Thalassodromeus sethi – Aurinkosiipi – harjapäinen lentolisko ja jättiharjan mestari
Dino-kortti:
- Nimi: Thalassodromeus sethi
- Suomeksi: Aurinkosiipi
- Nimen merkitys: ”Meren juoksija” (kreikan thalassa = meri + dromeus = juoksija); lajinimi sethi viittaa egyptiläiseen jumalaan Sethiin
- Eli: Varhainen liitukausi (apti–albikausi), noin 110 miljoonaa vuotta sitten
- Löytöpaikka: Brasilia (Santanan eli Romualdon muodostuma, Araripen allas)
- Siipiväli: Noin 4,5 metriä
- Paino: Arviolta 25 kg
- Ruokavalio: Lihansyöjä; ruokailutapa kiistanalainen
- Tunnusmerkit: Valtava luuharja kallon päällä, hampaaton terämäinen kuono, tukeva kallo, kuvattiin 2002
Thalassodromeus sethi on yksi näyttävimmistä koskaan eläneistä lentoliskoista. Tämä harjapäinen lentolisko tunnetaan ennen kaikkea jättimäisestä luuharjastaan, joka kohosi korkeana koko kallon päällä kuin valtava purje. Laji eli varhaisella liitukaudella nykyisen Brasilian alueella, ja sen suomalainen nimi on aurinkosiipi. Vaikka eläin tunnetaan vain kallosta ja sen osista, juuri tuo kallo riittää tekemään siitä yhden paleontologian mieleenpainuvimmista hahmoista.
Se eli noin 110 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Brasilian Cearán alueella, lämpimien rannikkomerien tuntumassa. Aikuisen siipiväli oli arviolta noin 4,5 metriä ja paino noin 25 kilogrammaa. Kallo harjoineen oli huimat 1,42 metriä pitkä – pää oli siis poikkeuksellisen suuri suhteessa muuhun ruumiiseen. Pelkän koonsa ja harjansa ansiosta se on yksi tunnetuimmista brasilialaisista lentoliskoista.
Jättimäinen kallonharja
Aurinkosiiven kiistaton tunnusmerkki on sen valtava luuharja. Se nousi korkeana kallon yläpuolelle ja muodosti suuren osan koko pään pituudesta – yhden suurimmista suhteellisista kallonharjoista, joita yhdeltäkään lentoliskolta tunnetaan. Itse harja oli ohutta mutta laajaa luuta, joten se oli kevyt kannateltava valtavasta koostaan huolimatta.
Suhteessa kallon kokoon harja oli yksi suurimmista, mitä yhdeltäkään lentävältä selkärankaiselta tunnetaan. Sen sisällä kulki ohuita luupalkkeja, jotka antoivat rakenteelle lujuutta lisäämättä juuri painoa – sama kevytrakenteinen periaate, jota pterosaurien luusto muutenkin noudatti. Harjan etureuna kohosi suoraan kuonon yläpuolelta ja jatkui taaksepäin pitkälle pään takaosan ylle.
Lajin kuvauksessa harjan sisältä havaittiin runsaasti verisuonten jättämiä uria. Tämän perusteella esitettiin, että harja olisi voinut auttaa lämmönsäätelyssä: laaja, hyvin verisuonitettu pinta voi luovuttaa tai kerätä lämpöä ympäristön mukaan. Tämä tulkinta on kuitenkin jäänyt kiistanalaiseksi, eivätkä kaikki tutkijat pidä urakuvioita todisteena lämmönsäätelystä.
Mihin valtava harja oikein oli?
Harjan tarkoitus on yksi pterosauritutkimuksen klassisista kysymyksistä. Nykyään suosituin selitys on näyttäytyminen: kookas, mahdollisesti värikäs harja toimi lajitoverien välisenä viestinä, ehkä kumppanin houkuttelussa tai kilpailussa. Suuri harja saattoi myös auttaa yksilöitä tunnistamaan oman lajinsa edustajat.
