Samaa tekevät nykyiset korppikotkat, jotka voivat viettää tunteja ilmassa etsien kuolleita eläimiä lämpimien nousuvirtausten avulla. Pitkät siivet kertovat, että eläin vietti suuren osan ajastaan ilmassa, ei niinkään voimakkaasti lentäen vaan virtausten varassa liidellen.
Sekava nimitarina
Tämän lentoliskon nimihistoria on poikkeuksellisen monimutkainen. Englantilainen tutkija Harry Govier Seeley nimesi lajin vuonna 1901, mutta sijoitti sen sukuun Ornithodesmus. Myöhemmin kävi ilmi, että kyseinen suku perustuikin pienen dinosauruksen luihin, joten lentoliskolle tarvittiin uusi nimi. Vanha sukunimi jäi alun perin nimetylle dinosauruksen lantioluulle, ja pterosauri jäi näin hetkeksi ilman kelvollista sukunimeä. Tämä sekaannus teki nimitarinasta yhden mutkikkaimmista koko pterosauritutkimuksessa.
Vuonna 1913 harrastajatutkija Reginald Hooley kuvasi siitä paljon täydellisemmät yksilöt, ja vasta vuonna 2001 laji sai lopullisen sukunimensä Istiodactylus. Nimi tarkoittaa ”purjesormea” ja viittaa pterosaurien tapaan kannatella siipikalvoa pitkän sormiluun varassa – ei siis lainkaan hampaisiin, toisin kuin nimestä voisi luulla. Uuden suvun ja samalla koko istiodactylidien heimon pystyttivät tutkijat Howse, Milner ja Martill.
Wightin saaren aarteet
Fossiilit löydettiin Wightin saarelta Etelä-Englannista, yhdeltä Euroopan tärkeimmistä varhaisen liitukauden fossiilialueista. Erityisen arvokkaaksi löydöt tekee se, että osa luista säilyi kolmiulotteisina. Pterosaurien ohuet luut litistyvät yleensä lähes paperinohuiksi, joten kolmiulotteisena säilynyt kallo oli pitkään yksi harvoista laatuaan koko maailmassa. Fossiilit ovat peräisin saaren liitukautisista Wealden-kerrostumista, jotka ovat tuottaneet runsaasti dinosaurus- ja lentoliskolöytöjä.
Samassa ekosysteemissä eli runsaasti dinosauruksia, kuten kasvinsyöjä Iguanodon, pieni nopea Hypsilophodon ja peto Neovenator. Juuri näiden eläinten raadot saattoivat olla tämän lentoliskon tärkeää ravintoa, ja yhdessä ne muodostavat kuvan monimuotoisesta liitukauden maailmasta. Näin runsas eläimistö takasi, ettei raadoista ollut pulaa.
Istiodactylidien sukua
Lapionokka antoi nimensä kokonaiselle lentoliskojen heimolle, istiodactylideille. Tämä ryhmä erottui muista juuri leveästä, tylpästä nokastaan ja partaveitsimäisistä hampaistaan. Heimon jäsenet olivat keskikokoisia lentoliskoja, joita yhdisti sama erikoinen hammasrivi. Useat heimon jäsenistä on löydetty Kiinasta, kuten Nurhachius, mikä osoittaa, että nämä erikoiset raadonsyöjät levittäytyivät laajalle.
Istiodactylidit kuuluvat laajempaan ornithocheiroidien joukkoon, johon lukeutuu monia liitukauden meripterosaureja. Se on koko heimon tunnetuin jäsen, ja juuri sen ansiosta tiedämme, millaiseen elämäntapaan nämä lentoliskot olivat erikoistuneet. Kiinasta on kuvattu myös toinen istiodactyluksena tunnettu laji, joskin sen asemasta on kiistelty – joka tapauksessa heimo oli levinnyt sekä Eurooppaan että Aasiaan.
Lapionokan perintö
Lapionokka on hieno muistutus siitä, kuinka monenlaisiin tehtäviin lentoliskot ehtivät erikoistua. Siinä missä monet sukulaiset kalastivat tai söivät hyönteisiä, tämä laji keskittyi kuolleiden eläinten lihaan ja toimi ekosysteeminsä siivoojana. Se eli aikana, jolloin linnut vasta yleistyivät, eikä taivaalla ollut vielä kilpailevia raadonsyöjälintuja. Rooli on yhtä tärkeä menneisyydessä kuin nykyäänkin: ilman raadonsyöjiä ekosysteemi tukehtuisi kuolleisiin eläimiin.
Samalla Istiodactylus latidens osoittaa, miten tieteellinen kuva yhdestä lajista voi muuttua vuosikymmenten aikana – pitkäkalloisesta arvoituksesta lyhytkalloiseksi raadonsyöjäksi. Tämä korppikotkamainen lentolisko on edelleen yksi kiehtovimmista todisteista siitä, kuinka monimuotoisia liitukauden taivaan asukkaat olivat. Harva eläin kuvaa yhtä hyvin sitä, kuinka erilaisiin tehtäviin lentoliskot pystyivät.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Istiodactylus oli?
Istiodactylus oli noin 4,3–5 metrin siipivälinen lentolisko, joka eli varhaisella liitukaudella nykyisen Englannin alueella. Se tunnetaan leveästä, tylpästä nokastaan ja etukärjen terävistä hampaista, jotka sopivat raadon lihan viiltämiseen.
Oliko Istiodactylus dinosaurus?
Ei ollut. Vaikka sitä haetaan toisinaan hakusanalla Istiodactylus dinosaurus, kyseessä oli lentolisko eli lentävä matelija. Se oli dinosaurusten sukulainen ja eli niiden kanssa samaan aikaan, mutta ei ollut varsinainen dinosaurus.
Mitä Istiodactylus söi?
Todennäköisesti ennen kaikkea raatoja. Sen leveä nokka ja terävät etuhampaat sopivat hyvin lihan irrottamiseen kuolleista eläimistä, kuten dinosaurusten ruhoista. Se saattoi olla myös opportunisti, joka söi tilaisuuden tullen muutakin.
Miksi nimi tarkoittaa ”purjesormea”?
Nimi Istiodactylus viittaa pterosaurien siipeen, jota kannatteli pitkä sormiluu. Se ei siis liity hampaisiin, vaikka laji tunnetaankin juuri hampaistaan. Lajinimi latidens sen sijaan tarkoittaa ”leveähammasta”.