Tätä tulkintaa tukee se, että monilla sukulaislajeilla harja kasvoi eläimen mukana: nuorilla yksilöillä se oli pieni ja täysikasvuisilla suuri. Tällainen iän myötä kehittyvä rakenne sopii hyvin näyttäytymiseen, aivan kuten monien nykylintujen koristeet. Kookkaat harjat olivatkin yleisiä juuri tämän ryhmän lentoliskoilla, mikä viittaa siihen, että näyttävyydellä oli niille suuri merkitys.
On hyvä oikaista yksi yleinen väärinkäsitys: harja ei ollut lentoa avustava ”purje”. Päinvastoin jo sen kuvaajat huomauttivat, että näin suuri rakenne pään päällä saattoi pikemminkin häiritä lentämistä kuin auttaa sitä. Tämä lentolisko kantoi siis painavaa koristettaan ennen kaikkea muusta syystä kuin aerodynamiikan vuoksi.
Seth – kaaoksen jumala, ei auringon
Lajinimi sethi kunnioittaa muinaisegyptiläistä jumalaa Sethiä. Toisin kuin joskus luullaan, Seth ei ollut aurinkojumala vaan kaaoksen, myrskyjen ja autiomaan jumala. Lajin kuvaajat valitsivat nimen, koska aurinkosiiven harja muistutti heidän mielestään Sethin kruunua.
Tarinaan liittyy hauska käänne. Vuonna 2005 toiset tutkijat huomauttivat, että korkeilla sulilla varustettu kruunu kuului egyptiläisessä kuvastossa itse asiassa jumala Amonille, ei Sethille. Nimi jäi silti voimaan. Vastaavia mahtipontisia, myyteistä lainattuja nimiä on annettu muillekin lentoliskoille, kuten Quetzalcoatlus ja saman alueen Tupuxuara. Quetzalcoatlus on nimetty atsteekkien höyhenkäärmejumalan mukaan ja Tupuxuara erään Brasilian alkuperäiskansan henkiolennon mukaan – pterosaurit ovat selvästi innoittaneet tutkijoita ammentamaan nimiä myyttien maailmasta.
Meren juoksija, joka tuskin juoksi merellä
Sukunimi Thalassodromeus tarkoittaa ”meren juoksijaa”. Nimi syntyi alkuperäisestä ajatuksesta, että se olisi saalistanut kuin nykyinen saksinokka: lentänyt matalalla veden yllä ja raapinut alaleuallaan kaloja veden pinnasta. Tämä ”vedenpinnan kuorinta” oli vuoden 2002 kuvauksen keskeinen tulkinta.
Myöhemmät tutkimukset ovat kuitenkin kyseenalaistaneet koko idean. Vuonna 2007 osoitettiin laskelmin, että pinnan kuorinta olisi ollut energeettisesti äärimmäisen raskasta etenkin näin suurelle eläimelle – leuan kyntäminen vedessä tuottaa valtavan vastuksen. Niinpä sukunimi on tavallaan harhaanjohtava: aurinkosiipi tuskin saalisti merellä lainkaan tällä tavalla.
Mihin valtava, hampaaton kuono sitten oli tarkoitettu? Useat tutkijat ovat verranneet sitä myöhempiin azhdarchideihin, pitkäkaulaisiin lentoliskoihin, jotka todennäköisesti kävelivät maalla ja nappasivat pieniä eläimiä nokkamaisilla leuoillaan. Se saattoi elää samaan tapaan: kuivalla maalla liikkuva, monenlaista pikkusaalista syövä peto. Vahva kallo ja voimakas purema sopisivat tällaiseen elämäntapaan paljon paremmin kuin herkkä kalan onkiminen pinnasta.
Hampaaton mutta voimakas
Yksi lähtötekstien yleinen virhe on väittää aurinkosiivellä olleen terävät hampaat. Todellisuudessa sen leuat olivat täysin hampaattomat. Kuono muodostui kahdesta terämäisestä luulevystä, ja koko kallo oli poikkeuksellisen tukevarakenteinen – syvä ja vahva verrattuna useimpien lentoliskojen kevytrakenteiseen, ilmavaan kalloon.
Leukaa liikuttavien lihasten kiinnityskohdat olivat laajat, mikä viittaa voimakkaaseen puremaan. Tällainen rakenne sopii huonosti hennon kalan poimimiseen pinnasta mutta hyvin voimaa vaativaan saalistukseen. Siksi monet tutkijat pitävät tätä lajia pikemminkin maalla saalistaneena petona, joka nappasi pieniä ja keskikokoisia eläimiä terävällä, nokkamaisella kuonollaan – ehkä jopa sekasyöjänä.
Vertailu sukulaislajiin Tupuxuara tekee eron selväksi: siinä missä Tupuxuaran kallo oli ilmava ja kevyt, tämän eläimen kallo oli paksumpi ja kestävämpi. Vaikka kaksi eläintä näyttivät päältä päin samanlaisilta, ne saattoivat hankkia ravintonsa hyvin eri tavoin.
Tapejaridien näyttävää sukua
Aurinkosiipi kuuluu tapejaridien ryhmään, tarkemmin niiden harjapäiseen thalassodrominae-haaraan. Sen lähisukulainen oli samalla brasilialaisella alueella elänyt Tupuxuara, jolla oli niin ikään komea kallonharja mutta kevyempi kallorakenne. Molemmat kuuluvat laajempaan azhdarchoidien ryhmään, johon lukeutuvat myös liitukauden lopun jättiläiset.
Ryhmän tarkasta sijoittelusta sukupuussa on kiistelty. Osa tutkijoista pitää thalassodrominae-haaraa tapejaridien alaryhmänä, toiset taas nostaisivat sen omaksi heimokseen. Tällainen erimielisyys on tavallista, kun lajeja tunnetaan vain harvoista ja usein epätäydellisistä fossiileista.
Tämä harjapäinen lentolisko on osa Etelä-Amerikan rikasta liitukautista lentoliskojen kirjoa. Brasilian rannikkomeret tarjosivat runsaasti ravintoa ja monenlaisia elinympäristöjä, ja juuri sieltä tunnetaan poikkeuksellisen paljon erilaisia pterosaureja. Aurinkosiipi on yksi tämän kukoistuksen näyttävimmistä edustajista.
Santanan aarrekammio
Lajin fossiilit ovat peräisin Santanan eli Romualdon muodostumasta Brasilian Cearássa, yhdeltä maailman tärkeimmistä liitukauden fossiilialueista. Alue on kuuluisa kivikonkreetioihin säilyneistä, usein kolmiulotteisina säilyneistä fossiileistaan, mikä on harvinaista ja erittäin arvokasta tutkimukselle.
Samassa lämpimässä rannikkoympäristössä eli monia muita lentoliskoja, kuten kalansyöjä Anhanguera ja sukulaislaji Tupuxuara, sekä runsaasti kaloja, kilpikonnia ja krokotiilien sukulaisia. Tämä monimuotoisuus tekee Santanasta ainutlaatuisen ikkunan varhaisen liitukauden elämään.
Erityisen arvokkaan Santanasta tekee se, että fossiilit ovat usein säilyneet kivisten konkreetioiden sisällä litistymättä. Näin luut säilyvät kolmiulotteisina, kun ne useimmilla muilla fossiilialueilla litistyvät paperinohuiksi. Juuri tämä on tehnyt alueesta tutkijoille korvaamattoman.
Suuri pää, tuntematon keho
Yksi syy siihen, miksi tämä eläin yhä kiehtoo tutkijoita, on sen vaillinaisuus. Koska lajista tunnetaan käytännössä vain kallo, sen vartalon, siipien ja jalkojen mittasuhteet perustuvat suurelta osin vertailuun sukulaislajeihin. Siksi esimerkiksi siipivälin ja painon arviot ovat juuri arvioita, eivät tarkkoja mittoja. Tämä on tavallista monille pterosaureille, joiden ohuet ja ontot luut särkyivät ja katosivat helposti jo ennen fossiloitumista.
Tämä epävarmuus ei vähennä sen merkitystä – päinvastoin. Jokainen uusi, täydellisempi fossiili sukulaislajeista auttaa tarkentamaan kuvaa siitä, miltä nämä jättiharjaiset lentoliskot todella näyttivät kokonaisuudessaan.
Löytö ja kuvaus
Aurinkosiiven holotyyppikallo löydettiin Araripen altaasta jo vuonna 1983, mutta sen tieteellinen kuvaus valmistui vasta vuonna 2002, kun brasilialaiset tutkijat Alexander Kellner ja Diogenes de Almeida Campos antoivat lajille nimen. Holotyyppikallo (tunnus DGM 1476-R) oli aikoinaan jaettu palasina eri museoiden kokoelmiin, ja se koottiin yhteen vasta ennen tieteellistä kuvausta. Se tunnetaan edelleen pääasiassa tästä yhdestä kallosta ja muutamista kallon osista.
Myöhemmin myös eräs leuankärki on milloin liitetty tähän lajiin, milloin erotettu omaksi lajikseen – mikä kuvastaa hyvin sitä, miten epätäydellisistä fossiileista tehdyt tulkinnat elävät ja tarkentuvat tutkimuksen myötä. Brasilialaiset tutkijat ovat olleet alalla erittäin aktiivisia, ja Santanasta on kuvattu kymmeniä uusia lentoliskolajeja viime vuosikymmeninä.
Aurinkosiiven perintö
Aurinkosiipi on mainio muistutus siitä, että ensivaikutelma voi johtaa harhaan. Sen nimi kertoo merellä juoksemisesta ja egyptiläisestä jumalasta, mutta tarkempi tutkimus on osoittanut, ettei se todennäköisesti saalistanut merellä eikä kruunukaan kuulunut Sethille. Tällaiset oikaisut ovat tieteen arkipäivää: tulkinnat muuttuvat, kun aineistoa tarkastellaan uudelleen. Juuri siksi tieteellinen tieto on luotettavaa – se korjaa itse itseään, kun parempaa aineistoa ilmaantuu.
Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut: Thalassodromeus sethi oli näyttävä, jättiharjainen lentolisko, jollaista ei tapaa nykyluonnossa. Se on edelleen yksi parhaista esimerkeistä siitä, kuinka mielikuvituksellisiin muotoihin pterosaurit ehtivät kehittyä liitukauden taivaalla.
Usein kysytyt kysymykset
Mikä Thalassodromeus oli?
Thalassodromeus oli suuri, harjapäinen lentolisko, joka eli noin 110 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Brasilian alueella. Se tunnetaan erityisesti valtavasta luuharjastaan, hampaattomista terämäisistä leuoistaan ja noin 4,5 metrin siipivälistään.
Oliko Thalassodromeus dinosaurus?
Ei ollut. Vaikka sitä haetaan toisinaan hakusanalla Thalassodromeus dinosaurus, kyseessä oli lentolisko eli lentävä matelija. Se oli dinosaurusten sukulainen ja eli niiden kanssa samaan aikaan, mutta ei ollut varsinainen dinosaurus.
Mihin Thalassodromeuksen harja oli?
Tarkkaa tehtävää ei tiedetä varmasti. Todennäköisin selitys on näyttäytyminen ja lajitoverien tunnistaminen, ehkä myös lämmönsäätely. Harja ei sen sijaan ollut lentoa avustava purje – se saattoi pikemminkin haitata lentämistä.
Söikö Thalassodromeus kaloja?
Asia on kiistanalainen. Alkuperäinen ajatus vedenpinnasta kaloja raapivasta saalistajasta on sittemmin kyseenalaistettu. Vahva, hampaaton kallo viittaa pikemminkin voimakkaaseen puremaan ja mahdollisesti saalistukseen maalla.